Aloittelevat tieteen tekijät etsivät eleganttia koodia, piilottelevaa Higgsiä, ihmisen evoluution suuntaa ja omaa paikkaansa maailmassa. Hetken päästä he jo siirtävät taitojaan nuoremmille.

Teksti: Jarno Forssell

Aloittelevat tieteen tekijät etsivät eleganttia koodia, piilottelevaa Higgsiä, ihmisen evoluution suuntaa ja omaa paikkaansa maailmassa. Hetken päästä he jo siirtävät taitojaan nuoremmille.

 Julkaistu Tiede -lehdessä 10/2010

Ristiretkiä pienestä pitäen

Sattui niin, että Sini Kangas syntyi samana vuoden päivänä, jona ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin vajaat tuhat vuotta aiemmin. Jo se tuntui johdattavan aiheen pariin lapsesta lähtien. – Ristiretkien tutkija oli unelma-ammatti jo varhaisessa kouluiässä. Halusin tietää lisää ristiretkistä, kuka ne linnat oli rakentanut ja miksi, Kangas muistelee. Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksessa työskentelevä historioitsija sanoo aina olleensa kiinnostunut siitä, miten usko tai aate voi siirtää vuoria. – Minuun on tehnyt valtavan vaikutuksen se, että joku kävelee kotoaan monta tuhatta kilometriä, osallistuu piirityksiin ja linnoitusten rakentamiseen vuoden ajan ja kävelee vielä takaisinkin, jos sattuu selviämään hengissä.

Tutkimus ei päästänyt otteestaanValmistuttuaan maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 2000 Sini Kangas kokeili hetken aikaa viestintäassistentin tehtäviä Nokia-Siemens Networksilla. Humanistisen tutkimuksen maailma näytti epävarmalta, ja kilpailu oli kovaa, joten hän yritti luopua tutkijahaaveistaan.– Minulla oli koko ajan kuitenkin niin ikävä tutkimusta, että heti kun sain apurahan, lähdin tekemään väitöskirjaa. Kangas väitteli vuonna 2007 uskonnollisesta väkivallasta keskiajalla. Nyt hän on saanut valmiiksi väitöksen pohjalta työstämänsä kirjan The Concept of Crusader Violence.Suomessa Kangas on melko yksin tutkimusalueensa kanssa. Työ on vienyt hänet kuitenkin kansainvälisiin tutkimusverkostoihin, konferensseihin ja kirjaprojekteihin tekemään yhteistyötä muiden ristiretkitutkijoiden kanssa. – On pitänyt olla aktiivinen: puhua, esittäytyä ja tunkea itseään esille. Ujosteluun ei ole ollut varaa.

Lapset sodassaKankaan uuden projektin kohteena ovat lapset pyhässä sodassa. Hän selvittää, mikä rooli nuorimmilla jäsenillä oli ristiretkiarmeijoissa.– He tukivat logistisia toimintoja, huolsivat eturintamaa, avustivat piiritysvalmisteluissa, esimerkiksi täyttivät maalla, kivillä ja kepeillä kaivantoja, jotta piirityslaitteisto olisi saatu ajettua mahdollisimman lähelle linnoituksia.Yhteiskunnan suuri enemmistö hyväksyi sodan uskonnollisista ja ideologisista syistä, ja monet tukivat sitä rahallisesti. – Ristiretket säilyivät vuosisatoja puhtaana ideaalina, joka hyväksyttiin isommin kritisoimatta – vaikka ne yleensä epäonnistuivat. Jopa uskonpuhdistajat hyväksyivät ristiretken idean ja pitivät ristiritareita arvossa.

Kunhan tarina eteneeRistiretket olivat omana aikanaan valtavan suosittuja, joten niistä löytyy runsaasti kirjallista aineistoa. Alkuperäislähteitä on arkistoissa ja kirjastoissa eri puolilla Eurooppaa.– Suurin osa lähteistä on myös editoituina internetissä, ja arkistoista saa tilattua materiaalia sähköisessä muodossa. Välillä on kuitenkin kivaa mennä arkistoon ja lukea alkuperäislähteitä.Kangas ymmärtää kahdeksaa kieltä. Hän lukee lähdetekstejä muun muassa klassiseksi arabiaksi, espanjaksi, latinaksi ja vanhaksi ranskaksi. Historioitsijan ei Kankaan mukaan tarvitse kuitenkaan olla kielinero, sillä hänen ei tarvitse tuottaa tekstiä itse. – Luin latinaa klassisen filologian puolella ja olin aina ryhmäni surkein. Minulle oli ihan sama, tuleeko johonkin ablatiivi vai jokin muu, kunhan kertomus etenee, Kangas nauraa.

Vanhat työt hävettävätRistiretkiä on tutkittu pitkään, ja kirjallisuudessa toistuvat väitteet, joiden paikkansapitävyyttä tutkijat eivät ole kymmeniin vuosiin selvittäneet. Sini Kangas haluaa problematisoida itsestäänselvyyksiä ja katsoa niitä uudesta näkökulmasta. Sama koskee hänen omaa tutkimustaan.– Pelkään löytäväni suuren teorian ja jämähtäväni siihen. Silloin tutkimus alkaisi taantua. Omien vanhojen töiden lukemisen tulee herättää itkun ja kiukun sekaisia tunteita.Historioitsijan perspektiivi on pitkä, joten Kankaalla ei ole tavoitetta seuraaville viidelle vuodelle, vaan loppuelämäkseen. Se on kirjoittaa ristiretkistä yksi innovatiivinen tutkimus, jota luetaan vielä 50 vuoden päästä. – Se on iso haaste, enkä pysty siihen vielä pitkään aikaan. Ihmisten tutkimiseen liittyvät ideat ja väitteet kypsyvät vitkaan. Kun tutkimukseeni tulee vielä 30 vuotta syvyyttä, se voi onnistua.

Sini KangasIkä: 37 vuottaArvo: filosofian tohtoriTyöpaikka: Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosTutkimusala: keskiajan historia, ristiretket ja kristittyjen pyhä sota

Puuttuvan hiukkasen  metsästäjä

Yksi Mikko Voutilaisen uran parhaita hetkiä oli, kun hän pari vuotta sitten astui arvovaltaisen yleisön eteen Chicagon lähellä sijaitsevassa Fermilabissa. Voutilainen otti vastaan laitoksen vuoden parhaan väitöskirjan palkinnon ja pääsi luennoimaan tutkimuksestaan sadoille hiukkasfyysikoille, laboratorionjohtajille ja yliopistosäätiön johtoportaalle.– Se oli hieno kokemus, Voutilainen muistelee.Fermilab on perinteikäs tutkimuslaitos, jonka hiukkaskiihdytin Tevatron oli alan huippu ennen Cernin LHC:n valmistumista. Sillä löydettiin ensimmäisenä esimerkiksi huippukvarkki vuonna 1994. Voutilainen keskittyi kokeellisen hiukkasfysiikan väitöskirjassaan kalibroimaan hiukkasryöppyjä mittaavia ilmaisimia. Jos ilmaisimien tarkkuudessa on eroja, hiukkasten törmäyttämisessä saatua dataa ei pystytä tulkitsemaan oikein. Väitöskirjassaan Voutilainen tutki noin sata miljoonaa törmäystä, joista hän analysoi tilastollisia ominaisuuksia.– Teknillisen korkeakoulun edesmennyt professori Martti Salomaa neuvoi, että on ihan sama, kuinka kapealla alalla teet tutkimusta, kunhan olet väitellessäsi siinä maailman huippua. Se oli hyvä neuvo, Voutilainen hymyilee. – Väitöskirjassani ei ollut mitään hirveän uutta, mutta siinä parannettiin paljon menetelmää. Saimme puskettua kalibroinnin tarkkuuden maailmanennätystasolle.

Tuplasti tohtoriksiMikko Voutilainen on kotoisin Pohjois-Karjalan Liperistä. Jo ala-asteikäisenä hän tiesi haluavansa tohtoriksi – osittain ehkä siksi, että hänen lisen¬siaattiäitinsä puhui usein väitöskirjan tekemisestä.Alan valinta ei ollut aivan helppoa, sillä Mikko oli kiinnostunut lähes kaikista kouluaineista. Lopulta voiton vei fysiikka, ja hän aloitti lukion ja armeijan jälkeen opinnot Teknillisessä korkeakoulussa. Sieltä löytyi myös puoliso, jonka kanssa Voutilainen rakensi harjoitustyönä sonoluminesenssi-koelaitteiston ja sai pienen tähden loistamaan vesiastiassa.– Olin ollut kiinnostunut astrofysiikasta ja kosmologiasta, mutta hiukkasfysiikan tutkimuksen aloittanut puolisoni sai minutkin innostumaan siitä. Lapsuuden tavoitteen, tohtorin tittelin, Voutilainen sai vuonna 2008. Eikä hän tyytynyt yhteen hattuun, vaan väitteli parin päivän välein sekä Espoossa että Pariisin yliopistossa.Nyt Mikko Voutilainen tutkii Cernin fellow-tutkijana, sen CMS-ryhmässä. Ryhmän tavoitteena on löytää hiukkasfysiikan standardimallin täydentävä Higgsin bosoni.– Olemme kokeissa havainneet standardimallin raskaimmatkin hiukkaset Higgsin bosonia lukuun ottamatta. Kun se löytyy, hiukkasfysiikan standardimalli on koossa, sillä se selittää muiden hiukkasten massan.Koska Higgsin bosonia ei todennäköisesti löydy vielä pariin vuoteen, Mikko Voutilainen keskittyy nyt etsimään supersymmetrisiä hiukkasia. Niiden löytyminen antaisi vastauksen fyysikoita askarruttavaan kysymykseen pimeästä aineesta.Lisäksi Voutilainen patikoi puolisonsa kanssa vuorilla. Alpit kohoavat Cernin naapurissa.

Lokero CernissäCernin hiukkasfysiikan hankkeet ovat usean tuhannen tutkijan kollaboraatioita, joissa yksittäinen tutkija hoitaa oman pienen palasensa. Tutkijan haasteena on löytää oma ”ekologinen lokero”, jossa voi tuottaa lisäarvoa koko ryhmälle ilman että tekee päällekkäistä työtä muiden kanssa.Ryhmän toimintaan tuo oman vaikeutensa myös se, että joukko on täynnä toinen toistaan päättäväisempiä tutkijapersoonallisuuksia, ”jotka eivät ole aina kuuluisia ihmissuhdetaidoistaan”, Voutilainen muotoilee.Voutilaisen työhön kuuluu kokeiden valmistelua, hiukkastörmäyttimellä saadun datan tilastollista analysointia sekä tutkimuksen kirjallista raportointia ja sen esittelyä muille. – Etenkin Yhdysvalloissa tutkimuksen ydin pitää pystyä tiivistämään viiteen–kymmeneen minuuttiin, sillä ihmisillä ei ole aikaa lukea kymmeniä sivuja. Työni on aika teknistä ja sen välittäminen populaaristi voi olla hankalaa, mutta yritän ainakin. Olen itse innostunut ja toivon, että saisin edes sen innostuksen välitettyä.

Mikko VoutilainenIkä: 30Arvo: tekniikan tohtori, fellow-tutkijaTyöpaikka: Euroopan hiukkastutkimuskeskus Cern / Fysiikan tutkimuslaitosTutkimusala: hiukkasfysiikka

Biologin kohde löytyi läheltä

Skype-puhelun taustalta kuuluu lasten ääniä. Linjan toisessa päässä olevaan perheeseen on vajaat kaksi kuukautta sitten tullut uusi jäsen.– Olen äitiyslomalla, mutta tutkimusryhmän johtaja ja väitöskirjojen ohjaaja ei pysty kokonaan pistämään pillejä pussiin. Täytyy yrittää lueskella jatko-opiskelijoiden töitä vaikka kotisohvalta, sanoo englantilaisen Sheffieldin yliopiston tutkija Virpi Lummaa, 36. – Yritän siirtää omia taitojani eteenpäin. Minua motivoi, kun joku tulee innoissaan ovelleni ja sanoo, että katso, kuinka hienoa tai omituista löysin.Turun yliopistossa väitellyt Lummaa on tehnyt tutkimusta Englannissa: ensin Cambridgessa ja vuodesta 2003 lähtien Yorkshiren nummien tuntumassa Sheffieldissä. Hänellä on biologiksi harvinainen tutkimuslaji: ihminen. Hän tutkii ihmisten lisääntymisstrategioita ja sitä, millaiset valintapaineet eri aikoina ovat vaikuttaneet lasten saamiseen ja geenien välittymiseen seuraavalle sukupolvelle.Tutkimusmateriaalina Lummaalla on 60 000 henkilön laajuinen suomalainen kirkonkirja-aineisto, joka kattaa jopa kymmenen sukupolvea. Sinä aikana ihminen ei muutu kovin paljon biologisena olentona, mutta valintapaineiden muutoksen pystyy 200 vuodessa jo havaitsemaan.– Perinteiset teoriat ennustivat, että kaikkein varakkaimmat onnistuvat kasvattamaan suurimman perheen ja jatkamaan sukua. Sata vuotta sitten teoria heitti häränpyllyä. Muuttunut on myös vaihe, jossa valinta tapahtuu. Kun ennen suvunjatkamisen kannalta kriittistä oli, selviääkö lapsuudesta hengissä, nyt ratkaisevaa on, saako aikuisena lapsia.

Innoitusta simpanssitutkijaltaToisin kuin moni biologi Virpi Lummaa ei nuorena kerännyt metsästä kasveja herbaarioonsa tai bongaillut lintuja. Hän löysi intohimonsa Kangasalan kirjastosta.– Luin kaikki kirjastosta löytyvät Afrikkaa ja apinoita käsittelevät kirjat. Halusin päästä seikkailemaan Afrikkaan apinalauman keskelle kuten idolini, eläintutkija ja antropologi Jane Goodall.Lummaa arveli, että ehkä janegoodalliksi voisi ryhtyä opiskelemalla biologiaa tai psykologiaa. Hän aloitti opinnot Turun yliopiston biologian laitoksessa, mutta huomasi pian, että Suomessa ei tutkittu simpansseja. Graduvaiheessa valittavana olivat joko pöllöt tai ihmisiä käsittelevä historiallinen kirkonkirja-aineisto. Kädelliset voittivat.– Oli erikoista, että biologi alkoi tehdä väitöskirjaa ihmisestä. Tieteellisissä konferensseissa olin vähän kuin Kympin uutisten hupinumero ohjelman lopussa. Esityksiä tultiin kuuntelemaan kiinnostuneesti, mutta naureskeltiin, että tyttö yrittää tutkia ihmisillä samoja kysymyksiä kuin me kunnon tutkimuslajeilla.

Evoluutio ei pysähdyLummaan tutkimus on jo saanut uskottavuutta – esimerkiksi Royal Societyn kahdeksanvuotisen apurahan – mutta tutkija saa edelleen oikoa vääriä mielikuvia ihmisen evoluutiosta.– On yllättävää, kuinka laajalle on levinnyt käsitys, ettei nyky-yhteiskunnassa enää tapahtuisi evoluutiota. Jopa biologianopiskelijat kuvittelevat kulttuurin ja lääketieteen pysäyttäneen sen. Mutta edelleen on suurta valintaa siinä, kuka saa enemmän lapsia kuin joku toinen.Tulevaisuudessa Lummaan tarkoituksena on tutkia ihmisen ohella myös aasiannorsua. Burmasta löytyy tietokanta metsätyönorsujen sukupuusta viideltä sukupolvelta, ja tähän aineistoon tutustumista tutkija odottaa innoissaan.– Norsut ovat kiinnostava vertailukohde, sillä niillä on samankaltainen elämänkierto kuin ihmisellä. Burman-matka odottaa, kunhan poika vähän kasvaa.

Virpi LummaaIkä: 36Arvo: filosofian tohtori, Senior Research FellowTyöpaikka: Sheffieldin yliopisto, eläin- ja kasvitieteen laitosTutkimusala: käyttäytymisekologia, ihmisen perheen evoluutio

Täydellinen koodi vei mukanaan

Kun Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu viime keväänä jakoi palkinnon vuoden parhaasta väitöskirjasta, sen perusteluissa ei säästelty ylisanoja. Väitöskirja sisälsi ”ainutlaatuisia uusia tutkimustuloksia” ja selvitti ongelmia, joita ”moni oli pitänyt täysin mahdottomina”.– Tuli vähän sellainen tunne, että koska olen tähän asti niin monta kertaa ylittänyt odotukset, niin odotukset ovat aina vain nousseet. Mutta eihän sitä voi loputtomiin jatkua, sanoo palkinnon vastaanottanut Olli Pottonen, 26. Hän pohtii, että toisaalta ”odotuksia” eivät lopulta asetakaan ehkä muut kuin tutkija itse. – Kuka muu siitä pettyisi, jos tekisinkin hyvää perustason tutkimusta aivan erinomaisen sijaan?Olli Pottonen on juuri palannut kotiyliopistoonsa tekemään tiedettä. Takana on vajaa vuosi Puolustusvoimien teknillisessä tutkimuskeskuksessa, jossa Pottosen työ oli enemmän tekniikkaa. Tutkija pitääkin jaksoa sivuraiteena alkuvaiheessa olevalla urallaan.– Tutkijan elämässä onkin toistaiseksi ollut vaikeinta löytää oma paikkansa ja orientoitua siihen, mitä väitöskirjan jälkeen alkaa tehdä. Parin vuoden suunnitelmani on jatkaa matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen tutkimusta akateemisessa maailmassa.”

Rakenne tekee elegantin koodinOlli Pottosen tutkimusala on koodausteoria. Se on matematiikan osa-alue, jota hyödynnetään esimerkiksi digitaalisessa tiedonsiirrossa. Kun tietoa siirretään maapallon puolelta toiselle ykkösistä ja nollista koostuvissa pätkissä, ”muutama bitti menee aina vinoon” satunnaiskohinan vuoksi. Oikeanlaisilla koodausmenetelmillä virheet voidaan korjata.– Olen tutkinut täydellisiä koodeja, jotka ovat matemaattisesti elegantteja ja virheitä korjaavia, Pottonen sanoo. Elegantin koodista tekee rakenne, joka matemaatikon silmin poikkeaa edukseen esimerkiksi insinöörityössä teoreettisesti parhaista koodeista. Jälkimmäiset ovat toki tehokkaita, mutta ne ovat satunnaisen näköisiä.

Kovien tyyppien kouluunMatemaattinen ajattelu on tullut Olli Pottoselle aina luonnostaan. Kouluikäisenä hän kiersi hyvällä menestyksellä koululaisten fysiikkakilpailuja Suomessa ja ulkomailla, ja hän tiesi jo silloin päätyvänsä aikuisena jollekin matemaattiselle alalle. Opiskelupaikaksi hän valitsi TKK:n teknillisen fysiikan koulutusohjelman. – Sillä oli sellainen maine, että kaikki kovat tyypit menevät sinne, Pottonen hymyilee.Koodausteorian pariin Pottonen päätyi sattumalta saatuaan kesätyöpaikan professori Patric Östergårdin ryhmässä. Samaa opettajaa on kiittäminen myös väitöskirjan aiheesta.Koodausteorian tutkija viettää valtaosan päivästään työpöydän ääressä tutkimuksia lukien, tietokonetta ohjelmoiden ja sillä laskien. Aalto-yliopistossa on muutama saman alan tutkija, mutta muuten koodausteorian tutkijat ovat parin hengen tiimeissä hajallaan maailmalla. Pienehkön tieteenalan etuja on tiivis yhteistyö.– Väitöskirjaa tehdessäni kävi ilmi, että pari tuttua tutkijaa Siperiassa oli pohtinut täsmälleen samaa ongelmaa ja suunnilleen samassa vaiheessa kuin minä. Kilpailun sijasta päädyimme tekemään yhteistyötä ja kirjoitimme artikkelin yhdessä.Tutkimusongelmat pyörivät päässä usein vapaallakin, mutta silloin tällöin ne joutavat syrjään. Olli Pottonen on pari vuotta harrastanut historiallista miekkailua keskiaikaiseen italialaiseen tyyliin pitkällä miekalla. – Miekkailu on hyvää vastapainoa matematiikalle. Se on fyysistä, konkreettista ja liikunnallista. Siinä pääsee hyvin irti siitä, mitä aiemmin päivällä on tehnyt.

Olli PottonenIkä: 26Arvo: tekniikan tohtoriTyöpaikka: Aalto-yliopiston teknillinen korkeakouluTutkimusala: koodausteoria

Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti