Avoin äänestäminen voisi jalostaa kansanvaltaa.

Teksti: Mikko Puttonen

Eikö äänestämistoimituksessa olekin jotain arkailevaa?Äänestyspaikalla jonkin koulun voimistelusalissa pujahdamme suojattuun koppiin, ja siellä piilossa kaikkien katseilta raapustamme lipulle numeron. Sitten taitamme lipun niin, ettei kukaan vain näe kirjoittamaamme numeroa, ja sujautamme sen laatikkoon. Kukaan ei tiedä, ketä tai mitä puoluetta me äänestimme. Olemme antaneet äänemme turvallisesti piilossa kuin hiiri kolossaan. Piilossa äänestäminen on nykyisin niin itsestään selvää, ettei mikään muu voisi tulla kuuloonkaan. Kansalainen osaa rutiinilla vedota vaalisalaisuuteen, kun joku häpeämätön yrittää urkkia hänen kantaansa. Eihän sitä hyvä tavaton kysellä palkkatietojakaan taikka seksin viikkomäärää!Aina ei ole äänestetty salassa. Esimerkiksi Britanniaan käytäntö tuli vuonna 1872, ja Yhdysvalloissa se yleistyi vielä myöhemmin. Silloinkin sillä oli vastustajansa. Yhdysvaltalainen senaattori Lyman Turnbull totesi: ”Haluan nähdä jokaisen riippumattomana äänestäjänä, joka ei livahda vaivihkaa vaalipaikalle ja kätke mielipidettään salaisella vaalilipulla.”

Perua demokratian lapsuudesta

Suomessa on äänestetty salassa alusta asti. Kun demokratia oli täällä vielä lapsenkengissä, salainen äänestäminen takasi osaltaan sen, että oli vaikeampi ostaa ääniä tai painostaa äänestämään tiettyä henkilöä tai puoluetta. Salaisuus esti väärinkäytökset, kun ostaja ei voinut varmistua, että saa rahalleen vastinetta. Sellaista oli elämä kansanvallan lapsuusvuosina. Salaisuudesta tuli yksi poliittisen järjestelmämme peruspilareista, jonka turvin heikotkin uskalsivat äänestää, ketä halusivat. Nuo lapsuusvuodet ovat kuitenkin jo kaukana takanapäin, eikä aikuinen demokratia enää välttämättä tarvitse poliittisen mielipiteenilmaisun ylisuojelua, päinvastoin.Vaalisalaisuuden verhoa nostaisivat tunnettu irlantilainen politiikan filosofi Philip Pettit ja hänen australialainen virkaveljensä Geoffrey Brennan. Heidän mukaansa salainen äänestys ei ole demokratian kruunua koristava jalokivi vaan sen komeutta pilaava kauneusvirhe. Nämä ajattelijat eivät suinkaan ole vain syvämietteisiä teoreetikoita, joille käytännön demokratia jää vieraaksi. Princetonin yliopistossa Yhdysvalloissa vaikuttava Pettit on esimerkiksi innoittanut Espanjan pääministeriä José Luis Rodríguez Zapateroa tämän poliittisissa uudistuksissa.

Kuin nimetöntä nettikirjoittelua

Salaisen vaalin perusongelma on se, että ihmiset eivät joudu vastuuseen äänestään. Ei ole minkäänlaista riskiä, että he joutuisivat keskustelemaan valinnoistaan ja perustelemaan niitä. He voivat toimia kuin nimettömät nettikirjoittelijat, jotka antavat palaa nimimerkin suojista. He purkavat vihaansa vailla pelkoa siitä, että joutuisivat todella vastaamaan sanoistaan. Onko nimetön nettikirjoittelija demokratian mallikansalainen? Salainen äänestys sopii tällaiseen kansalaisen ihannekuvaan, se kun on omiaan ruokkimaan tunteiden purkamiseen perustuvaa poliittista osallistumista. Sen vaihtoehto on keskustelun ja perustelun kulttuuri, ja äänestyksen tekeminen julkiseksi olisi yksi keino edistää keskustelevaa kansanvaltaa. Keskustelevassa demokratiassa kansalaiset eivät ole vain valtion palveluiden kuluttajia. Valtio on pikemminkin areena, jolla kansalaiset yhdessä osallistuvat hyvän yhteiskunnan määrittelyyn ja luomiseen. Samalla ihmiset voivat oppia toisiltaan. Erimielisyydet kuuluvat kuvaan, mutta ihmisten on varauduttava perustelemaan väitteensä ja osoittamaan niiden hyväksyttävyys muillekin.

Jospa joka puolueelle oma koppi

Keskustelevassa demokratiassa voimme yhä äänestää ehdokasta, jonka uskomme ajavan omaa taloudellista ja sosiaalista etuamme. Meidän kuitenkin täytyy varautua perustelemaan kantamme niin, että myös muut ihmiset voivat kokea sen omakseen. Oma etu pitää pystyä osoittamaan myös toisten eduksi. Miksi muuten he kallistaisivat sinulle korvaansa? Eikö kuulostakin aikuiselta meiningiltä? Avoimen vaalin tehtävä on luoda sosiaalista painetta olla keskusteleva kansalainen.Julkisen äänestämisen voisi Pettitin ja Brennanin mukaan käytännössä järjestää vaikkapa niin, että kullakin puolueella olisi oma äänestyskoppinsa. Näin muut äänestyspaikalla olevat näkisivät, mille ryhmälle annan kannatukseni. Julkisuus ei olisi suuren suurta: se perustuisi siihen, että tutut ja puolitutut saattaisivat panna merkille, ketä kannatat. Tämä joka tapauksessa kasvattaisi painetta äänestää niin, että pystyt tarvittaessa puolustamaan ääntäsi. Kun äänestämistä ympäröivä häveliäisyys hälvenisi, poliittinen kulttuuri voisi ylipäätään reipastua. Kenties olisi aivan normaalia kysyä tuttavilta, ketä he äänestävät. Vilkas poliittinen pulina alkaisi kuulua valtakunnan joka kolkasta…

Miksi kantaansa pitäisi hävetä?

Ruotsalaista vaalitapaa on arvosteltu ”puolijulkiseksi”. Tämä johtuu siitä, että naapurimaassa puolueet toimittavat omat vaalilippunsa äänestyspaikoille. Äänestäjä voi paljastaa lippuvalinnallaan, mitä puoluetta kannattaa. Hän kuitenkin voi helposti salata aikeensa ja ottaa kaikkien puolueiden liput tai äänestää blankolipulla.Vaalilippukäytäntö on häirinnyt ainakin maahanmuuttovastaisen Ruotsidemokraattien poliitikkoja. Puolueen lehdistösihteeri Erik Almqvist totesi suomalaisen Hommaforum-sivuston haastattelussa saaneensa viitteitä, että monet häpeävät ottaa puolueen vaalilippua julkisesti. Vaarantaako häpeä omasta poliittisesta mielipiteestä demokratian toiminnan? Eikö pikemminkin kansalaiselta voi edellyttää kanttia seistä mielipiteensä takana, vaikka ympäristö sitä paheksuisi? Eihän kukaan enää joudu Ruotsissa sen paremmin kuin Suomessakaan muilutusvaaraan käsitystensä vuoksi. Vaaliliput eivät tunnu nakertavan ainakaan ruotsalaisten poliittista aktiivisuutta. Viimeksi äänestysprosentti oli Ruotsin valtiopäivävaaleissa 84,6, ja yhtä korkeana se on pysynyt vuosia. Paljon apaattisempi on Suomi, missä eduskuntavaalien äänestysvilkkaus on pitkään madellut 70 prosentin alapuolella.

Vanhat peikot pelottavat

Julkista äänestämistä vastaan puhuvat lahjonnan, kiristyksen ja painostuksen uhat. Emme enää kohtaa niitä kuin köyhän etelän maissa, missä demokratia ei vielä toimi, tai historiallisissa elokuvissa. Silti vaalisalaisuus perustuu kehittyneissäkin maissa näiden väärinkäytösten pelkoon. Kuka voisi nyky-Suomessa lahjoa äänestämään itseään? Äänestäjiä ja ostettavaa on niin paljon, että hanke kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Sitä paitsi meillä on lait, jotka kieltävät moisen hämärätouhun. Entä jos työnantaja kiristää työntekijää äänestämään tiettyä puoluetta? Koska työntekijä on riippuvainen työnantajastaan, tämä voisi uhata häntä vaikeuksilla töissä. Tällainenkin kiristys on lailla kiellettyä, eikä firman brändillekään tekisi hyvää, kun sen oudot puuhat tulisivat ilmi. On myös olemassa vastavoimia, kuten ammattiliitto, johon aina voi tukeutua. Laki riittää tekemään tyhjäksi mahdollisen uhkailun nykydemokratioissa. Brennan ja Pettit uskovat, että vain jotkin poikkeustilanteet antavat perusteen palata salaiseen äänestykseen. Sellainen voisi olla esimerkiksi Pohjois-Irlannin tyyppinen tulenarkuus. Tilapäinen salaisuus olisi vain poikkeus avoimuuden normissa.

Taviskin saisi kantaa vastuuta

Keskustelevampaan demokratiaan yllyttäminen miellyttää myös politiikan tutkijaa Maija Setälää Turun yliopistosta. – On liiankin pitkälle mennyt se kulttuuri, että tavallisilta kansalaisilta ei edellytetä minkäänlaista poliittista vastuunottoa, Setälä sanoo.Häntä kuitenkin mietityttää, onko avoin äänestys paras keino aktivoida ihmisiä. Sehän ei suoraan luo tilannetta, jossa ihmiset joutuisivat perustelemaan kantaansa. Myös yhdenmukaisuuden paine pienissä vaalipiireissä arveluttaa Setälää. – Voi olla vaikea äänestää valtavirtaa vastaan vaalialueella, jolla on jokin hallitseva poliittinen kanta. Yhdenmukaisuuden painetta koemme tosin monessa muussakin asiassa. Eikö meissä ole miestä tai naista sitä vastustamaan? Mikä estää kokeilemasta äänestämisen avaamista? Se voisi kasvattaa meistä reippaita kansalaisia, jotka eivät pelkää sanoa, mitä mieltä ovat asioista.

Julkaistu Tiede -lehdessä 4/2011