Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen on prosessi, joka muokkaa myös identiteettiä, joskus niin vahvasti, että paluusta tulee keikan vaikein rasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Teksti: Jarno Forssell

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2008

Tuhannet suomalaiset pakkaavat vuosittain elämänsä konttiin, laittavat kotinsa vuokralle tai myyntiin ja suuntaavat Helsinki-Vantaan kautta maailmalle töihin. Arviolta jo 30 000 suomalaista ansaitsee leipänsä ulkomailla.

Lähdön motiivina on useimmiten halu rakentaa uraa ja vahvistaa ammattitaitoa, mutta maailmalle vetävät myös yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kutsumus, tietää Mikkelin ammattikorkeakoulun liiketalouden koulutusjohtaja Tuula Siljanen, joka on perehtynyt näihin ekspatriaatteihin, kuten ulkomaantyöntekijöitä usein nimitetään. Hän väitteli viime vuonna kauppatieteiden tohtoriksi kansainvälisen työuran ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen haasteista.


Strategiat vaihtelevat

Tuula Siljasen tutkittavat työskentelivät kansainvälisissä järjestöissä Lähi-idässä. Heistä tutkija tunnisti neljä ekspatriaattityyppiä: globaalin uran rakentajat, tasapainoa hakevat asiantuntijat, idealistit ja ajelehtijat. Kunkin ryhmän jäsenillä on omanlaisensa sopeutumisstrategia.

- Tasapainon hakijat panostavat sopeutumiseen opiskelemalla kohdemaan kieltä ja tutustumalla paikallisiin ihmisiin.

- Uran rakentajat kiinnittyvät uraansa ja tutustuvat uuteen kulttuuriin vain sen verran kuin on tarpeen oman työn ja elämisen kannalta.

- Idealistit pitävät tärkeimpänä työnsä mielekkyyttä. Oma sopeutuminen ja urakehitys jäävät sen varjoon.

- Ajelehtijat etsivät lähinnä itseään, identiteettiään. Heillä ei oikeastaan ole selviytymisstrategiaa, sillä he eivät tunne olevansa kotonaan juuri missään. 

Strategian valintaan vaikuttavat persoona ja kertyneet kokemukset, mutta myös työn luonne. Esimerkiksi uran rakentajien pinnallinen suhtautuminen on Siljasen mukaan luonnollinen valinta silloin, kun asemapaikka vaihtuu parin vuoden välein.

- Se on uudenlaista nomadiutta, tämän maailman kosmopoliittisuutta. Kenenkään psyyke ei kestäisi jatkuvaa kiinnostumista uusista paikoista.


Uusia kulmia itseen

Ulkomailla työskentely voi olla myös identiteetille merkittävä koulu, tietää Joensuun yliopistossa vaikuttava filosofian tohtori Eeva Kohonen, joka on tutkinut yritysten palveluksessa työskenteleviä ekspatriaatteja.

Vieras ympäristö tai uudenlaiset työhaasteet vaikuttavat ihmisiin eri tavoin. Joku muuttuu syvästi, jonkun kulttuuri-identiteetti vahvistuu ja saa kosmopoliittisia ulottuvuuksia. Jotkut kokevat voimaantuvansa ja uskovat olevansa kotiinpaluun jälkeen valmiita entistä suurempiin saappaisiin.

Niitäkin on, joita kansainvälinen kokemus ei juuri kosketa. Kuka ulkomailla muuttuu ja kuka ei, on Kohosen mukaan mahdotonta ennustaa. - Se on hyvin yksilöllistä, hän summaa.

Myös Tuula Siljanen on havainnut, että ulkomaantyö on monelle suuri oppimisprosessi, joka muuttaa suhdetta omaan kotimaahan ja kulttuuriin. Ulkopuolisuuden kokemus voi olla voimavara, joka auttaa arvioimaan omaa kulttuuria entistä syvemmin.


Ankkureilla takaisin

Eeva Kohosen mukaan lähes kaikki ulkomaankomennuksella olleet pitävät kokemustaan positiivisena ja kasvattavana vaikeuksineen kaikkineen. Se kohentaa kulttuurisia taitoja ja kehittää ammatillista pätevyyttä - siis kasvattaa arvoa työmarkkinoilla.

Jos työnantaja ei löydä järkevää käyttöä kotiinpalaajan uusille taidoille, paluu voi olla ammatillisesti turhauttava. Silloin houkuttelee työpaikan vaihdos.

- Se on harmi, harmittelee henkilöstöjohtamiseen erikoistunut Tuula Siljanen. Työntekijän lähettäminen ulkomaille on aina yritykselle iso satsaus, joka pitäisi hyödyntää eikä heittää menemään.

Monesti kotiinpaluu on jopa suurempi sokki kuin ulkomaille lähtö myös kulttuurisessa mielessä. Rankimmin paluu koettelee niitä, joiden identiteetti on maailmalla muuttunut.

Tilanne helpottuu, jos kotimaassa on jatkuvuutta edistäviä ankkureita, kuten oma koti tai mökki, ja jos suhteet ystäviin, sukulaisiin ja työkavereihin ovat säilyneet kiinteinä.

Eeva Kohonen muistuttaa, että paluuta voi pohjustaa myös kotiorganisaation kanssa. Tulevista työkuvioista kannattaa neuvotella hyvissä ajoin ennen takaisin tuloa.

Tuula Siljanen täydentää, että kotiutumista auttaa ulkomaankokemusten läpikäynti vertaisryhmän kanssa, jos se suinkin on mahdollista.

- Suomessa niistä puhuminen koetaan helposti snobbailuksi, Siljanen tietää - omasta kokemuksestaan. Hän on asunut ulkomailla 15 vuotta.


Palstan pitäjä Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Pohjaksi 7 seikkaa




Ihmisten kyky ja tavat sopeutua vieraaseen kulttuuriin ovat hyvin erilaiset, mutta kaikkia auttavat selvät lähtökohdat.

- Muutto on koko perheen yhteinen ratkaisu.

- Parisuhde ja muut perheasiat ovat kunnossa.

- Puolisolle löytyy työtä tai muuta mielekästä tekemistä.

- Perustiedot kohdemaan kulttuurista, historiasta ja arkipäivän asioista on hankittu.

- Työtehtävien sävelet ovat selvät ja kontakti omaan organisaatioon tiivis.

- Kotimaassa on pysyviä ankkureita, kuten koti tai mökki.

- Lasten koulujärjestelyt ovat kunnossa.

Muuttolinnut murrikolla


Lintujen muutto on ikiajoista lähtien ollut merkkitapaus suomalaisten elämässä. Eri lajien tuloa ja lähtöä seuraamalla on pysytty ajan tasalla ja tiedetty, mitä milloinkin on ollut aika tehdä pelloilla ja metsissä.

Monet tärkeät kiinnekohdat on puettu sananlaskujen muotoon: "Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpymän." "Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana."


Kun lintuja on aina tarkkailtu ja tärkeistä havainnoista varmasti myös keskusteltu, tuntuu uskomattomalta, että suomalaiset ovat 1800-luvun puolimaihin asti pärjänneet ilman sanaa muuttolintu.

Se on tullut suuren yleisön tietoisuuteen vasta Uudessa Kalevalassa vuonna 1849 kohdassa, jossa puhutaan häämenojen ohjaajan eli patvaskan kengistä. Hänellä oli "Saksan kengät kelvolliset, kuni joutsenet joella, vesiteiret vieremillä, tahi hanhuet havulla, muuttolinnut murrikolla". Murrikko tarkoittaa tuulenmurtoa, siis ryteikköistä paikkaa, jossa on tuulen kaatamia puita.


Kuka muuttolinnun keksi? Se on ilmeisesti Elias Lönnrotin muodostama tai ainakin kirjalliseen käyttöön hyväksymä uudissana, sillä Kalevalan lähteenä olevissa kansanrunoissa ei muuttolintua mainita. Siellä on vastaavassa kohdassa mustat linnut.

Ennen muuttolintu-sanan vakiintumista on samassa merkityksessä käytetty monia muitakin yhdyssanoja: kesälintu, kulkulintu, matkalintu, siirtolintu. Näistä kesälintu ja matkalintu saattavat nykyisinkin tulla vastaan, ainakin vanhoissa runoissa.


Uudemmissa sanakirjoissa muuttolintu määritellään sellaiseksi linnuksi, joka talveksi muuttaa säännöllisesti lämpimämpään ilmastoon. Sen sijaan kiertolintuja tai vaelluslintuja ovat ne, jotka vaihtavat paikkaa epäsäännöllisesti ravintotilanteen mukaan.

Näin tarkkaan erontekoon päästiin vasta 1800-luvun lopulla, sillä aiemmin lintujen muuttoreiteistä ja -suunnista ei ollut selvää käsitystä. Vielä 1860-luvulla löytyi puolustajia jopa sille vanhalle teorialle, että pääskyt horrostivat talvella järven pohjassa ja pelmahtivat sitten vesien lämmettyä ruovikosta kesätaivaalle ilakoimaan.


Kaisa Häkkinen
Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla