Kun piikittely sattuu, ilkeilijä usein kuittaa pahat puheensa leikiksi. Kuva: Shutterstock
Kun piikittely sattuu, ilkeilijä usein kuittaa pahat puheensa leikiksi. Kuva: Shutterstock

Joillekin häijyys on huvi, mutta aidosti häijyille ei aina kannata antaa sanaa sanasta.

Ihminen-palsta

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2013

Teksti: Mikko Puttonen

Joillekin häijyys on huvi, mutta aidosti häijyille ei aina kannata antaa sanaa sanasta.

Management by perkele taitaa onneksi olla väistyvää kansanperinnettä. Töykeys kuitenkin elää yhä keskuudessamme, eikä vähiten siksi, että se on löytänyt uuden purkautumistien verkon nimettömyydestä.

Verkkosivun voi aina sulkea, naamatusten kohdatun ärhentelijän tai piikittelijän suuta on vaikeampi tukkia. Jotenkin törkyturpa olisi kuitenkin saatava hiljennetyksi. Jos syyksi ei riitä paha mieli, jota ilkeilijä kylvää, kelvatkoon perusteeksi näin talouskriisin tunnelmissa työtehon lasku.

Huonon käytöksen seurauksia tutkinut Georgetownin yliopiston professori Christine Porath on osoittanut, että töykeys heikentää suoritusta niin rutiinitöissä kuin luovuutta vaativissa tehtävissä. Loukattu hautoo hyvitystä, koettaa selittää pois kokemaansa loukkausta tai vain vatvoo tapausta mielessään. Vähemmästäkin työmuisti kuormittuu, eivätkä hommat suju. Jo pelkän töykeyden vierestä katsominen heikentää suoriutumista.

Häijyys aisoihin siviilirohkeudella

Paras tapa hiljentää kiusankappale ei välttämättä ole maksaa samalla mitalla takaisin. Nasevan vastaiskun taito on monien mielestä vahvuuden merkki, mutta siihen sisältyy aina kiistan syvenemisen vaara.

– Silloin Hammurabin laki astuu voimaan. Moni ei ole sitä valmis hyväksymään, sanoo Itä-Suomen yliopiston suomen kielen professori Pirkko Muikku-Werner, joka on tutkinut suomalaisten kokemuksia ilkeilystä.

Vastaiskun sijasta ihmiset koettavat usein ymmärtää ilkeilijää. Asian yli päästään selittämällä, että ilkeilijällä on huono päivä tai kotona vaikeuksia.

Muikku-Wernerin mielestä voisimme enemmän kokeilla kieltäytymistä koko pelistä.

– Emme koskaan kyseenalaista ilkeilijän toimintaa itse tilanteessa ja kysy, minkä takia olet noin ilkeä. Ilkeys niellään, ja illalla valitetaan puolisolle, että se vasta on inhottava ihminen.

Eräs taiteilija menettelee seuraavasti. Hän on afroamerikkalainen, mutta se ei paljastu oitis ulkonäöstä. Kun hän on seurueessa, jossa joku murjaisee jotakin rasistista, hän ei ryhdy paheksumaan vitsailijoita ääneen. Sen sijaan hänellä on pieniä käyntikortteja, joita hän ojentaa heille. Kortti kertoo ystävällisesti, että hän on musta ja että vitsailija ei varmaankaan olisi heittänyt huulta, jos olisi sen tiennyt.

Sättijäiset kysyvät oivalluskykyä

Piikittely voi joissakin tapauksissa olla verbaalista urheilua, jossa molemmat osapuolet jakavat iskujaan yhteisymmärryksessä. Ulkopuolisista se kuulostaa rajulta, mutta itse sanailijat tuntevat elävänsä täysillä niin kuin judokat tatamillaan.

Näin kuvailee suhdettaan työtoveriinsa eräs leukailu-urheilija Pirkko Muikku-Wernerin tuoreessa kirjassa Ilkeilyn kahdet kasvot: ”Käymme siekailematta heikkoihin kohtiin kiinni ja teemme pilaa toisistamme”. Samalla kertoja ja kanssailkeilijä ovat kuulemma kuitenkin hyviä työtovereita, luottavat toisiinsa ja pitävät toistensa puolta.

– Joissakin perheissäkin pidetään hauskaa naljailemalla. Siinä on vaara, että se menee yli ja lakkaa olemasta hauskaa, muistuttaa Muikku-Werner.

Yhdysvalloissa mustien nuorisokulttuuriin kuuluu sounding, eräänlainen puhekumppanin testaaminen heittämällä hänelle rajun kuuloisia loukkauksia. Siitä on lyhyt matka rap-ympyröistä tuttuihin kaksintaisteluihin eli battleihin. Niissä artistit pyrkivät kaikin sanallisin keinoin herjaamaan vastustajalleen jauhot suuhun. Näin sättimisestä on syntynyt taidetta.

Kaikessa nokittelu-urheilussa herjaan kuuluu vastata herjalla, mutta siinä ei oikeasti suututa. Vastauksen hyvyyttä mitataan oivaltavuudella.

Kiusoittelu kätkee kehut

Ilkeilyn lempein laji kiusoittelu ei ole ilkeilyä kuin päältä päin. Kun Jari tekee jalkapallo-ottelussa hattutempun, pelikaveri toteaa pukuhuoneessa, että olipa sinulla surkea päivä, vaihtaisit lajia. Jari ei pahastu vaan myhäilee mielissään.

Tällaista kiusoittelua harrastavat Pirkko Muikku-Wernerin mukaan etenkin murrosikäiset pojat.

– He eivät voi olla toisilleen millään tavalla kivoja, se kun on niin hölmöä. Siksi kehut pitää kätkeä.

Kiusoittelu menee parhaiten perille, kun ”haukut” ovat täysin liioitellut ja selvästi todellisuuden vastaiset. Kun kaikki tietävät, että Jari pelasi ilmiömäisesti, niin hänet voi turvallisesti haukkua ilman väärinymmärryksen vaaraa.

Kiusoittelu on yhdenlaista hauskanpitoa. Siksi oikea ilkeilykin voi naamioitua huumoriksi. Jos kohde loukkaantuu, ilkeilijä voi vetäytyä huumorin taakse ja sanoa, että sehän oli vain leikkiä.

– Aina vedotaan siihen, että et ymmärrä huumoria, olet tiukkapipo. Se on vahva ase, koska kukaan ei halua olla tiukkapipo, Muikku-Wener sanoo.

Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta määritellä toisen puolesta, mikä on hauskaa. Siksi huumoriveikoksi tekeytyvälle ilkeilijälle voikin sanoa, että hei haloo, ei naurata. Tai vielä tarkemmin: tuo ei ollut hauskaa ja tiesit sen itsekin.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Kaisa Häkkinen: omat sanat

Nyt päälle pässinpökkimät

Villavaatteessa leikittelee ruotsin uroslammas.

Talven pakkasissa pärjää mukavasti, kun pukeutuu lämpimiin villavaatteisiin. Villaa on meillä perinteisesti saatu lampaista, joihin kantasuomalaiset tutustuivat indoeurooppalaisten naapureidensa välityksellä. Kaikkein vanhin lampaaseen viittaava nimitys on uuhi, joka nykyään merkitsee emälammasta. Sanalla on vastineita itämerensuomalaisten kielten lisäksi Volgan seudulla puhuttavissa mordvan ja marin kielissä, joten sen täytyy olla reilusti yli kolmetuhatta vuotta vanha.

Monet kotieläinten pitoon liittyvät sanat ovat joko balttilaista tai germaanista perua. Lammas on germaaninen laina, villa balttilainen, samoin vuohi ja vuohen karitsaa eli kiliä merkitsevä vohla. Samaan kerrostumaan lukeutunee myös lampaan karitsaa tarkoittava vuona sekä runolliselta kuulostava oinas, jonka nykysuomalainen tuntee lähinnä eläinradan tietyn tähdistön ja siihen liittyvän horoskooppimerkin nimityksenä.

Alun perin oinas on tavallinen pässin eli uroslampaan nimitys. Se tuli kirjakieleen jo Agricolan aikana, mutta myöhemmin sen syrjäyttivät muut lainat. Yksi kilpailijoista oli balttilaisperäinen jäärä, joka on voinut tarkoittaa erityisesti kuohitsematonta pässiä. Koska sellainen saattoi olla hyvin itsepäinen ja vaikeasti käsiteltävä otus, sana on jäänyt elämään adjektiivissa jääräpäinen. Nimikilpailun voittajaksi selviytyi kuitenkin nuorempi ruotsalainen laina pässi, jota on käytetty kirjakielessä 1600-luvulta lähtien.

Karitsaa on arveltu johdokseksi samasta hyppelemistä merkitsevästä sanavartalosta, josta juontuvat karata ja karkeloida. Toisaalta se voi olla germaanisperäisen karja-sanan johdos.

Samalta suunnalta on saatu joukko vaatteisiin ja niiden valmistukseen liittyviä sanoja, esimerkiksi hame, huopa, lakki, lanka, neula, paita, päärme, sauma, sukka, vaippa ja vaate. Nahkoihin ja turkiksiin tottuneet kantasuomalaiset ovat ilmeisen innokkaasti laajentaneet vaatevarastoaan uuden germaanimuodin mukaisesti.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.