Tarve nähdä vieraita voittaa järkiselitykset. Lentävillä lautasilla matkaaviin avaruusolentoihin uskovat ne, joilla on tarve uskoa.



Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2009

Kyselytutkimusten mukaan yli miljoona suomalaista uskoo, että Maan ulkopuoliset olennot voivat vierailla pallollamme. Varsinaisten ufouskovien määrää ei kuitenkaan tiedetä.

- Aihe tuntuu olevan sen verran arka, että ihmiset pitävät mielellään uskomuksensa ominaan, toteaa ufouskosta äskettäin Helsingin yliopistossa väitellyt uskontotieteilijä Jaakko Närvä.

Erityisiä ufokultteja ei Suomessa ole, ja ufoyhdistyksiin kuuluu muutamia satoja ihmisiä. Internet sen sijaan on ufoyhteisöjä pullollaan, ja maailmanlaajuisesti ufouskonnollisuus on merkittävä ilmiö.
Mikä sitä oikein selittää?


Usko itää persoonassa

- Avaruusolentoihin uskominen on tunnusomaista esimerkiksi psykoosipiirteisille ihmisille, mutta kaikista ufoihin uskovista heitä toki on vain murto-osa, sanoo Helsingin yliopiston psykiatrian professori Hasse Karlsson.

Samaan tulokseen päätyi myös Närvä väitöstutkimuksessaan. - Psykiatriset syyt selittävät ufologiasta ja ufokokemuksista vain hyvin pienen osan. Pääasiassa ufoja näkevät ja niihin uskovat ihan tavalliset, terveet ihmiset.

Karlssonin mukaan ufousko versoo ihmisen persoonallisista ominaisuuksista ja mielen psykologisista mekanismeista.

- Se, uskooko ihminen ufoihin, riippuu pitkälti siitä, miten hän mieltää asioiden kontrollin ylipäätään. Onko se hänen omassa hallussaan vai hänen ulkopuolellaan.

- Ihminen näkee ufoja, jos hänellä on tarve nähdä niitä, Närvä kiteyttää. 


Mieli etsii ja keksii

Joskus ufouskon sytykkeenä on omakohtainen kokemus, joka istuu täydellisesti median välittämiin ufokuviin.

- Esimerkiksi unihalvaukset synnyttävät voimakkaita hallusinaatioita, jotka herkästi tulkitaan ufokokemuksiksi, Karlsson sanoo.

Ufokokemus voi olla traumaattinen paitsi pelottavuutensa takia myös siksi, että se aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Jos ihminen arvioi todeksi tapahtuman, joka on yleisen käsityksen vastainen, hänen minäkuvansa voi joutua koetukselle ja hän saattaa ryhtyä epäilemään omaa mielenterveyttään.

Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Leon Festinger kutsui tilaa kognitiiviseksi dissonanssiksi. Hänen teoriansa mukaan ihmismieli yrittää tasapainottaa tiedollista ristiriitaa etsimällä tai keksimällä todisteita, jotka tukisivat kokemusta ja vakuuttaisivat muutkin sen aitoudesta.

Jos valtaosa yksilöllisistä ufokokemuksista syntyy erilaisten virhetulkintojen ja havaintopsykologisten tekijöiden summana, mikä selittää ryhmäkokemukset? Närvän mukaan niitä siivittävät pienryhmäsuggestio, sosiaalinen paine ja syyllisyyden tunteet, joita herättävät epäily tapahtuman kuvitteellisuudesta ja halu tuoda ajatukset julki.


Epävarmuus tekee tilauksen

Sosiologia näkee ufologian ja ufokokemukset tieteellistyneen ja teknistyneen kulttuurin tuotteena, jonka suosio kasvaa epävarmuuden oloissa - eli sille on sosiaalinen tilaus.

Jaakko Närvän mukaan moderni ufousko syntyi kesällä 1947, maailmansodan vasta päätyttyä, kun yhdysvaltalainen lentäjä Kenneth Arnold raportoi nähneensä lentäviä lautasia. - On kuvaavaa, että tieto havainnoista levisi Suomeen kahdessa viikossa - aikana ennen internetiä, Närvä huomauttaa.

Ufouskoa on selitetty myös vastavedoksi äärirationaaliseen kulttuuriin. Historiallisesti tarkastellen väkevät kulttuuri-ilmiöt tuottavat lähes poikkeuksetta vastakulttuurin.


Modernin ajan henkiä

Kulttuurintutkimus pitää ufouskoa lähinnä kansanuskon modernina jatkeena. Ufohavainnoista löytyy runsaasti yhtäläisyyksiä niin keijuihin, maahisiin kuin peikkoihin. Ufot ja alienit esimerkiksi näyttäytyvät samankaltaisissa paikoissa kuin luonnonhenget ja -haltijat, ja kaikki olennot ovat epäihmismäisiä muodoltaan ja pieniä kooltaan.

Ufousko kytkeytyy myös uskonnollisiin kokemuksiin, kuten taivasnäkyihin ja Jumalan merkkeihin. Poikkeuksellisia tähtitaivaan ilmiöitä, kuten pyrstötähtiä, on tulkittu nälänhädän, sairauksien ja sodan merkeiksi tai enteiksi viimeisten päivien lähestymisestä.


Kytkös myös geeneihin?

Ufokokemuksista löytyy yhtäläisyyksiä myös samanismiin. Samaanithan ovat yleensä persoonallisuudeltaan tavallista herkempiä, ja heillä on erityinen alttius transsiin ja elämyksiin. Usein samaanit myös valikoituvat samasta suvusta.

Viittaako tämä siihen, että alttius yliluonnollisiin kokemuksiin ja uskomuksiin on perinnöllistä? Yhdysvaltalainen geneetikko Dean Hamer on esittänyt, että hengellisyys on osin perinnöllistä ja että se kytkeytyy VMAT2-geeniin. Hamerin mukaan tietty geenimuoto tekee ihmisestä mystikon: häntä alkavat kiehtoa asiat, joita tiede ei voi selittää.

- Yhtä ufogeeniä tuskin on olemassa, mutta toki geenit ovat osallisina niissä psykologisissa piirteissä ja taipumuksissa, jotka saavat ihmisen suhtautumaan avoimesti esimerkiksi ufoihin, Jaakko Närvä pohtii.


Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.