Tempaukset ovat näkyvintä teekkariutta, mutta on teekkarikunta niittänyt mainetta myös jäynänteolla ja armottomalla öitsinnällä. Vaikka teekkarit vaikuttavat yksituumaisilta, kukin opiskelijapolvi on käynyt omat kärhämänsä.


mainetta myös jäynänteolla ja armottomalla öitsinnällä. Vaikka teekkarit
vaikuttavat yksituumaisilta, kukin opiskelijapolvi on käynyt omat kärhämänsä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Teknillinen korkeakoulu täytti juuri eli 2. huhtikuuta yliopistona 100 vuotta. Polyteknillinen Opisto muutettiin 1908 Suomen Teknilliseksi Korkeakouluksi, ja opettajat saivat tällöin professorin arvonimen ja opiskelijat samat oikeudet kuin yliopiston opiskelijat. Teekkarikulttuuri kuitenkin otti ensi askeleensa jo 1800-luvun puolimaissa.

Oppilaitos, joka aloitti toimintansa 1849, oli alkuun nimeltään Helsingin Teknillinen Reaalikoulu, ja se koulutti nuorukaisia lähinnä käsityöläisammatteihin. Ensimmäisten teekkareiden aloittaessa opintonsa koulu joutui keskittymään  ammatillisten perustaitojen opettamiseen, mutta siellä seurattiin tarkoin tekniikan opetuksen ja tutkimuksen kehitystä. Esimerkiksi pitkin harppauksin etenevä höyrykonetekniikka vaati jo varhain toimia suuren yleisön turvallisuuden takaamiseksi.

Korkeakouluksi oppilaitos muuttui 1860-luvun jälkeen, ja tässä vaiheessa siellä vallitsi lähes täydellinen akateeminen vapaus. Opettajien määrä oli riittävä pienen opiskelijajoukon ohjaamiseen ja aikakauden opetustavoitteiden saavuttamiseen.

Kun tekniikka kehittyi ja yhteiskunta teknistyi, tilanne muuttui. Vaikka käyttöön otettiin jako ammattiosastoihin, 1880-luvulla tekniikan opiskelijoiden opetusohjelma oli täpötäynnä uusia oppiaineita ja kursseja. Tästä pitäen teekkareiden työpäivä on ollut pitkä. Jo toistasataa vuotta on virallisissakin yhteyksissä säännöllisesti todettu, ettei opinto-ohjelman noudattaminen ole käytännössä mahdollista.

Kuten sanotaan, kova työ vaatii kovat huvit. Tosin jo 1856 muuan aikalainen valitti teekkarien viettävän "öisin orgioita, jotka pilaavat sielun ja ruumiin".


Konventista se alkoi

Ensimmäiset teekkarit olivat alle 20-vuotiaita poikia, joille uravalinnan toinen vaihtoehto olisi ollut ryhtyä jonkun käsityöläismestarin oppipojaksi ja kisälliksi. Uuden opetusjärjestelmän tarkoituksena oli korvata ammattikuntalaitoksen antama opetus, ja siksi teekkarit eivät sopineet kisällien sosiaalisiin yhteisöihin, vaan heiltä suorastaan odotettiin oman tiiviin ryhmän rakentamista.

1850-luvun lopulla syntyi oppilaskunta, konventti, joka julkaisi omaa lehteään Skämt och allvar vid thekoppen. Konventti sai 1872 teekkari Nils Wenellin kirjoittamat säännöt, ja sen nimeksi vakiinnutettiin Teknolog-Föreningen. Hieman myöhemmin yhdistys virallistettiin nimellä Polyteknikkojen Yhdistys. Virallinen järjestäytyminen kävi päinsä, koska senaatti oli vapauttanut ylioppilasyhdistykset pitkään kestäneestä toimintakiellosta.

Opiskelijoiden muodollisen yhdistystoiminnan aloittaminen liittyi suureen hallinnolliseen murrokseen oppilaitoksen historiassa. Koulu muutti 1870-luvulla Aleksanterinkadulta omaan taloon laitakaupungille, Hietalahden sataman ääreen. Samalla Hietalahdesta tuli teekkaritoiminnan oma kaupunginosa.

Opiskelijoiden yhdistystoimintaan kuuluivat alusta alkaen musiikki ja laulu sekä teatteriesitykset. Omaa osaamista käytettiin myös varojen keräämiseen, ja teekkareiden maine iltamien järjestäjänä kohosi nopeasti. Noin 1890 kaupungilla todettiin jo, että Santalahden koulun teknologit olivat suuremmoisimpia huvien järjestäjiä, parempia kuin Aleksanterin yliopiston opiskelijat.


Antinkadulle tehtiin oma talo

Opiskelijayhdistys majoittui Antinkadun, nykyisen Lönnrotinkadun, taloon numero 29, jossa asuva leskirouva G. Rosendahl vuokrasi teekkareille huoneita kokoustiloiksi. Myöhemmin Rosendahlin tontin pihan puolelle valmistui polyteknikoille oma talo. Sinne pyrittiin järjestämään ravintolatoimintaa, mutta tästä aiheutui pulmia ja toistuvia kiistoja. Seuraavassa Tschuffi on yhdistyksen puheenjohtaja Allan Schulman:

"Syksyllä 1887 - - asetettiin sitten bufetti kuten ajanmukaisimmat kahvilat ja hankittiin sinne bufettineitiä.

Taas näytti yritys alussa erinomaisen onnistuneelta. Yhdistyksellä oli väkeä aina ja hauskaa elämää vietettiin päivät pääkkäin ja yhytysten yöt. Kun "Dekis" istahti pianon ääreen, läksi kolossaalinen "Tschuffi" tuimaan valssiin "Olgan" kanssa ja toiset seurasivat perässä niin sakeassa että tuolit ryskivät edessä kumoon.

Mutta kokemus opetti pian, etteivät nuoret bufettineidot ole omiansa olemassa moisessa mieskatrassa, vaan pikemmin turmioksi molemmin puolin. Seuraus oli, että syyslukukaudella 1889 taas annettiin bufetti sen alkuperäiselle hoitajalle. Mutta samalla oli kaikki viehätys Yhdistykseltä kadonnut. Bufetti-neitien hymyilevien kasvojen sijaan nähtiin siellä mummo G.R:n hapan, tutkiskeleva naama. Tuntui Yhdistyksellä tavallisina iltoina niin kylmältä ja muistutti liiaksi Opiston synkeää hiljaisuutta. Jäsenet etsivät ajanmukaisempia ravintoloita kaupungilla. Yhdistyksellä oli aina iltaisin pilkkopimeä."

Nuorten insinöörien omaan taloon hankittiin sähkövalaistus jo 1890-luvun alussa, mutta vireillä oli isompikin hanke, uuden tekniikan talon pystyttäminen Antinkadun varteen. Rakennushankkeeseen ryhtyivät kuitenkin vain suomenkieliset opiskelijat. 1903 valmistui Karl Lindahlin ja Walter Thomén piirtämä pieni harmaakivilinna, Poli.


Kielikiista jakoi kuppikuntiin

Oppilaitos oli alusta lähtien periaatteessa kaksikielinen, ja siellä oli tapana sanoa, että tekniikka ei tottele käskijänsä kieltä. Käytännössä opetus kuitenkin oli ruotsinkielistä aina 1900-luvun alkuun asti. Tuolloin opettajakuntaan oli jo värvätty oman koulun suomenkielisiä kasvatteja ja opiskelijat vaativat painokkaasti suomenkielisen opetuksen lisäämistä.

1800-luvun jälkipuoli oli Suomessa kielikeskustelun ja -kiistojen aikaa, ja Polysteekissa kiista leimahti 1870-luvun lopulla, kun sinne saapuivat ensimmäiset opiskelijat Kuopion lyseosta. Muutama kuumakalle onnistui riitauttamaan koko opiskelijayhteisön.

Opiskelijayhdistyksen inspehtori ja oppilaitoksen korkein hallinnollinen elin opettajakollegio yrittivät sovitella kieliryhmiä, mutta kiihkeää kuppikuntaisuutta jatkui koko 1880-luvun. Se laimeni vuosisadan lopulle tultaessa, jolloin sitä oli lopettelemassa myös myöhemmin ikiteekkarin arvon saanut Bernhard Wuolle.

Kiista siirtyi kuitenkin opettajakollegioon. 1900-luvun alussa nousivat esille "ne katkeruuden tunteet ja sanomattomat riitaisuudet, jotka viime vuosien ajoilta ikään kuin kirouksena lepäävät korkeakoulumme yllä". Kieliriidat häiritsivät korkeakoulun kehitystä tilanteessa, joka muutenkin oli vaikea: Venäjän keisarikunnan sortotoimet uhkasivat koko Suomen olemassaoloa.

Kielitaistelu yltyi taas opiskelijayhteisössäkin ja johti vuosina 1915 ja 1916 täydellisen hajaannuksen tilaan. Mutta kieliriita oli  myös peitesyy opiskelijakokousten pitämiseen. Kun nimittäin salin ovet suljettiin ulkopuolisilta, paljastui kokouksen todellinen aihe eli jääkäreiden värväys.


Ole oikealla tai epäpoliittinen

Jääkäriliikkeen ja suojeluskunnan perustaminen sekä maan itsenäistymisprosessi lähensivät kielipuolueita toisiinsa. Pitkittyneen kiistan hedelmänä teekkarikulttuuuriin jäi asenne, jonka mukaan kumpaakin kotimaista kieltä on kohteliasta ainakin ymmärtää.

Kun maa jakautui punaisiin ja valkoisiin, teekkarikunta asettui lähes yksimielisesti tukemaan valkoista osapuolta. 1920-luvulle tultaessa teekkarilla ja nuorella insinöörillä oli kaksi mahdollista yhteiskuntapoliittista ajattelutapaa: joko hän oli epäpoliittinen kansalainen tai sitten hän osallistui oikeistolaissävytteiseen yhdistystoimintaan.

Akateeminen Karjala-Seura, joka pyrki laajentamaan Suur-Suomea Itä-Karjalaan, sai aluksi paljon kannattajia teekkarikunnan joukosta. 1920-luvun lopulla AKS ja Suomen Ylioppilaskuntien Liitto organisoivat korkeakoululla melkoisesti julkisuutta saaneita välikohtauksia, joissa heiteltiin muun muassa paukkupommeja. Oppilaitos onnistui kuitenkin hiljentämään metelöinnin.

Kiistojen vuoksi teekkarius ja puoluepolitiikka erotettiin selkeästi toisistaan. Pois politiikka Polilta, vakiintui teekkareiden tunnuslauseeksi.


Radikalismi palasi 70-luvulla

Epäpoliittisuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että tiiviissä opiskelijayhteisössä olisi hyväksytty vasemmistolaisia ajatuksia. Kun kemian opiskelijaksi 1935 kirjoittautui sosialistina tunnettu Aimo Rikka, hänet yksinkertaisesti savustettiin ulos korkeakoulusta; tähän osallistuivat niin ylioppilasyhteisö kuin opettajakunta.

Oikeistoradikalismin vuosien jälkeen teekkarit keskittyivät urheiluharrastuksiin ja opiskelijan asemaa parantaviin toimiin. Maan ensimmäinen todellinen opiskelija-asuntola Teekkarila valmistui 1931. Kuoro- ja orkesteritoiminta nousivat kukoistukseen, ja maanmittariteekkari Retu Lampi perusti Retuperän WBK:n.

Poliittinen opiskelijaliike nousi uudelleen voimiinsa vasta rakkauden kesän 1968 jälkeen. Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnalla oli varsinaisesti vain yksi vasemmistoenemmistöinen hallitus, mutta radikaalit opiskelijat näkyivät Otaniemen kampuksella. Vaikka sielläkin ajettiin reippaasti mies ja ääni -periaatetta hallintoon, korkeakoulu pysyi varsin epäpoliittisena moniin muihin yliopistoihin verrattuna.

Puoluepolitiikan harrastus oli omiaan häivyttämään vanhoja teekkarielämän muotoja, mutta 70-luvun jälkeen ne taas elpyivät. Erityisesti viime vuosina teekkaritraditiot ovat olleet arvossaan. Pitkään poissa muodista ollutta teekkarilakkiakin on 2000-luvulla käytetty kampuksella, ainakin keväisin.


Suuri kylähanke onnistui

Hyväntekeväisyydellä on teekkaritoiminnassa pitkät juuret. Ensimmäisellä tempauksella 1892 autettiin nälästä kärsiviä Itä-Suomen kuntia. Uutta ryhtiä teekkareiden tempaukset saivat 1920-luvulla, jolloin tempaistiin olympialiikkeen ja maanpuolustuksen hyväksi. Maailmansodan jälkeen joukkoja oli ilmestynyt johtamaan Jämeräpartainen insinööri, joka määräsi nuoret opiskelijat mukaan toimintaan.

Toisen maailmansodan jälkeen käynnistyi Teekkarikylä-hanke, kaikkien aikojen merkittävin tempaus. Suurhanke onnistui ja vahvisti samalla myönteistä kuvaa teekkareista.

Sodan jälkeen korkeakouluopiskelijoiden sosiaalinen asema oli Suomessa heikko. Eläminen oli kallista ja asuntopula kova, eikä yleisiä lainajärjestelmiä ollut - opintotuista puhumattakaan.

Koska valtio ei antanut tekniikan opiskelijoille vastaavaa lainatakuuta, jonka Helsingin yliopiston opiskelijakunta sai opiskelija-asuntojen rakentamiseksi, varat piti hankkia itse. Tätä avitettiin amerikkalaistyyppisellä mainoskampanjalla, jonka suunnitteli vastikään pitkältä opintomatkalta Atlantin takaa palannut mainosmies Matti Virkkunen.

Teekkareiden imagoa rasitti armottomien öitsijöiden maine. Sen tilalle tarjottiin nyt mielikuva reippaasta ja urheilullisesta opiskelijajoukosta, joka tempaisemalla kokosi varat olympiakylän rakentamiseksi Helsinkiin.
Ensimmäiset opiskelijat muuttivat kylään syksyllä 1951. Seuraavan kesän olympialaisissa se toimi itäeurooppalaisten urheilijoiden majoituspaikkana.

Kylähankkeessa oli osin kysymys 1948 muodostuneen kylmän sodan rintamalinjan vetämisestä idän ja lännen välille. Teekkarikunnan rahoituksesta osa tuli hyväntekeväisyyskaupoista, joita tehtiin Ilmari Harkin ja Ilmari Koskialan johdolla. Näiden liiketoimien taustalta löytyi hyvin kätkettyinä länsimaisia tahoja, joita huolestutti Suomen ulkopoliittinen tilanne ja jotka halusivat lahjoittaa varoja Suomen pysyttämiseksi länsimaisen kehityksen tiellä. Appelsiiniarpajaiset ja teekkareiden myymät silkkiliinat olivat osa idän ja lännen välistä suurta mittelöä.


Teekkarit aloittivat television

Kyläprojektin aikana ympäri Suomea järjestettiin tilaisuuksia, joissa luotiin suomalaisen viihteen perusrakenteita. Teekkareiden aloittaessa televisiolähetykset Suomessa 1956 perinne siirtyi joka kotiin. Teekkaritelevision vaikutus näkyy vielä nytkin tavassa esittää säätiedotuksia tai järjestää tietokilpailuja.

1940-luvulla Teknillinen korkeakoulu oli alkanut etsiä uutta paikkaa Helsingin keskustan ulkopuolelta, mutta teekkarit ehättivät ensin. Korkeakoulu muutti Otaniemeen 1960-luvulla. Se kykeni rakentamaan suomalaisen tekniikan kehtona tunnetun kampuksensa Espooseen paljolti ylioppilaskunnan aktiivisuuteen ja varallisuuteen tukeutuen.

Otaniemi oli ensimmäinen amerikkalaistyyppinen kampusalue pohjoismaissa ja herätti paljon keskustelua 1960-luvun kiivaassa poliittisessa ilmapiirissä. Puhuttiin otaantumisesta, jolla tarkoitettiin etääntymistä muusta yhteiskunnasta.

Kritiikki vaimeni, ja maahan syntyi uusia kampuksia. Samaan aikaan syntyneet uusien¬ teknillisten korkeakoulujen ylioppilaskunnat Oulussa, Tampereella ja Lappeenrannassa omaksuivat teekkariperinteen perusmuodot, joista jäynät ja tempaukset ovat edelleen näkyvin osa.


Panu Nykänen on filosofian tohtori ja tekniikan historian dosentti. Hänen kirjoittamansa Teknillisen korkeakoulun kaksiosainen historiateos (kust. WSOY) ilmestyi tammikuussa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla