Amatsonit muistetaan antiikin mytologiasta, mutta heitä oli myös Amerikan muinaisissa intiaanikulttuureissa. Maailman suurin sademetsä sai nimensä näistä naissotureista.


TEKSTI:Juha Hiltunen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


oli myös Amerikan muinaisissa intiaanikulttuureissa.
Maailman suurin sademetsä sai nimensä näistä naissotureista.



Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2002.


 


Haluan tehdä selväksi, miksi nämä intiaanit puolustavat itseään tällä tavoin. On nimittäin kerrottava, että he ovat amatsonien alamaisia tai käskyläisiä. Kun nämä intiaanit saivat tietää tulostamme, he kääntyivät amatsonien puoleen apua saadakseen, ja näitä tuli kymmenen tai kaksitoista. Me itse näimme näiden naisten taistelevan intiaanimiesten edessä naiskapteeneina. He taistelivat niin urhoollisesti, etteivät miehet rohjenneet kääntää heille selkäänsä paetakseen. Jos joku niin teki, amatsonit iskivät hänet heti kuoliaaksi. Naisilla oli aseinaan jousia ja nuolia, ja kukin heistä taisteli kuin kymmenen miestä. Eräskin naisista ampui nuolen vaaksan syvyydelle yhteen brigantiiniimme. Toisten nuolet upposivat hieman vähemmän mutta niin, että brigantiinimme muistuttivat piikkisikoja."

  Francisco de Orellanan johtama retki oli espanjalaisten ensimmäinen matka Etelä-Amerikan valtavalle sademetsäalueelle.

  Amazonjoen alajuoksulla parisataa kilometriä ennen suurta Lago do Curuain suvantoa. Carvajal haavoittui taistelussa, mutta kaiken kaikkiaan espanjalaisten tappiot jäivät melko pieniksi, ja nuolikuuron saaneet alukset pääsivät jatkamaan matkaansa kohti suuren virran suistoa ja valtamerta.

Ensi huhut kuultiin inkoilta

Amatsonien tapaaminen ei tullut Orellanan retkikunnalle erityisenä yllätyksenä, sillä espanjalaiset olivat kuulleet ensimmäiset huhut viidakossa asuvista naissotureista Perun inkoilta pian sen jälkeen, kun Francisco Pizarro 1532 oli tunkeutunut Andien mahtikansan imperiumiin.

Inkat kertoivat, että idässä Paititissa aivan heidän naapurissaan asui huarmiaucoja, naissotureita. Heitä kuvailtiin hurjiksi - niin hurjiksi, ettei edes mahtava kuningas Tupac Yupanqui, inkojen imperiumin 1480-luvun alussa vakiinnuttanut hallitsija, ollut onnistunut alistamaan heitä.

Orellanan tietolähteet käyttivät soturinaisista nimeä amazon, mutta muilta osin tarinat olivat hyvin samanlaisia kuin ne, joita inkat olivat kertoneet ensimmäisille konkistadoreille: syvällä viidakossa eli mahtava naissoturien heimo, joka piti vallassaan joenrannan naapureitaan.

Amatsonit varmasti kiihottivat tiukan puritanismin ja katolisen kirkon sääntelyn alla eläneiden miesten mielikuvitusta - varsinkin kun miehet usein saivat heti rantauduttuaan kokea intiaanityttöjen estottoman ihailun ja intohimon. Viidakkoon ei kuitenkaan tunkeuduttu naisten takia. Sinne ajoi yksi yllyke ylitse muiden: kulta.

Rikkaudet odottivat Kultamaassa

Kulta oli ollut tärkeimpiä vaikuttimia jo silloin, kun Kristoffer Kolumbus lähti etsimään uusia maailmoja, ja se sai myös myöhemmät löytö- ja tutkimusretkeläiset henkensä kaupalla etsiytymään tuntemattomiin kolkkiin.

Alkuasukkaiden tarinoista eurooppalaisille oli syntynyt mielikuva rikkauksista, jotka vain odottivat ottajaansa viidakon kätköissä. Täytyihän kultaa olla. Inkoilla oli ollut kultainen Cuzconsa, jalometallein koristeltu pääkaupunkinsa, miksi ei siis muilla.

Myyttiset kuulopuheet kiteytyivät nopeasti taruksi El Doradosta, Kultaisesta miehestä, jonka valtakunta sijaitsi jossakin Uuden maailman uumenissa. Pian tarinaan nivoutuivat amatsonit, ja joka puolella alettiin kertoa naissotureiden kultaisista kaupungeista. Merkittävintä niistä kutsuttiin Manoaksi, ja sen sanottiin sijaitsevan upean Parinajärven rannalla.

Yli kahden vuosisadan ajan espanjalaiset ja heidän kintereillään Uuteen maailmaan rientäneet portugalilaiset etsivät amatsonien vartioimaa Kultamaata Etelä-Amerikan valtavasta vihreästä helvetistä, kuten viidakkovyöhykettä kuvailtiin. Kultamaata ei löytynyt, ja tuhannet tutkimusmatkailijat ja seikkailijat kuolivat tauteihin, myrkyllisten eläinten pistoihin ja puremiin, intiaanien hyökkäyksiin ja uupumukseen.

Takaiskut eivät murentaneet legendaaristen amatsonien mainetta. Heidän myyttinsä pysyi niin vahvana, että koko suunnatonta sademetsäaluetta alettiin kutsua Amazoniaksi ja sitä halkovaa jättiläisvirtaa Amazoniksi. Itse asiassa koko Amerikka hahmottui siirtomaakauden Euroopassa valtavaksi Amatsonien maaksi, jota kartoissa kuvattiin alastoman naissoturin hahmolla.

Kronikat saavat tukea löydöistä

Voisi luulla, että tarinat Uuden maailman amatsoneista olisivat kantamoisia Vanhasta maailmasta: kenties eurooppalaiset sekoittivat omia antiikin myyttejään Amerikan tarinoihin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kertomuksilla on todelliset juuret intiaanien historiassa. Arkeologiset ja antropologiset tutkimukset ovat tuoneet päivänvaloon asioita, jotka tukevat Carvajalin ja muiden kronikoitsijoiden kertomuksia naissotureista.

  asuinaluetta, jolla tiedetään eläneen wasusuja ja heidän jälkeensä nambicuaroja. Kalliopiirroksissa esiintyy epätavallisen paljon kuvia naisen sukupuolielimistä ja auringosta.

Tällaiset piirrokset ja esineet osoittavat, että naisilla oli joissakin yhteisöissä tärkeä asema.

Esimerkiksi petroglyfeissä aurinko esitetään kehäkuviona, joka yleismaailmallisesti mielletään naisellisuuden symboliksi. Kronikoitsijoiden matkaraporteista puolestaan tiedetään, että tangat olivat amatsonien ainoa vaatekappale. On hyvin mahdollista, että naiset saattoivat joissakin kulttuureissa valita soturin uran ja myös kohota yhteisön johtajaksi.




Meidänkin amatsonimme totta

Antiikin naissotureita on pidetty taruolentoina, mutta uudet arkeologiset löydöt kertovat toista.

Muinaisessa Kreikassa ja suuressa osassa Lähi-itää kerrottiin tarinoita amatsoneista, naissotureista, joilla oli vain yksi rinta. Oikea rinta näet leikattiin tai surkastutettiin pois, jotta jousen käyttö oli helpom-paa. Yleisen etymologisen selityksen mukaan naiset saivat nimensäkin tästä piirteestään. Kreikan mazós merkitsee rintaa ja a- on kielteinen etuliite. Tulkinta ei kuitenkaan ole kiistaton. Joidenkin mielestä nimi tarkoittaa ’ne, joita ei ole rintaruokittu’.

Tarinoiden mukaan amatsonit asuivat tunnetun maailman reunamilla Mustanmeren rannoilla skyyt-tien naapurissa. Sinne heidät sijoittaa myös 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua elänyt kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka itse jopa kävi alueella laajoilla perinteenkeruumatkoillaan. Hän yhdistää soturinaiset sarmaatteihin, sekakansaan, joka oli syntynyt alkuperäisten amatsonien ja skyyttien sekoittuessa.

Legendan mukaan varhaiset amatsonit ja skyytit kävivät keskenään ankaran taistelun, jota kumpikaan osapuoli ei kyennyt voittamaan. Yhteen-otto päättyi ratkaisemattomana, ja joukot vetäytyivät tahoilleen. Skyyttimiehet olivat kuitenkin ennättäneet ihastua soturinaisten urheuteen niin syvästi, että halusivat lapsia heidän kanssaan. Niinpä miehet leiriytyivät amatsonien naapuriin ja tarjosivat heille rauhaa. Nämä päästivät miehet leiriinsä ja pariutuivat heidän kanssaan. Tästä sai alkunsa sarmaattien matriarkaatti, joka kannusti myös naisia ratsaille ja taistelukentille.

Haudoissa naisia aseineen

Skyytit ja sarmaatit ovat todellista historiaa - molempien kulttuureista on saatu selvät arkeologi-set näytöt. Amatsoneja sen sijaan pidettiin myyt-tisinä olentoina, kunnes yhdysvaltalais-venäläinen tutkijaryhmä muutamia vuosia sitten löysi hautoja, jotka tuntuvat osoittavan naissotureiden olemassa-olon todeksi.

Haudat kaivettiin esiin Donin ja Volgan halkomilta aroilta, juuri sieltä, minne Herodotos sijoitti matriar-kaaliset yhteisöt. Vainajat ovat naisia, jotka on haudattu sotureiden lailla aseineen ja koruineen. Miekat ja tikarit on tutkijoiden mukaan selvästi tehty naisten käyttöön, koska aseiden kädensijat ovat pienemmät kuin miesten haudoista löytyneiden.

Haudat on ajoitettu vuosiin 600-200 ennen ajanlaskun alkua. Tämä sopii hyvin yksiin sarmaat-tien historiallisten vaiheiden kanssa. Kulttuurin tiedetään kuihtuneen viimeisinä ajanlaskun alkua edeltäneinä vuosisatoina, sen jälkeen kun sarmaatit joutuivat vetäytymään Aasiasta tunkeutuneiden paimentolaisten tieltä. Samaan aikaan häviävät myös tarinat amatsoneista. Antiikin viimeisen suurvallan Rooman historiallisissa lähteissä heistä ei enää juuri puhuta.


Perimätieto muistaa naisvallan

Ajatus matriarkaateista ei ole pelkkää arvailua. Se saa tukea suullisesta perinteestä. Useiden Amazonian heimojen perimätieto kertoo ajasta, jolloin naiset johtivat päällikkökuntia ja osallistuivat sotaretkiin.

Erityisen paljon tällaisia kertomuksia tunnetaan Amazonjoen pohjoispuolisilta alueilta, samoilta seuduilta, joille varhaiset tutkimusmatkailijat useimmiten sijoittivat Amazonian. Ehkä 1500-luvulla juuri siellä oli vahva naisvaltainen päällikkökunta, joka hallitsi joen liepeillä asuvia heimoja - niin kuin Carvajal kirjoitti.

Samanlaisia, joskin myyttisempiä tarinoita on kerrottu myös Amazonin eteläpuolella. Xingujoen ympäristössä perimätietoa on edelleen tallella. Siellä muinaisia naissotureita kutsutaan yamuricumá-naisiksi, naisiksi, jotka oppivat elämään ilman miehiä. Jotkin heimot järjestävät yhä myös seremonioita näiden naisten kunniaksi.

Mielenkiintoista eri heimojen muistitiedoissa on myös se, että melkeinpä poikkeuksetta naissoturit kuvataan vaaleiksi tai vaaleammiksi kuin rannikon intiaanit. Tämäkin piirre, joka luonnollisesti selittyy sillä, etteivät lehväkaton alla asuvat ihmiset enemmälti rusketu, osuu yksiin sen kanssa, mitä Carvajal kertoi amatsonien ulkonäöstä:

"Nämä naiset olivat hyvin vaaleita, ja pitkät hiuksensa he olivat kietoneet palmikoiksi päänsä ympärille. He olivat hyvin vantteria ja alastomia muuten paitsi hävynseudultaan."

Miesroolit olivat tuiki tavallisia

Intiaanikulttuureista kertynyt tutkimusaineisto on tuonut myyttisiin kertomuksiin ja niiden syntyhistoriaan mielenkiintoisia ja kulttuurihistoriallisesti uskottavia elementtejä. Se on myös elähdyttänyt sosiaaliantropologista keskustelua nostamalla esiin pitkään vaietun tabun: intiaanikulttuureissa yleisen transseksuaalisuuden ja siihen toisinaan liittyvän homoseksuaalisuuden.

Vastakkaisen sukupuolen roolin omaksuneita transseksuaalisia naisia ja miehiä on ollut useimmissa Uuden maailman intiaanikulttuureissa, joskin hieman eri määrin eri paikoissa. Yleistäen voi sanoa, että naisten sukupuoliroolinvaihto, amatsonismi, on ollut tavallisempaa Etelä-Amerikassa, miesten transseksuaalisuus, berdatsˇismi, Pohjois-Amerikassa.

Länsimaisessa kulttuurissa transseksuaalinen käyttäytyminen on perinnäisesti mielletty häpeälliseksi, mutta intiaanikulttuureissa roolinvaihtajia kunnioitettiin ja pidettiin jopa pyhinä. Berdache-miesten tiedetään toimineen samaaneina, ja monien naissotureiden kerrotaan kohonneen yhteisönsä päälliköksi. Tätä taustaa vasten kertomukset Etelä-Amerikan amatsoneista muuttuvat entistäkin uskottavammiksi.

Juha Hiltunen on Amerikan alkuperäiskulttuurien dosentti Oulun yliopistossa.



Sisältö jatkuu mainoksen alla