Kun piikittely sattuu, ilkeilijä usein kuittaa pahat puheensa leikiksi. Kuva: Shutterstock
Kun piikittely sattuu, ilkeilijä usein kuittaa pahat puheensa leikiksi. Kuva: Shutterstock

Joillekin häijyys on huvi, mutta aidosti häijyille ei aina kannata antaa sanaa sanasta.

Ihminen-palsta

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2013

Teksti: Mikko Puttonen

Joillekin häijyys on huvi, mutta aidosti häijyille ei aina kannata antaa sanaa sanasta.

Management by perkele taitaa onneksi olla väistyvää kansanperinnettä. Töykeys kuitenkin elää yhä keskuudessamme, eikä vähiten siksi, että se on löytänyt uuden purkautumistien verkon nimettömyydestä.

Verkkosivun voi aina sulkea, naamatusten kohdatun ärhentelijän tai piikittelijän suuta on vaikeampi tukkia. Jotenkin törkyturpa olisi kuitenkin saatava hiljennetyksi. Jos syyksi ei riitä paha mieli, jota ilkeilijä kylvää, kelvatkoon perusteeksi näin talouskriisin tunnelmissa työtehon lasku.

Huonon käytöksen seurauksia tutkinut Georgetownin yliopiston professori Christine Porath on osoittanut, että töykeys heikentää suoritusta niin rutiinitöissä kuin luovuutta vaativissa tehtävissä. Loukattu hautoo hyvitystä, koettaa selittää pois kokemaansa loukkausta tai vain vatvoo tapausta mielessään. Vähemmästäkin työmuisti kuormittuu, eivätkä hommat suju. Jo pelkän töykeyden vierestä katsominen heikentää suoriutumista.

Häijyys aisoihin siviilirohkeudella

Paras tapa hiljentää kiusankappale ei välttämättä ole maksaa samalla mitalla takaisin. Nasevan vastaiskun taito on monien mielestä vahvuuden merkki, mutta siihen sisältyy aina kiistan syvenemisen vaara.

– Silloin Hammurabin laki astuu voimaan. Moni ei ole sitä valmis hyväksymään, sanoo Itä-Suomen yliopiston suomen kielen professori Pirkko Muikku-Werner, joka on tutkinut suomalaisten kokemuksia ilkeilystä.

Vastaiskun sijasta ihmiset koettavat usein ymmärtää ilkeilijää. Asian yli päästään selittämällä, että ilkeilijällä on huono päivä tai kotona vaikeuksia.

Muikku-Wernerin mielestä voisimme enemmän kokeilla kieltäytymistä koko pelistä.

– Emme koskaan kyseenalaista ilkeilijän toimintaa itse tilanteessa ja kysy, minkä takia olet noin ilkeä. Ilkeys niellään, ja illalla valitetaan puolisolle, että se vasta on inhottava ihminen.

Eräs taiteilija menettelee seuraavasti. Hän on afroamerikkalainen, mutta se ei paljastu oitis ulkonäöstä. Kun hän on seurueessa, jossa joku murjaisee jotakin rasistista, hän ei ryhdy paheksumaan vitsailijoita ääneen. Sen sijaan hänellä on pieniä käyntikortteja, joita hän ojentaa heille. Kortti kertoo ystävällisesti, että hän on musta ja että vitsailija ei varmaankaan olisi heittänyt huulta, jos olisi sen tiennyt.

Sättijäiset kysyvät oivalluskykyä

Piikittely voi joissakin tapauksissa olla verbaalista urheilua, jossa molemmat osapuolet jakavat iskujaan yhteisymmärryksessä. Ulkopuolisista se kuulostaa rajulta, mutta itse sanailijat tuntevat elävänsä täysillä niin kuin judokat tatamillaan.

Näin kuvailee suhdettaan työtoveriinsa eräs leukailu-urheilija Pirkko Muikku-Wernerin tuoreessa kirjassa Ilkeilyn kahdet kasvot: ”Käymme siekailematta heikkoihin kohtiin kiinni ja teemme pilaa toisistamme”. Samalla kertoja ja kanssailkeilijä ovat kuulemma kuitenkin hyviä työtovereita, luottavat toisiinsa ja pitävät toistensa puolta.

– Joissakin perheissäkin pidetään hauskaa naljailemalla. Siinä on vaara, että se menee yli ja lakkaa olemasta hauskaa, muistuttaa Muikku-Werner.

Yhdysvalloissa mustien nuorisokulttuuriin kuuluu sounding, eräänlainen puhekumppanin testaaminen heittämällä hänelle rajun kuuloisia loukkauksia. Siitä on lyhyt matka rap-ympyröistä tuttuihin kaksintaisteluihin eli battleihin. Niissä artistit pyrkivät kaikin sanallisin keinoin herjaamaan vastustajalleen jauhot suuhun. Näin sättimisestä on syntynyt taidetta.

Kaikessa nokittelu-urheilussa herjaan kuuluu vastata herjalla, mutta siinä ei oikeasti suututa. Vastauksen hyvyyttä mitataan oivaltavuudella.

Kiusoittelu kätkee kehut

Ilkeilyn lempein laji kiusoittelu ei ole ilkeilyä kuin päältä päin. Kun Jari tekee jalkapallo-ottelussa hattutempun, pelikaveri toteaa pukuhuoneessa, että olipa sinulla surkea päivä, vaihtaisit lajia. Jari ei pahastu vaan myhäilee mielissään.

Tällaista kiusoittelua harrastavat Pirkko Muikku-Wernerin mukaan etenkin murrosikäiset pojat.

– He eivät voi olla toisilleen millään tavalla kivoja, se kun on niin hölmöä. Siksi kehut pitää kätkeä.

Kiusoittelu menee parhaiten perille, kun ”haukut” ovat täysin liioitellut ja selvästi todellisuuden vastaiset. Kun kaikki tietävät, että Jari pelasi ilmiömäisesti, niin hänet voi turvallisesti haukkua ilman väärinymmärryksen vaaraa.

Kiusoittelu on yhdenlaista hauskanpitoa. Siksi oikea ilkeilykin voi naamioitua huumoriksi. Jos kohde loukkaantuu, ilkeilijä voi vetäytyä huumorin taakse ja sanoa, että sehän oli vain leikkiä.

– Aina vedotaan siihen, että et ymmärrä huumoria, olet tiukkapipo. Se on vahva ase, koska kukaan ei halua olla tiukkapipo, Muikku-Wener sanoo.

Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta määritellä toisen puolesta, mikä on hauskaa. Siksi huumoriveikoksi tekeytyvälle ilkeilijälle voikin sanoa, että hei haloo, ei naurata. Tai vielä tarkemmin: tuo ei ollut hauskaa ja tiesit sen itsekin.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Kaisa Häkkinen: omat sanat

Nyt päälle pässinpökkimät

Villavaatteessa leikittelee ruotsin uroslammas.

Talven pakkasissa pärjää mukavasti, kun pukeutuu lämpimiin villavaatteisiin. Villaa on meillä perinteisesti saatu lampaista, joihin kantasuomalaiset tutustuivat indoeurooppalaisten naapureidensa välityksellä. Kaikkein vanhin lampaaseen viittaava nimitys on uuhi, joka nykyään merkitsee emälammasta. Sanalla on vastineita itämerensuomalaisten kielten lisäksi Volgan seudulla puhuttavissa mordvan ja marin kielissä, joten sen täytyy olla reilusti yli kolmetuhatta vuotta vanha.

Monet kotieläinten pitoon liittyvät sanat ovat joko balttilaista tai germaanista perua. Lammas on germaaninen laina, villa balttilainen, samoin vuohi ja vuohen karitsaa eli kiliä merkitsevä vohla. Samaan kerrostumaan lukeutunee myös lampaan karitsaa tarkoittava vuona sekä runolliselta kuulostava oinas, jonka nykysuomalainen tuntee lähinnä eläinradan tietyn tähdistön ja siihen liittyvän horoskooppimerkin nimityksenä.

Alun perin oinas on tavallinen pässin eli uroslampaan nimitys. Se tuli kirjakieleen jo Agricolan aikana, mutta myöhemmin sen syrjäyttivät muut lainat. Yksi kilpailijoista oli balttilaisperäinen jäärä, joka on voinut tarkoittaa erityisesti kuohitsematonta pässiä. Koska sellainen saattoi olla hyvin itsepäinen ja vaikeasti käsiteltävä otus, sana on jäänyt elämään adjektiivissa jääräpäinen. Nimikilpailun voittajaksi selviytyi kuitenkin nuorempi ruotsalainen laina pässi, jota on käytetty kirjakielessä 1600-luvulta lähtien.

Karitsaa on arveltu johdokseksi samasta hyppelemistä merkitsevästä sanavartalosta, josta juontuvat karata ja karkeloida. Toisaalta se voi olla germaanisperäisen karja-sanan johdos.

Samalta suunnalta on saatu joukko vaatteisiin ja niiden valmistukseen liittyviä sanoja, esimerkiksi hame, huopa, lakki, lanka, neula, paita, päärme, sauma, sukka, vaippa ja vaate. Nahkoihin ja turkiksiin tottuneet kantasuomalaiset ovat ilmeisen innokkaasti laajentaneet vaatevarastoaan uuden germaanimuodin mukaisesti.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.