Uskonto ei tarvitse mystisiä selityksiä. Se on yhtä luonnollista kuin ajattelu, sanovat mielen toiminnan tuntijat.

TEKSTI:Ilkka Pyysiäinen


Sisältö jatkuu mainoksen alla

  kuin ajattelu,
sanovat mielen toiminnan tuntijat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

7/2001

Uskontoa tutkittaessa on pitkään lähdetty oletuksesta, että uskonto saa ihmiset irrottautumaan arjesta ja kokemaan jotakin täysin toisenlaista. Siksi uskontoa voidaan parhaiten tutkia keskittymällä mystikoihin, mietiskelijöihin ja muihin erikoislaatuisiin persoonallisuuksiin; uskonnon erityislaatuhan ilmenee selvimmin juuri heidän toiminnassaan.

   Vasta 1990-luvulla on herätty huomaamaan, että uskonnollista ajattelua, kokemusta ja käyttäytymistä voidaan selittää aivan tavanomaisilla ajattelun ja käyttäytymisen lainalaisuuksilla.

Jumalasta kaksi käsitystä

Viime vuosina on julkaistu useita uskontoa koskevia tutkimuksia, joissa on hyödynnetty yleisiä teorioita ihmisen ajattelusta ja käyttäytymisestä. Esimerkiksi yhdysvaltalainen psykologi Justin L. Barrett on tehnyt merkittäviä huomioita ihmisten jumalakäsityksistä. Hän on muun muassa havainnut, että Jumalan käsitettä käyttävillä ihmisillä on kaksi erilaista käsitystä jumalasta: teologisesti oikea ja tosiasiallinen.

Teologisesti oikea jumalakäsitys koostuu ulkoa opituista teologisista väitteistä. Esimerkiksi kysymys "Millainen Jumala on?" saattaa tuottaa vastauksen "Jumala on ikuinen ja kaikkivoipa". Tosiasiallinen jumalakäsitys sen sijaan näyttäytyy tavassa, jolla ihmiset käyttävät Jumalan käsitettä spontaanissa päättelyssä. Se poikkeaa enemmän tai vähemmän teologisesti oikeasta käsityksestä.

Barret esimerkiksi kertoi koehenkilöille tarinaa, jossa Jumala vastaa erään pojan rukoukseen. Jälkeenpäin enemmistö muisti virheellisesti, että Jumala vastasi pojalle vasta sen jälkeen kun oli ensin vastannut eräälle toiselle rukoilijalle. Teologisesti oikean käsityksen mukaan Jumala voisi vallan hyvin vastata useaan rukoukseen yhtä aikaa, mutta koehenkilöt eivät kyenneet hyödyntämään tätä teologisesti oikeaa jumalakäsitystä joutuessaan nopeasti ja spontaanisti kertomaan kuulemansa tarinan uudelleen.

Lapsikin mieltää abstraktiksi

Barrettin tutkimukset osoittavat vääräksi perinnäisen oletuksen, että vain lasten Jumala on ihmismäinen ja että Jumala muuttuu abstraktiksi iän myötä. Barrettin mukaan jumalakäsitteen abstraktius tai konkreettisuus vaihtelee enemmän käyttötilanteen kuin käyttäjän iän mukaan. Myös aikuiset turvautuvat monessa tilanteessa huomattavan konkreettiseen Jumalaan, ja lapset puolestaan kykenevät toisinaan varsin abstraktiin ajatteluun, vaikka heidän tietomääränsä on pienempi kuin aikuisten.

Barrettin tutkimukset todistavat, että jo alle kouluikäiset osaavat käsitellä Jumalaa erikoislaatuisena toimijana, joka ei ole puhtaasti ihmisen kaltainen.

Tyypillinen koe, jolla lasten jumalakäsitystä tutkitaan, on ns. väärän uskomuksen testi. Lapsille näytetään piparipurkki ja kysytään, mitä se mahtaa sisältää. Useimmat vastaavat: "Pipareita." Sitten kansi avataan, ja sisältä löytyykin kiviä. Kun kolmi-nelivuotiailta tiedustellaan, mitä äiti arvelisi suljetussa purkissa olevan, he vastaavat: "Kiviä." He eivät siis vielä ymmärrä, että äitikin voi erehtyä. Jos lapsi itse tietää purkissa olevan kiviä, täytyy äidinkin tietää se. Jo viisivuotiaat kuitenkin käsittävät, että äitikin erehtyisi purkin ulkonäön perusteella ja luulisi sisällä olevan pipareita.

Kun lapsilta sen sijaan kysytään, mitä Jumala arvelisi purkin sisältävän, jo kolmivuotiaat kristittyjen kotien lapset ovat varsin yleisesti sitä mieltä, että Jumala tietäisi purkissa olevan kiviä. Pienetkään lapset eivät siis pidä Jumalaa ihmisen kaltaisena vaan kykenevät käsittelemään Jumalaa abstraktimmin. Perinnäisesti heidän ei ole uskottu pystyvän tähän.

Rituaalit vetoavat tunteisiin

Uskonnolliset perinteet välittyvät eteenpäin pääosin rituaaleissa, kuten jumalanpalveluksissa, kasteissa tai hautajaisissa. Pohjoisirlantilainen antropologi Harvey Whitehouse on osoittanut, että joihinkin rituaaleihin liittyy voimakkaita tunnekokemuksia, jotka painavat tapahtumat mieleen koko elämän ajaksi.

Whitehousen mukaan tunteisiin vetoavat ja siten mieleen painuvat yleensä rituaalit, joihin osallistutaan harvemmin kuin kerran vuodessa. Usein toistettu rituaali menettää emotionaalisuutensa ja muuttuu rutiiniksi. Siihen osallistuminen muistetaan eräänlaisen yleisen käsikirjoituksen tavoin, samaan tapaan kuin esimerkiksi aamuinen bussimatka töihin. Yksityiskohdat jäävät mieleen vain, mikäli niissä on jotakin poikkeavaa.

Yhdysvaltalainen filosofi Robert N. McCauley esittää puolestaan, että rituaalin tunteikkuutta säätelee rituaalin tyyppi, ei se, miten usein tai harvoin rituaaliin osallistutaan. Tunteita herättävät vain rituaalit, joissa toimijaksi oletetaan jokin yli-inhimillinen olento, kuten Jumala. Tällaisia ovat esimerkiksi kasteet, vihkimykset ja hautajaiset. Niissä yliluonnollinen olento siunaa ihmisen papin välityksellä.

McCauleyn mukaan tällaiset rituaalit herättävät tunteita, koska niissä koetaan jonkin yliluonnollisen olennon tekevän jotakin, mitä ei tarvitse toistaa. Olentojen teoilla on superpysyvä vaikutus. Rituaalit on kehitetty tunteisiin vetoaviksi siksi, että ihmiset vakuuttuisivat yliluonnollisten olentojen kyvystä saada aikaan jotakin superpysyvää.

McCauleyn teoria ei kuitenkaan selitä, miksi tietyillä rituaaleilla on tietty muoto. Whitehousen teoria taas ei selitä, mikä viime kädessä tekee joistakin rituaaleista tunteisiin vetoavia. Pelkkä harvakseltaan toistaminen ei vielä riitä nostattamaan suuria tunteita.

Ehkä määräävä tekijä ei olekaan sen enempää rituaalin toistuvuus kuin sen tyyppikään vaan se, kokeeko osallistuja aidosti olevansa yliluonnollisen olennon huomion kohteena. Tällainen kokemus varmasti herättää tunnereaktion - jolla on lisäksi selvä, mitattava fysiologinen ulottuvuus. Nykyisillä neurofysiologisilla tunneteorioilla olisi annettavaa rituaalien tutkimukseen.

Mieli yhdistelee tietoja

Uuden kognitiivisen uskontokäsityksen mukaan myös yliluonnollinen on luonnollista. Selitys löytyy normaaleista tiedon käsittelyn mekanismeista, esittää ranskalainen antropologi ja muistitutkija Pascal Boyer.

Ihmismieli jakaa kaiken omaksumansa tiedon erillisiin tiedostoihin, eräänlaisiin mappeihin. Yhdessä tiedostossa ovat esimerkiksi aineelliset kappaleet, toisessa päämäärähakuisia toimijoita koskevat tiedot. Erilaisia tiedostoja käsitellään erilaisilla mielen ohjelmilla.

Tiedostot eivät ole täysin suljettuja, vaan me kykenemme siirtämään informaatiota tiedostosta toiseen. Juuri tämä on luonut perustan sellaisille ilmiöille kuin valehtelu, leikki, taide ja uskonto. Kaikki nämä edellyttävät kykyä käsitellä tietoa mutkikkaampana ilmiönä kuin vain objektiivisen todellisuuden kuvana. On osattava käsitellä mielteitä ikään kuin tosina.

Valehdellessaan ihminen ikään kuin puhuu totta (vaikka tietää, että asia on toisin), leikissä asiat taas ovat ikään kuin tosia mutta eivät kuitenkaan valhetta. Taiteessa luodaan mahdollisia maailmoja, jotka voivat opettaa jotakin todellisuudesta vaikka eivät kuvaa todellisuutta suoraan.

Vastaavasti uskonnossa muodostetaan mielteitä, joissa yhdistyy aineksia eri tiedostoista tai joista puuttuu jotakin oletusarvon mukaista. Esimerkiksi Neitsyt Marian kuva, joka vuodattaa kyyneleitä, on mielle, joka syntyy aineellisten kappaleiden ja persoonallisten toimijoiden tiedostojen aineksista. Jumalan mielle taas perustuu persoonallisten toimijoiden tiedoston aineksiin, mutta siitä on - intuition vastaisesti - jätetty pois tietyt biologiset ja fysikaaliset ominaisuudet, joita on persoonilla.

Yliluonnollisten olentojen asemesta olisi oikeastaan parempi puhua intuition vastaisista toimijoista. Niitä koskevien uskomusten muodostamiseen riittävät tavalliset mielen mekanismit, joissa ei ole mitään mystistä.

Ilkka Pyysiäinen on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja uskontotieteen dosentti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla