Viihteellisyydestään huolimatta Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat aina olleet myös puolueiden voimainmittelö. Ne ovat jopa muokanneet maan puoluejärjestelmää.



Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

ovat aina olleet myös puolueiden voimainmittelö. Ne ovat jopa
muokanneet maan puoluejärjestelmää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004


Yhdysvaltain poliittista elämää ja presidentinvaaleja on alusta asti hallinnut kaksi valtapuoluetta, mutta ne eivät ole aina olleet demokraatit ja republikaanit, eivät ainakaan sellaisina kuin nykyään.


Varhaisimmissa vaaleissa ehdokkaita asettivat federalistit, joihin kuului maan ensimmäinen presidentti George Washington, ja republikaanit, joiden ensimmäinen voittoisa ehdokas oli vuonna 1801 päämieheksi noussut Thomas Jefferson. Tärkein puolueita erottanut asiakysymys oli liittovaltion rooli.


Federalistit kannattivat voimakasta liittovaltiota ja aristokraattista yhteiskuntaa. Republikaanit ihannoivat osavaltioiden laajaa itsemääräämisoikeutta ja tasavaltalaista hallintomallia, mikä näkyi puolueen nimestäkin.



1820-luvulla federalistinen puolue kuihtui ja republikaaninen puolue hajosi. Federalistien tilalle syntyi whig-puolue, joka omaksui monia federalistien kantoja mutta oli vahvemmin kytköksissä liike-elämään. Whigien näkyvimmäksi poliittiseksi teemaksi nousi siirtolaisuus: puolue suhtautui nuivasti tulokkaisiin, etenkin katolisiin.
Republikaanien jättämän poliittisen tyhjiön täytti pitkälti demokraattinen puolue. Se kannatti osavaltioiden laajaa itsemääräämisoikeutta ja oli etelävaltioiden suosikkipuolue. Monet etelän demokraateista olivat hyvin konservatiivisia ja vastustivat rotuerottelujärjestelmän purkamista.


Republikaaninen puolue perustettiin uudelleen 1854. Sitä kannattivat erityisesti koillisen runsasväkisten osavaltioiden teollisuuspiirit. Republikaanit ajoivat voimakasta liittovaltiota, orjuuden poistamista ja protektionistista tullijärjestelmää.



Presidentinvaalit ovat myös muokanneet puoluejärjestelmää, muistuttavat Yhdysvaltain kulttuurihistorian tutkija Kimmo Ahonen Turun yliopistosta ja maan puoluejärjestelmän ja poliittisen psykologian tutkimukseen erikoistunut Renvall-instituutin Simo Virtanen.


Vuoden 1860 presidentinvaalit ovat hyvä esimerkki puoluekentän muutoksesta.


- Orjuus nousi tuolloin keskeiseksi vaaliteemaksi, ja republikaanit Abraham Lincolnin johdolla valitsivat heti orjuutta vastustavan linjan. Whigit viivyttelivät kannassaan, ja valtaosa puolueen kannattajista siirtyi republikaanien taakse. Whigit eivät onnistuneet edes asettamaan omaa ehdokasta, ja puolue lopetti toimintansa, Simo Virtanen valottaa tapahtumia, jotka johtivat demokraattivaltaisten etelävaltioiden eroamiseen liittovaltiosta ja nelivuotiseen sisällissotaan.



Toinen suuri puoluekartan muutos nähtiin vuoden 1932 vaaleissa, joissa demokraatit alkoivat Franklin D. Rooseveltin johdolla korostaa liittovaltion vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista.


Pörssiromahduksen takia amerikkalaisista oli työttöminä pahimmillaan neljännes. Roosevelt ajoi massiivista sosiaalis-taloudellista New Deal-uudistusohjelmaa, jonka ansiosta demokraatit profiloituivat yhteiskunnallista tasa-arvoa kannattavaksi kaupunkipuolueeksi.


- Demokraatit alettiin nyt mieltää liberaaleiksi ja republikaanit konservatiiveiksi. Rooseveltin edeltäjä, republikaani Herbert Hoover oli raivoissaan demokraattien liberaali-leimasta. Rooseveltin sosiaaliliberalismi painotti kattavaa sosiaaliturvaa ja kannatti talouselämän osittaista valtiollista ohjailua. Se oli siten aivan muuta kuin vapaata markkinataloutta puoltava klassinen liberalismi, jota Hoover edusti, Kimmo Ahonen kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla