Palovamma peittyy tulostimen suihkimalla ihosolukolla ja parantuu. Elinsiirtojonot jäävät historiaan, kun sairaille tulostetaan munuaisia, maksoja ja sydämiä.

Teksti: Maria Korteila

Palovamma peittyy tulostimen suihkimalla ihosolukolla ja parantuu. Elinsiirtojonot jäävät historiaan, kun sairaille tulostetaan munuaisia, maksoja ja sydämiä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 5/2011

Ihan tavallisesta mustesuihkukirjoittimesta se lähti. Wake Forestin yliopiston kudostekniikan instituutissa Yhdysvaltain Pohjois-Carolinassa tutkijat rassasivat puhtaaksi tuiki tavanomaisen toimistokäyttöön suunnitellun tulostimen ja täyttivät sen mustepatruunan elävillä soluilla.Olihan kolmiulotteinen tulostaminen jo mullistamassa moninaisia valmistustekniikoita teollisuudessa, miksei siis myös lääketieteessä? Esimerkiksi siksi, että eläviä soluja on hankalampaa käsitellä kuin vaikkapa muovia. Kesti seitsemän vuotta, että solut saatiin tulostimesta ulos elävinä.Ongelman ratkaisi lopulta sokeripohjainen hydrogeeli, joka ei reagoi solujen kanssa mutta jossa solut pysyvät hengissä ja hyvässä järjestyksessä.Geeli ja sen sisältämät solut ovat bioprintterin mustetta. Paperin roolin ottaa potilas. Tulostinkaan ei ole enää se toimistolta tuttu kapistus, vaan sen varsin pitkälle kehitetty muunnelma. Toimintaperiaate on kuitenkin sama.

Tulostus suoraan ihmiseenNyt Wake Forestin bioprintteri pystyy jo tulostamaan kahdentyyppisiä eläviä ihosoluja suoraan syvän palovamman päälle, haluttuun järjestykseen kerros kerrokselta. Solut kiinnittyvät toisiinsa ja jäljellä oleviin terveisiin ihosoluihin ja kasvattavat uuden ihon palaneen tilalle. Se on solujen sisäistä viisautta – ihosolut tietävät, mitä ihosolun hommiin kuuluu.Ihosolukon tulostaminen kestää vain muutamia minuutteja, vamman suuruuden mukaan. Palovammojen hoitamisessa nopeus on tärkeää, jotta haava ei tulehtuisi eikä potilas menettäisi liikaa kudosnesteitä. Tulostetuilla ihosoluilla hoidettu vamma on laboratorio-oloissa parantunut kokonaan huomattavasti nopeammin kuin hoitamaton vamma: kolmessa viikossa viiden kuuden viikon sijasta.

Pika-apu sotatantereilleKaikki nämä lupaavat tulokset on saatu eläinkokeista. Kestää vielä tovin, että tulostin pääsee tositoimiin ihmisten avuksi. Wake Forestin tutkijaprofessori James Yoo arvelee printterin olevan hoitokäytössä viiden vuoden sisällä. Lääketieteellisen kehitystyön lisäksi myös viranomaishyväksynnän hankkiminen vie aikaa.Hankkeella on kuitenkin mahtava tukija ja rahoittaja: Yhdysvaltain puolustusvoimat. Se on perustanut mittavan kudosteknisen tutkimushankkeen, johon Wake Forestkin osallistuu. Ihon lisäksi hankkeessa yritetään kasvattaa esimerkiksi sormia. Ei tosin tulostamalla, ainakaan vielä.Wake Forestin tavoitteena on kehittää siirrettävä ihotulostin, jolla autetaan sota-alueilla palovammoja saaneita sotilaita. Jopa 10–30 prosenttia sotilaiden vammoista on palovammoja, ja osa niistä johtaa kuolemaan. Normaali kirurginen ihonsiirto-operaatio on kenttäoloissa usein liian hidas tai mahdoton toteuttaa.Wake Forestin suunnittelema laite koostuisi lavetista, jolla potilas saa maata. Potilaan yllä liukuu laserskanneri, joka muodostaa vammasta kolmiulotteisen mallin. Sen perusteella tulostin printtaa ihosoluista kerroksia tarvittavan määrän kuhunkin kohtaan. Tarkkaan säädelty ohjaus estää tulostinta koskemasta vammaan – se vain tipauttaa mustetipat haluttuun kohtaan.Vielä ei ole varmaa, miten itse muste eli ihosolut tuotetaan. Vaihtoehtoja on useita. Potilaasta voidaan ottaa pieni ihonäyte, jonka soluista kasvatetaan nopeasti uusia soluja. Kun ne ovat peräisin potilaasta itsestään, hylkimisen vaaraa ei ole. Toinen vaihtoehto on perustaa ihosolupankki. Ihosoluja voidaan valmistaa myös kantasoluista.Sotilaat eivät ole ainoita, jotka voivat hyötyä uudesta tekniikasta. Wake Forestin tutkijaryhmä uskoo vakaasti, että siitä voisi tulla vakiomenetelmä palovammapotilaiden hoitoon noin kymmenen vuoden kuluttua. James Yoon mukaan tekniikalla voitaisiin hoitaa myös vanhoja palovammoja. Epämiellyttävän arpikudoksen voisi poistaa ja kasvattaa tilalle uuden ihon. Menetelmästä voisivat hyötyä myös diabeetikot, joille sairaus on aiheuttanut vaikeita haavaumia.

Sydänlihaksesta luunpalasiinWake Forest ei suinkaan ole ainoa alalla. Useat tutkimusryhmät ympäri maailmaa kehittävät kilvan biotulostusta. Suurin osa niistä on aloittanut tavallisesta toimistotulostimesta.New Yorkissa Cornellin yliopisto on tulostanut tarkasti räätälöidyn rustonosan suoraan eläimen polveen sekä valmistanut tulostamalla sydämen läppiä. Texasissa El Pason yliopistossa on onnistuttu tulostamaan ihmisen sydänlihaskudosta, jolla voitaisiin korjata esimerkiksi sydänkohtauksen aiheuttamia vaurioita. Ranskassa Bordeaux’n yliopistossa on onnistuttu tulostamaan luuta suoraan potilasta esittävään malliin. Etelä-Carolinan yliopistossa on saatu aikaan kudosta, joka sisältää verisuonia.Tutkimusta ei tehdä pelkästään yliopistoissa, vaan asialla on myös joukko yrityksiä, esimerkiksi bioprinttereiden valmistajia. Niistä eniten julkisuutta on saanut amerikkalainen tutkijalähtöinen Organovo, joka toi viime vuonna markkinoille oman kaupallisen 3D-biotulostimensa. Time-lehti valitsi laitteen vuoden 50 parhaan innovaation joukkoon. Organovon visio on, että jonain päivänä kirurgit voivat tulostaa bioprinttereillä kaikki leikkauksessa tarvitsemansa kudokset.Joulukuussa Organovo kertoi onnistuneensa tulostamaan ensimmäisenä maailmassa verisuonia suoraan luovutetuista soluista. Verisuonisiirteitä voitaisiin käyttää esimerkiksi ohitusleikkauksissa tai tapauksissa, joissa osa potilaan omasta verisuonesta on tuhoutunut. Käytännön sovelluksiin arvioidaan olevan matkaa viitisen vuotta. Yritys koettaa saada aikaan myös hermokudosta, jolla voitaisiin paikata katkenneita hermoja.Ihmisiin ei tulostettua kudosta ole kokeiltu vielä missään, mutta osa yksinkertaisimmista sovelluksista saattaa tulla käyttöön jo muutamassa vuodessa.

Munuaista täytyy odottaaKunnianhimoisimpana ja kaukaisimpana tavoitteena useilla tutkimusryhmillä on saada aikaan kokonainen, toimiva ihmisen sisäelin, kuten munuainen, maksa tai sydän. Se ratkaisisi monta ongelmaa: pelkästään Yhdysvalloissa noin 700 000 ihmistä odottaa paraikaa uutta munuaista.Isot elimet ovat kuitenkin huomattavasti monimutkaisempia valmistaa kuin iho tai rusto, joiden käytännön sovellukset näyttävät olevan lähimpänä. Ihossa on esimerkiksi se hieno ominaisuus, että se imee itseensä plasmaa ja kasvattaa pikkuhiljaa oman verisuonistonsa. Rustossa verisuonia ei edes ole. Monimutkaisemmat elimet eivät pärjää ilman verenkiertoa. Useissa laboratoriokokeissa biotulostettuun kudokseen on pystytty kasvattamaan jonkinlainen verisuonisto, mutta vielä ei tiedetä, mikä riittää.Haasteita on toki muitakin. Ihossa on vain muutamaa solutyyppiä, mutta munuaisessa pariakymmentä. Pelkästään niiden kaikkien erotteleminen ja näytteeksiotto kasvattamista varten on vaikeaa. On myös solutyyppejä, jotka eivät näytä kestävän tulostusprosessia lainkaan.Suuri kysymysmerkki on sekin, alkaako vastakudottu sisäelin toimia ihmiskehossa, vaikka siinä olisikin valmiina kaikki tarvittavat osat. Kudosten kehittäjät tähdentävät, ettei tulostetun sisäelimen välttämättä tarvitse olla täysin samanlainen kuin luonnollinen elin. Riittää, että se saadaan toimimaan samalla tavalla. Tämä taas on heidän mukaansa vain ajan kysymys – tosin todennäköisesti vuosikymmenten pituisen ajan. Jonain päivänä biotulostimet saattavat toimia myös plastiikkakirurgin apulaisena: tilaa vain haluamasi nenämalli tai hulmuavammilla hiuksilla varustettu päänahka.

Koealusta lääkeaineilleVaikka kokonaisia elimiä ei toviin tulostetuksi saataisikaan, kudostekniikka kehittyy huimaa vauhtia, ja siitä on monenlaista hyötyä. Biotulostetuista kudoksista voi tulla merkittävä väline lääketutkimukseen. Nykyään moni eläinkokeissa hyvältä vaikuttanut lääke paljastuu ihmiskokeissa sopimattomaksi. Ihmisestä irralliseen ihoon tai muuhun kudokseen olisi kätevää testata uuden lääkeaineen vaikutuksia. Näin voitaisiin seuloa pois haitalliset tai myrkylliset yhdisteet nykyistä aikaisemmassa vaiheessa. Viljeltyjä soluja käytetään jo samaan tarkoitukseen.Bioprintterifirma Organovo paljastaakin tekevänsä yhteistyötä jo usean lääkealan yrityksen kanssa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018