Neurobiologit yrittävät selittää pyhimpien elämystemme alkuperää. Todennäköisesti ne syntyvät limbisessä järjestelmässä, aivojen sisimmässä osassa, joka tuottaa tunteita.

TEKSTI:Bob Holmes

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Neurobiologit yrittävät selittää pyhimpien elämystemme alkuperää.
Todennäköisesti ne syntyvät limbisessä järjestelmässä, aivojen
sisimmässä osassa, joka tuottaa tunteita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

7/2001

Tätä tunnetta on kovin vaikea selittää kenellekään, jolta se täysin puuttuu. Yksilö tuntee inhimillisten halujen ja tarkoitusperien mitättömyyden ja niin luonnossa kuin ajattelunkin maailmassa ilmenevän ylevyyden ja ihanan järjestyksen. Hän pitää yksilöllistä olemassaoloa jonkinlaisena vankilana ja haluaa kokea maailmankaikkeuden yhtenä ainoana merkityksellisenä kokonaisuutena.


Albert Einstein

Einsteinkin tunsi sen. Se on se, mikä vetää ihmisiä käymään kirkossa, rukoilemaan, mietiskelemään, tanssimaan pyhiä tansseja ja toimittamaan muita rituaaleja. Todennäköisesti olet myös itse tuntenut jotakin sellaista - vuorilla, meren äärellä tai ehkä kuunnellessasi musiikkia, joka on erityisen lähellä sydäntäsi. Yli puolet ihmisistä sanoo kokeneensa jonkinlaisen mystisen tai uskonnollisen elämyksen. Joillakuilla kokemus on niin voimakas, että se muuttaa lopullisesti elämän.

Mutta mikä se oikein on? Jumalan läsnäolo? Pilkahdus olemisen korkeammasta tasosta? Vai déjà-vu-ilmiön mystinen vastine, temppu, jonka aivot joskus tekevät tietoiselle minälle?

Jollakin tasolla kaikki ajatuksemme ja aistimuksemme, erikoisimmatkin, ovat pakostakin yhteydessä aivoihimme. Aivotutkijat ovat tekemiensä kokeiden perusteella antaneet ymmärtää, että kyky uskonnollisuuteen saattaa johtua hermostomme luontaisesta rakenteesta. Jos asia on näin, miksi ihmisten uskonnolliset kokemukset sitten poikkeavat toisistaan niin jyrkästi? Miksi jotkut liikuttuvat syvästi ja jotkut taas pysyvät kylminä?

Luonnontieteilijälle hämmentävää

Uskonnon neurobiologia on kiehtonut Pennsylvanian yliopistossa Philadelphiassa työskentelevää neurotutkijaa Andrew Newbergiä jo toista vuosikymmentä. Hän myöntää, että tutkimusalue on luonnontieteilijälle hankala ja hämmentävä.

- Minua huolestuttaa aina se, että ihmiset voivat pitää minua uskovaisena, joka yrittää todistaa Jumalan olemassaolon, tai sitten kyynikkona, joka yrittää todistaa, ettei Jumalaa ole, hän sanoo.

- Yritämme kuitenkin lähestyä asiaa ennakkoluulottomasti.

Viime huhtikuussa Newberg julkaisi kirjan, jossa esitetään toistaiseksi täydellisin teoria siitä, miten mystiset tai uskonnolliset kokemukset saattavat saada alkunsa aivoissa.

Ainutkertaista mahdoton tutkia

Newberg ja hänen tutkijatoverinsa, nyt jo edesmennyt Eugene d’Aquili, tutkivat erityisen innokkaasti aistimuksia, jotka liittyvät ainoastaan uskonnollisiin elämyksiin ja joita esiintyy kaikkien uskontojen tunnustajilla.

Yksi näistä on "ykseys maailmankaikkeuden kanssa", sama tunne, joka lumosi Einsteinin. Toinen on pelonsekainen kunnioitus, joka saa ilmestykset vaikuttamaan arkielämää tärkeämmiltä, latautuneemmilta ja ikään kuin todellisemmilta.

Newberg ymmärsi, että harvinaisia, ohikiitäviä ilmestyksiä olisi melkein mahdoton tutkia laboratoriossa. Siksi hän luopui ajatuksestaan tarkastella välähdyksenomaisia kertaluonteisia kokemuksia ja keskittyi sen sijaan mietiskelyyn ja rukoukseen. Ne ovat vaisumpia tapahtumia, mutta tutkittavat pystyvät ainakin palauttamaan ne mieleensä ja selostamaan niitä.

Ykseyden tunne aivokuviksi

Tiibetiläistä buddhalaisuutta harjoittavan kollegansa kautta Newberg ja d’Aquili löysivät kahdeksan taitavaa mietiskelijää, jotka antoivat kuvata aivotoimintansa. Koehenkilöt kävivät laboratoriossa yksi kerrallaan. Jokainen sai käsivarteensa laskimoon johtavan merkkiaineputken, ennen kuin ryhtyi mietiskelemään tavalliseen tapaan: keskittyen tiukasti yhteen ainoaan mielikuvaan, yleensä johonkin uskonnolliseen symboliin.

Tavoitteena oli tuntea, miten arkiminä alkaa hajota tai kadota ja ihmisestä tulee yhtä mielikuvan kanssa.

- Se tuntuu siltä kuin raja häipyisi, sanoo Michael Baime, joka toimi yhtenä mietiskelijänä ja samalla tutkijana. - Ikään kuin elämän filmi katkeaisi ja näkisi valon, jonka voimalla filmi voidaan projisoida.

Newberg ja d’Aquili odottivat viereisessä huoneessa. Kun mietiskelijä tunsi pääsevänsä ykseyden tunteeseen - yleensä noin tunnin kuluttua - hän nykäisi narusta. Merkin saatuaan tutkijat ruiskuttivat koehenkilön suoneen radioaktiivista merkkiainetta. Muutamassa minuutissa merkkiainetta kiinnittyi eniten niihin aivojen kohtiin, joissa verenkierto ja siis aivotoiminta oli vilkkainta. Skanneri mittasi merkkiaineen jakauman ja muodosti kuvan kiinnittymisajankohdan aivotoiminnasta.

Tätä SPECT-menetelmää, yksinkertaista fotoniemissiotietokonetomografiaa, käytettäessä koehenkilöt pääsivät mietiskelemään laboratorion verrattain rauhallisessa ympäristössä sen sijaan että olisivat joutuneet makaamaan ahtaassa skannerissa ja kuuntelemaan sen tylyä hurinaa. Kun testit oli saatu tehdyksi, Newberg ja d’Aquili vertasivat koehenkilöiden mietiskelynaikaista aivotoimintaa lepotilassa otettuihin kuviin.

Ruumiinkuvan alue oudon hiljainen

Tutkijat havaitsivat - kuten ehkä olivat odottaneetkin - vilkasta toimintaa tarkkaavaisuutta säätelevissä aivojen osissa. Tämä oli merkki siitä, että mietiskelijät olivat keskittyneet tiukasti tehtäväänsä.

Mutta kuvista näkyi muutakin. Mietiskelyn aikana osassa päälakilohkoa esiintyi toimintaa paljon vähemmän kuin koehenkilöiden pelkästään istuessa hiljaa paikallaan. Newberg ja d’Aquili totesivat innoissaan, että tämän täytyi olla se aivojen alue, josta oman minän ja muun maailman erottaminen alkaa.

Vasemmassa aivopuoliskossa kyseinen alue käsittelee yksilön ruumiinkuvaa, hänen tuntemuksiaan ja mielikuviaan omasta kehosta. Oikea puolisko taas hoitaa yhteyksiä, tilaa ja aikaa, joita minä pitää hallussaan.

Aivotoiminnan väheneminen saattoi merkitä sitä, että mietiskelijät ykseyden tunteen saavuttaessaan katkoivat kytkennät kosketus- ja paikannussignaaleihin, jotka auttavat luomaan ruumiinkuvaa.

- Kun katsoo mietiskeleviä ihmisiä, näkee, että he todella sulkevat aistinsa ulkomaailmalta. Näkymät ja äänet eivät enää häiritse heitä. Ehkä juuri siksi päälakilohko ei saa informaatiota, Newberg sanoo. Ilman tavanomaista ärsytystä nämä alueet eivät toimi normaalisti, ja ihmisestä tuntuu, että oman itsen ja muiden välinen raja alkaa häipyä. Kun myös tila- ja aikayhteys katoaa, ihminen tuntee äärettömyyden ja ikuisuuden aistimuksen.

Sittemmin Newberg on toistanut kokeen rukoilevilla fransiskaaninunnilla. Nunnat keskittyvät rukouksissaan pikemmin sanoihin kuin kuviin, ja niinpä heidän aivojensa kielialueet pysyivät toiminnassa. Ruumiinkuvan alueet sen sijaan sulkeutuivat, kun ykseyden tunne saavutti huippunsa.

Merkitys syntyy tunneaivoissa

Tunne yhtymisestä maailmankaikkeuteen ei ole voimakkaiden uskonnollisten kokemusten ainoa tunnusmerkki. Niihin sisältyy myös vankka tunnelataus, pelonsekaisen kunnioituksen ja syvän merkityksellisyyden tunne. Neurotutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että tuntemuksen lähteinä ovat niin sanotut tunneaivot eli limbinen järjestelmä, joka piilottelee syvällä ohimolohkoissa.

Limbinen järjestelmä kuuluu niihin aivorakenteisiin, jotka ovat peräisin evoluutiomme varhaisista vaiheista. Nykyään sen tehtävänä on tarkkailla kokemuksiamme ja merkitä erityisen tärkeät tapahtumat, esimerkiksi oman lapsen kasvojen näkeminen, "tämä on tärkeää" -leimalla.

Tutkijat uskovat, että voimakkaan uskonnollisen kokemuksen aikana limbinen järjestelmä muuttuu tavallista toimeliaammaksi ja luokittelee kaiken erityisen merkitykselliseksi. Tämä voisi selittää sen, miksi vahvoja elämyksiä kokeneiden on niin vaikea kuvailla aistimuksiaan muille ihmisille.

- Elämyksen sisällölliset ainekset - niin näyt kuin tuntemukset - ovat täsmälleen samoja, joita jokainen kokee kaiken aikaa, sanoo Kalifornian yliopistossa työskentelevä neurologi Jeffrey Saver. - Erityistä on se, että ohimolohkojen limbinen järjestelmä leimaa hetket yksilölle hyvin tärkeiksi, suurta iloa ja sopusointua huokuviksi. Kun ihminen sitten kertoo kokemuksensa jollekulle toiselle, hän pystyy kuvaamaan vain sen sisällön ja erilaisuuden tunnun, ei omaa sisäistä aistimustaan.

Epileptikot erityisen herkkiä

Monet havainnot tukevat käsitystä, että limbinen järjestelmä on tärkeä uskonnollisissa kokemuksissa. Tunnetuin todiste ovat sellaiset epileptikot, joiden aivosähköiset purkaukset rajoittuvat limbiseen järjestelmään tai yleensä ohimolohkoihin. He kertovat kokeneensa kohtausten aikana syvällisiä elämyksiä.

- Samaa kuvailevat uskonnollisen kääntymyksen kokeneet, joista tuntuu kuin he näkisivät onton minänsä tai pinnallisen todellisuuden läpi syvempään todellisuuteen, Saver sanoo.

Saverin mukaan suuria mystisiä kokemuksia on aikojen kuluessa esiintynyt nimenomaan epileptikoilla. Esimerkiksi venäläinen romaanikirjailija Fedor Dostojevski kirjoitti "koskettaneensa Jumalaa" epileptisen kohtauksen aikana. Muita menneisyyden uskonnollisia hahmoja, jotka saattoivat sairastaa epilepsiaa, ovat apostoli Paavali, Jeanne d’Arc, Teresa Avilalainen ja Emanuel Swedenborg, joka 1700-luvulla perusti Uuden Jerusalemin kirkon.

Rituaalit luovat tärkeyttä

  Potilaat, joiden limbistä järjestelmää on ärsytetty aivoleikkauksen aikana, ovat kertoneet kokeneensa uskonnollisia tuntemuksia.

- Rikkaus, jonka limbisen järjestelmän ärsyttäminen tuottaa kokemusmaailmaan, saattaa selittää, miksi uskonnoissa käytetään niin paljon rituaaleja, Newberg arvelee. - Harkitut, tyylitellyt liikkeet erottavat seremoniat arkitoimista ja auttavat aivoja leimaamaan ne merkityksellisiksi.

Japanilaisten tutkimusten mukaan myös musiikki voi koskettaa limbistä järjestelmää ja synnyttää joko kiihotustilan tai seesteisen onnentunteen. Saman voi saada aikaan yksitoikkoinen messuava laulu tai rituaalinomainen liikehdintä. Mietiskelynkin on osoitettu sekä kiihdyttävän mieltä että rentouttavan, usein samalla kertaa.

- Joskus ihmiset luonnehtivat tunnetta aktiiviseksi autuudentilaksi, Newberg sanoo. Hän arvelee, että vastakohtien yhteen liittyminen voimistaa elämystä.

Magneettiärsytys loihtii henkiä

Edellä kuvaillut ykseyden tunteet eivät tietenkään ole likimainkaan sama asia kuin henkilökohtainen Jumala-kokemus, jonka useat ihmiset kertovat saaneensa. Niinpä aivojen kyky tuottaa uskonnollisia kokemuksia voi epäilyttää monia.

Kanadalaisen Laurentian-yliopiston neurotieteilijällä Michael Persingerillä on viesti heille. Sudburyn kolkossa nikkelikaivoskaupungissa Ontariossa toimiva tutkija väittää, että melkein jokainen voi tavata Jumalan, jos panee päähänsä hänen kehittämänsä erikoiskypärän.

Persinger on useita vuosia tutkinut tavallisten ihmisten surrealistisia kokemuksia, joita hän aiheuttaa magneettistimulaatioon perustuvalla erikoismenetelmällä. Kun heikkoa magneettikenttää - sen voimakkuus on yksi mikrotesla eli suunnilleen sama kuin tietokoneen monitorin - kierretään tietyllä tavalla vastapäivään ohimolohkojen ympärillä, neljälle viidestä ihmisestä tulee tunne, että huoneessa on jokin henkiolento.

Ihmisten ennakkokäsitykset ja uskomukset ratkaisevat, millaiseksi he kuvittelevat yliluonnollisen olennon. Omaisensa hiljattain menettäneestä saattaa tuntua, että vainaja on palannut tapaamaan häntä. Monet uskonnollisuuteen taipuvaiset ihmiset puolestaan samastavat henkiolennon Jumalaan.

- Kun näin käy laboratorio-oloissa, voi hyvin kuvitella, mitä tapahtuu, jos ihminen on yöllä yksin vuoteessaan tai vaikkapa kirkossa, Persinger sanoo. Hän on pannut kypärän omaankin päähänsä ja tuntenut hengen läsnäolon. - Elämys jäi kuitenkin laimeahkoksi, koska tiesin, mitä päässäni tapahtui.

Elämykseen yhdistyy tulkinta

Kaikki eivät myönnä, että Persingerin ilmestyksissä olisi kysymys samasta asiasta kuin uskovaisten elämyksissä.

- Nämä näyt voidaan erottaa aidosta uskonnollisesta kokemuksesta. Ne on parempi rinnastaa mielentilan muutoksiin, joita aiheuttavat psykoaktiiviset aineet, sanoo Lontoossa toimivan päärabbinviraston edustaja Julian Shindler.

- Tavara on ikään kuin epäaitoa.

Ollaan Persingerin mittausten pätevyydestä mitä mieltä tahansa, hänen kokeensa osoittavat, että mystiset elämykset koostuvat paitsi siitä, mitä havaitsemme, myös siitä, miten havaitun tulkitsemme.

- Sovitamme kokemuksemme johonkin lokeroon. Nimike, jota käytämme luokitteluun, vaikuttaa siihen, miten elämyksen muistamme. Ja tämä kaikki tapahtuu muutamassa sekunnissa, Persinger kuvailee ja muistuttaa vielä kolmannesta uskonnollisuuteen kiinteästi liittyvästä näkökohdasta: ihminen on sosiaalinen eläin, joka saa käyttäytymiselleen vahvistusta harjoittamalla uskonnollisia rituaaleja yhdessä toisten kanssa.

- Uskonto on näitä kaikkia kolmea, ja kaikki kolme juontuvat aivojen rakenteesta, Persinger sanoo. - Meidät on viritetty saamaan silloin tällöin yliluonnollisia aistimuksia, ja kädellisiin kuuluvana lajina me luontaisesti luokittelemme kokemuksemme.

Väärässä olijaa vaikea osoittaa

Mitä meille lopulta jää käteen kaikesta tästä? Oli syy mikä tahansa - luonnollinen tai yliluonnollinen - isot ja suorituskykyiset aivomme mahdollistavat elämykset, joita me nimitämme uskonnollisiksi. Paljon muuta emme oikein pysty sanomaan.

- Tavallaan biologia on kehittyessään tuonut esiin jotakin uutta maailmankaikkeudesta, sanoo uskonnon ja luonnontieteen vuorovaikutusta selvittävän yksityisen Templeton-säätiön toimitusjohtaja Charles Harper. - Melkein kaikilla kulttuureilla on uskonnollinen puolensa. Auttaako se ymmärtämään maailmankaikkeuden luonnetta, on kysymys, joka pyörii monien mielessä.

Uskontojen epäilijät väittävät hanakasti aivojen rakenteen ja toiminnan todistavan, ettei Jumalaa todellisuudessa ole olemassa ja että koko homma on lähtöisin aivoista.

- Todellinen yhteinen nimittäjä tässä on aivotoiminta eikä mikään muu, sanoo Ron Barrier, Cranfordissa New Jerseyssä päämajaansa pitävän Yhdysvaltain ateistiliiton edustaja. - Mikään ei osoita, että ilmiö määräytyisi jostakin ulkopuolelta tai että ihminen saisi yhteyden johonkin jumalolentoon.

Andrew Newberg ei ole asiasta niinkään varma. - Emme voi väittää, että uskonnolliset ihmiset ovat väärässä, hän sanoo. - Uskonnollisen ihmisen mielestä on jopa loogista, että aivot voivat toimia näin. Jos Jumala on olemassa, tuntuu ihan järkeen käyvältä tehdä aivot sellaisiksi, että jonkinlainen vuorovaikutus on mahdollinen.

- Tätäkään ajatusta emme voi väittää vääräksi, Newberg sanoo. - Asia on hankala, koska kaikki kokemuksemme ovat yhdenvertaisia sikäli, että ne tapahtuvat aivoissa. Niin todellisuus, tiede kuin mystiikka koetaan aivoissa.

Tiede ja ymmärrys tukevat toisiaan

Onko kokemustemme todellisuutta siis mahdoton tavoittaa? - Käytännössä voimme arvioida kokemuksen todellisuutta ainoastaan sen perusteella, miten todelliselta se tuntuu, Newberg sanoo.

- Voimme nähdä unta, ja se voi juuri silloin tuntua todelta, mutta sitten heräämme, eikä se enää tunnu yhtä todelliselta. Mystiset kokemukset ovat ongelmallisempia, koska ne ovat ihmisten mielestä perustodellisuutta todellisempia - vielä senkin jälkeen, kun on palattu perustodellisuuteen.

Tämä kääntää kaiken päälaelleen. Samalla se merkitsee sitä, että merkittäviin tuloksiin yltäneellä luonnontieteelläkin on rajoituksensa.

Uskonnon asiantuntijat ovat samaa mieltä.

- Voidaan sanoa, että Shakespearen sonetit ovat pelkkää grafiittia ja selluloosaa, Charles Harper huomauttaa. - Toisaalta voidaan myös sanoa, että ne ovat suuren taiteilijan aikaansaannos, ja sekin on totta.

Harperin mukaan asioilla on eri tasojen selityksiä, jotka kaikki ovat totta omalla tasollaan mutteivät anna kaiken kattavaa selitystä.

- Fyysikotkaan eivät pysty täysin ymmärtämään elektronia pelkästään hiukkasena tai aaltona vaan ainoastaan molempina yhtä aikaa, Newberg muistuttaa. - Aivan samoin tarvitsemme sekä luonnontiedettä että subjektiivisempaa hengellistä ymmärrystä, jotta käsittäisimme täysin todellisuuden luonteen.

Bob Holmes on englantilaisen New Scientist -lehden toimittaja. Artikkeli on julkaistu New Scientistissa 21.4. 2001. © Reed Business Information Ltd. 2001.

Sisältö jatkuu mainoksen alla