Nehän ovat tosiaan melkein kuin me, välähti psykologille, kun hän luki simpanssien ja paviaanien laumakäyttäytymisestä.

Yhdysvaltalainen biologi Robert Sapolsky on tutkinut paviaaneja yli 30 vuoden ajan Serengetin kansallispuistossa Keniassa. Kerran hän huumasi lauman alfauroksen näytteidenottoa varten, mutta ennen kuin hän ehti taintuneen luo, joukko muita uroksia repi sen hengiltä. Sapolsky järkyttyi, vaikka oli jo aiemmin nähnyt, miten neljä alempaa urosta lynkkasi laumaa itsekkäästi pomottaneen johtajan.

Vastaavaa sattui Arnheimin eläintarhassa Hollannissa etologi Frans de Waalin tutkimassa simpanssilaumassa. Alussa alfauroksena oli Yeroen, jonka nuorempi ja vahvempi Luit syöksi vallasta. Valtaan päästyään Luit oli erityisesti naaraiden suosiossa, koska se asettui kiistoissa useimmiten heikomman puolelle. Aggressiivinen Nikkie haastoi Luitin. Tosin se pääsi alfaurokseksi vasta Yeroenin arvovallan tuella. Yeroenilla oli kokemusta, Nikkiellä muskelit. Luit joutui paitsioon, mutta kun Nikkien ja Yeroenin välille syntyi välirikko, Luit pääsi takaisin valtaan. Sitä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, koska Yeroen ja Nikkie uusivat liittonsa ja tappoivat Luitin hampaillaan eläintarhan yöpymishäkissä.

Kädellisiä 30 vuotta tarkkaillut de Waal pitää simpansseja Machiavellin tasoisina strategeina.

Simpansseilla on tosiaan yllättävän paljon sosiaalista älykkyyttä, ja toisaalta moni ihminen vaikuttaa elävän tukevasti simpanssielämää. Viittausta Machiavelliin pidän sentään hieman liioiteltuna. Itse luonnehtisin simpanssien pelitaitoa saippuasarjojen teinimeiningiksi, jossa osataan ennakoida ja liittoutua ainakin lyhyellä tähtäimellä. Ihminen on kuitenkin apinaa vaarallisempi, koska osaamme peittää valtapyyteemme hyvältä näyttävien tavoitteiden alle.

Alempi kumartaa johtajaa

Kädellislaumojen hierarkiaa on tutkittu luonnossakin, mutta Arnheimin simpanssiaitauksessa kaikki oli nähtävillä ja tilastoitavissa.

Hierarkiassa alemmat tervehtivät ylempiään kumartamalla. Siten ja lahjoja antamalla ne osoittavat ymmärtävänsä paikkansa. Tervehtimättä jättämisen ylempi voi tulkita rangaistuksen arvoiseksi niskuroinniksi. Ylempi saattaa vastata tervehdykseen tai olla muka näkemättä sitä ja näin kiristää pokkuroijaa.

Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Klaus Helkama kuvaa hierarkkista kulttuuria hauskasti:

"Erään suomalais-neuvostoliittolaisen seminaarin jälkeen menimme suomalais-venäläisellä kuuden miehen porukalla saunaan. Mukana oli myös NL:n tiedeakatemian psykologian laitoksen johtaja, leppoisa karhumainen mies. Kesämökin melko pienessä saunassa hän asettui luontevasti loikoilemaan ylälauteille niin, että hän vei yli puolet lauteesta ja me viisi muuta ahtauduimme ylälauteen toiselle puolelle ja alemmille lauteille. Suomalaiset odottivat vastalauseita tyyppiä ’Boris, siirry vähän, että me muutkin mahdumme’, mutta venäläisistä tämä järjestely oli täysin luonnollinen."

Hierarkia on epäilemättä miellyttävää ja puolustamisen arvoista ylälauteilla oleville. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että ihmistutkimusten mukaan mutkaton tasa-arvo ja osaaminen ovat innovatiivisuuden kulmakiviä.

Naarailla hiljaista valtaa

Koska Arnheimin simpanssien ei tarvinnut huolehtia ruoan hankkimisesta, ne saattoivat käyttää politikointiin enemmän aikaa kuin villit lajitoverinsa. Lisäksi talvinen sisäkortteeri vaati ahtautensa vuoksi ylimääräisiä sosiaalisia taitoja. Silti lauman käytös vastaa paljolti vapaina elävien kädellisten puuhia.

Ellei yhteisö ole matriarkaalinen, monilla nisäkäslajeilla vahvin ja aggressiivisin saa alfauroksen aseman. Tosin ainakin simpansseilla tarvitaan myös naaraiden tai muiden urosten tuki: siis voiman lisäksi suosiota.

Naaraiden asema on sekä simpansseilla että paviaaneilla vahva, sillä naaraat pysyvät samassa laumassa koko ikänsä.

Simpanssisisariin verrattuna ihmisnaisten asema on ollut huono. Vielä isoäitini aikaan nuorikko menetti loputkin asemastaan muuttaessaan miehelään.

Alussa Arnheimin laumassa ei ollut urosta, joten alfanaaras Mama johti laumaa lähes uroksen ottein. Yeroenin tultua Mama antoi feminiinisemmän puolensa nousta esiin, vaikka säilyttikin suuren arvovaltansa.

Koska naaraan asema laumassa määräytyy syntyperän, iän ja persoonallisuuden mukaan, asema on vakaa eikä pakota jatkuvaan kärhämöintiin. Tilastojen mukaan Arnheimin naaraat ottivat yhteen urosten kanssa keskimäärin joka kolmastoista tunti mutta toisten naaraiden kanssa vain joka sadas tunti. Naaraiden riidat liittyivät useimmiten poikasiin. Naaraat tervehtivät toi¬siaan kaksi kertaa useammin kuin taistelivat, ja niiden ystävyyssuhteet olivat pysyviä.

Urosten valtataisteluissa naaraat toimivat usein sovittelijoina. Uros ei pahastu, vaikka naaras nappaa aseen eli kiven sen kädestä.

Alistuminen masentaa apinan

Sapolskyn tutkiman paviaanilauman alimpien urosten elimistö oli jatkuvassa hälytystilassa. Verenpaine oli korkea ja stressihormonipitoisuudet katossa. Kolesteroliarvot olisivat edellyttäneet lääkitystä. Alistettujen immuunijärjestelmä toimi huomattavasti heikommin kuin dominoivimpien yksilöiden.

Kaiken kaikkiaan paviaanien mittausarvot muistuttivat vaikeasti masentuneiden ihmisten lukemia.

Arnheimin simpansseista niillä, jotka harrastivat eniten toistensa sukimista, oli hierarkiatasosta riippumatta vähiten stressihormoneita veressään. Niillä oli myös sosiaalista pääomaa vaikeiden aikojen varalle. Yhteisön hylkiöt olivat täynnä kirppuja, koska kukaan ei etsinyt syöpäläisiä niiden turkista.

Simpansseilla urosten välisiä konflikteja sattui joka viides tunti eli 20 kertaa useammin kuin naaraiden välillä. Yksi syy on aikuistuessaan laumaa vaihtavien urosten tarve mitata asemaansa. Alimpien urosten elämä on tukalaa, koska ne ovat hierarkiassa myös johtajanaaraiden ja näiden jälkeläisten alapuolella.

Alfauroksellakin on rankkaa, koska se joutuu jatkuvasti kyttäämään, etteivät muut urokset liittoudu sitä vastaan. Lisäksi on vartioitava, etteivät muut pääse parittelemaan kiimassa olevien naaraiden kanssa.

25 seurantavuoden jälkeen Arnheimin yhteisön alkuperäisistä uroksista kaikki olivat kuolleet enemmän tai vähemmän väkivaltaisen tai tapaturmaisen kuoleman. Sen sijaan naaraista monet olivat vielä hengissä, jopa ikivanha Mama.

Salarakas tavataan pusikossa

Sapolskyn paviaanihavainnoissa pisti silmään, etteivät kaikki urokset havitelleet alfan asemaa. Osa vältteli konflikteja ja pani energiansa mieluummin salarakkauksiin ja poikasten kanssa leikkimiseen. Mikä mielenkiintoisinta, nämä urokset elivät muita pidempään, vaikka ne saattoivat rohkeasti puolustaa lauman jäseniä alfauroksen kurkistellessa piilosta.

Varsin moni uros kuitenkin halajaa alfaksi, koska voittajalle on luvassa koko haaremi. Tosin viime kädessä naaras päättää parittelusta. Arnheimin Puist kieltäytyi siitä systemaattisesti ja toimi kuin yksi pojista.

Itseluottamusta uhkuva ja karvat pystyssä pullisteleva alfauros saattaa olla naaraan mielestä puoleensavetävä, mutta yllättävän usein luonteeltaan antelias ja poikasia hoivaava uros pääsee parittelemaan. Alfauroksen edessä naaras saattoi esittää välinpitämätöntä mielitiettyään kohtaan, mutta alfan silmän välttäessä salarakkaiden lempi leiskui pusikossa.

Varsinkin nuoret simpanssinaaraat olivat ikäistensä urosten perään eivätkä välittäneet isänsä ikäisistä tarjokkaista. Salarakkaudet huomioon ottaen kuka tahansa jälkimmäisistä voikin todellisuudessa olla oma isä. Insestitabu siis toimii, vaikkeivät simpanssit ymmärrä parittelun ja jälkeläisten välistä yhteyttä kuten me ihmiset.

Ahneuden ansa uhkaa meitäkin

Hierarkian himosta lukeminen toi mieleeni tarinan apinoidenmetsästyksestä. Metsästäjä sitoo puuhun kookospähkinän ja täyttää sen riisillä. Pähkinässä on pieni aukko, josta apinan käsi juuri mahtuu sisään. Kun apina täyttää kouransa riisillä, käsi ei mahdukaan ulos. Vapautus edellyttäisi riisistä luopumista, ja ahneus pitää apinan nalkissa.

Joskus tuntuu, että me ihmiset pidämme kouristuksenomaisesti kiinni hierarkiasta, vaikka se olisi etujemme vastaista tai jopa tuhoisaa. Miksi meidän on saatava aikaan nokkimisjärjestys vaikkapa vain sekunnin sadasosan erolla hiihtokilpailussa? Miksi meillä on pakonomainen tarve saada tietää, kuka on paras?

Ihmisellä on 98,4-prosenttisesti samanlainen dna kuin simpanssilla. Simpanssi ja ihminen ovat geneettisesti samanlaisempia kuin hiiri ja rotta. Erossa on silti potentiaalia. Ranskalaisen filosofin Jean-Paul Satren sanoin ihminen on ainoa eläin, joka kykenee ajattelemaan sellaista, mitä ei ole vielä olemassa. Muut eläimet eivät pysty kuvittelemaan edes sitä, mitä ei enää ole.

Aiheesta lisää:
Klaus Helkama: Moraalipsykologia (Edita 2009)
Robert M. Sapolsky: A Primates Memoir. The Neuroscientist\'s unconventional life among the baboons. (Touchstone 2007)
Frans de Waal: Chimpanzee Politics. Power and sex among apes (The Johns Hopkins University Press 2007)

Julkaistu Tiede -lehdessä 2/2010

Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.