Mitä jos ryhdyttäisiin verottamaan ulkonäköä? Niin on ennen tehty. Veroa on maksettu niin parrasta kuin vaatteista – ja siitä, että esiintyy ilman rihman kiertämää.

Teksti: Esko Linnakangas

Mitä jos ryhdyttäisiin verottamaan ulkonäköä? Niin on ennen tehty. Veroa on maksettu niin parrasta kuin vaatteista – ja siitä, että esiintyy ilman rihman kiertämää.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2012

Kun valtion kassan pohja alkaa pilkottaa, pitää kerätä lisää rahaa. Sen vallanpitäjät ovat aina osanneet – eikä heitä ainakaan mielikuvituksen puutteesta voi moittia.

Lyykiassa nykyisen Turkin rannikolla keksittiin jo antiikin aikana panna parta verolle. Kiinassa partavero otettiin käyttöön 1300-luvulla, kun parta alkoi yleistyä seurapiireissä ja keisari Ming-Taizu Hongwu tarvitsi varoja kesäpalatsinsa uudistamiseen.

Uuden ajan alussa vuonna 1535 partasuut pani maksamaan Englannin kuningas Henrik VIII. Vero vaihteli parranomistajan yhteiskunnallisen aseman mukaan. Henrik VIII:n tyttären Elisabet I:n aikana partaa sai verovapaasti kasvattaa kaksi viikkoa – sen vanhemmista parroista piti maksaa.

Myös Ranskassa kannettiin 1500-luvulla partaveroa. Kuningas Frans I onnistui säätämään maksun parrakkaille kirkonmiehille. Vähävaraisille papeille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ajaa parta pois.

Venäjällä partaan tarttui Pietari Suuri, joka ryhtyi kovin ottein modernisoimaan kansaansa. Syksyllä 1698 hän antoi ukaasin, joka määräsi kaikki miehet pappeja lukuun ottamatta ajamaan partansa tai maksamaan partaveroa. Ankarimpaan veroluokkaan kuuluivat hyvätuloiset kauppiaat, toiseksi ylimpään virkamiehet. Vuodesta 1705 alkaen partaveron suorittaja sai maksustaan todisteeksi kuparisen merkin. Se oli pidettävä aina mukana, jos halusi välttyä pakkoparranajolta. Partaveron valvontapaikkoina toimivat muun muassa torit ja tulliasemat. Venäjän partavero kumottiin vasta Katariina II:n aikana vuonna 1772.

Peruukkivero Ruotsissakin

Verokarhu on puuttunut myös peruukkiin, josta tuli hittituote uuden ajan alkupuolella. Taistelussa täitä vastaan oli hyödyllistä ajella pää kaljuksi ja käyttää peruukkia, joka oli hiuksia helpompi puhdistaa.

Englannissa kuningatar Elisabet I:n päätä koristi punainen peruukki jo 1500-luvulla. Ranskassa kuninkaat alkoivat pukeutua peruukkiin 1620-luvulla. Samaan aikaan peruukkia alettiin käyttää myös Englannin tuomioistuimissa. 1700-luvulla yleistyivät valkopuuteroidut peruukit. Naisten peruukit kasvoivat korkeutta: ne saattoivat yltää yli metriin. Ne olivat niin isoja, että säilytyksen aikana niihin pesiytyi jopa rottia.

Preussissa peruukkien käyttöoikeudesta kannettiin valtiontaloudellisista syistä 1698–1717 vuotuista veroa. Peruukkivero löysi ylellisyysverona tiensä myös Ruotsiin ja sen osana Suomeen vuonna 1710.

Peruukkeja pidettiin muuallakin yläluokan tuhlailuna, ja niiden suosio laski Ranskan vallankumouksen jälkeen 1700-luvun lopulla.

Paha isku peruukeille oli Britanniassa vuonna 1795 säädetty puuterivero. Sen mukaan hiuspuuteria käyttävän oli hankittava leimaverotoimistosta verollinen käyttölupa. Kuningasperhe palvelijoineen vapautettiin verosta, eikä sitä peritty myöskään pienituloisilta papeilta. Myös monet armeijan ja laivaston henkilökuntaan kuuluvat nauttivat puuteriverovapautta.

Vero kuitenkin puri, ja puuterin ja peruukkien käyttö hiipui. Kun veroa vuonna 1812 maksoi 46 684 henkeä, oli heitä vuonna 1855 enää 997, joista melkein kaikki palvelijoita. Vero poistettiin kuitenkin vasta vuonna 1896.

Nykyään päitä koskee parturien ja kampaamoiden verotus. Alan arvonlisävero pudotettiin neljä vuotta sitten, mutta tämän vuoden alussa huojennus poistettiin ja vero nousi 9:stä 23 prosenttiin. Saa nähdä, millaiset seuraukset veron korotuksella on suomalaisten ulkonäköön.

Taaleri pönkkähameesta

Valtio on perinyt veroa myös ylellisistä vaatteista. Vuonna 1716 annetulla asetuksella Ruotsiin säädettiin vero hienoista puvuista. Korkein maksu meni kulta- ja hopeavaatteista, silkkikankaista ja ulkomaisesta sametista.

Pönkkähametta pidettiin merkkinä ylellisyyshimosta. Ruotsin ylellisyysasetus vuodelta 1731 oikeutti vain ylhäisimmät naiset käyttämään sitä. Kun käytännössä kävi vaikeaksi tehdä tarkkaa eroa ylhäisen ja vähemmän ylhäisen naisen välillä, määrättiin, että jokaisen pönkkähametta pitävän piti suorittaa valtiolle yhden taalerin vero. Kysymyksessä oli siis välitön kulutusvero.

Rippeitä ylellisyysveroajattelusta säilyi 1960-luvulle asti. Valtiolle piti vielä tuolloin maksaa liikevaihtoveroa naisten kulta-, hopea-, brokadi, opaali-, silkki-, satiini-, pronssi-, kalannahka- ja matelijannahkaisista jalkineista sekä miesten kiiltonahkakengistä. Verollisia olivat niin ikään krimi-, astrakaani-, persiaani-, puolipersiaani- ja tiibettinahasta valmistetut tuotteet. Sama päti luonnonsilkkisiin tekstiileihin ja tavaroihin.

Suomen nykyisessä arvonlisäverotuksessa vaatteita koskee yleinen arvonlisävero, eli tuotteen myyntihintaan lisätään 23 prosenttia, jonka valtio perii.

Maksu paljaasta pinnasta

Vaatteitta esiintymiseen ei Suomessa nykyisin liity erityisiä verorangaistuksia. Sen sijaan elokuvaverotuksessa pääsylippujen veroluokkaa määrättäessä kiinnitettiin huomiota myös siihen, miten paljon esiintyjistä näkyi paljasta pintaa. Liian paljastavat filmit katsottiin niin huonoiksi, että niille määrättiin ankarin veroluokka – ellei filmin esittämistä kokonaan kielletty. Vero kumottiin 1990-luvun alkupuolella.

Riisuutumisen arvonlisäverokohtelua koskee kuitenkin edelleen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu 26.5.1999 T 1305. Siinä katsottiin äänin 3–2, että yksityisten striptease-esitysten pääsymaksuista suoritetaan normaali arvonlisävero.

Vero koon mukaan

STT-Reuters uutisoi 4.10.1961, että Neuvostoliiton korkein neuvosto oli tehnyt ihmisen kokoon liittyvän verolinjauksen. Kääpiöt – lilliputit, joiksi heitä nimitettiin – vapautettiin kaikista veroista. Samankaltainen ihmisen kokoon perustuva verohuojennus on myös Britannian arvonlisäverohelpotus lasten asusteille.

Viime aikoina on pohdittu myös veroa ylipainolle. Lihavuuden hillintään ja hoitamisen kustannuksiin on ehdotettu muun muassa valmisteveron tyyppisiä välillisiä veroja, kuten makeis- ja rasvaveroa. Suomessa ja Ruotsissa on heitetty ilmaan myös ajatus välittömästä "läskiverosta". Siinä ylipainosta joutuisi maksamaan samanlaista seuraamusta kuin autot ylikuormasta.

Uusien ulkonäköverojen säätämistä ja vanhojen palauttamista kuitenkin rajoittaa perustuslakimme. Sen mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Esko Linnakangas on finanssioikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Pieni verosanastoVälillinen kulutusveroPeritään hinnanlisänä lopulliselta kuluttajalta (esimerkiksi tupakan valmistevero)Välitön kulutusveroPeritään suoraan verovelvolliselta eli kuluttajalta (esimerkiksi koiravero)

LiikevaihtoveroArvonlisäveron edeltäjä, lähinnä tavaroihin kohdistuva yleinen kulutusvero

ArvonlisäveroTavaroihin ja palveluihin kohdistuva, vain kerran maksettava kulutusvero

YlellisyysveroVälitön tai välillinen kulutusvero, joka kohdistuu ylellisyystavaroihin tai –palveluihin 

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018