Vaikutelmat ja mantelitumake kuljettavat äänestäjää.

Juuri nyt -sarja

Teksti: Mikko Puttonen

Vaikutelmat ja mantelitumake kuljettavat äänestäjää.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Demokratian kunnianarvoisin toimitus vaalit lähestyvät. Presidenttiehdokkaiden työhaastatteluita televisiosta seuraavat kansalaiset puntaroivat ankarasti ehdokkaiden pätevyyttä ja sanomisia. Tarkoin harkittuaan he sitten päättävät, kenet hyväksyvät hommiin.

Todellisuudessa valinta presidentin virkaan ei ole noin järkiperäistä. Valintoja tehdessämme meitä vievät vaikutelmat, tunteet ja persoonallisuudenpiirteet, jotka juontavat geeneistä asti. Uskomme olevamme mielipiteittemme ylimpiä valtiaita, vaikka psykologiset taipumukset valitsevat usein tietoisen minämme puolesta.

Otetaan vaikka hyvännäköinen naama. Vaalithan eivät ole mikään kauneuskilpailu. Silti tutkimuksissa on huomattu, että miellyttävä ulkonäkö tuo ääniä enemmän kuin vaatimaton. Se on todettu myös Suomessa.

Puoleensavetävillä kasvoilla on pärjätty esimerkiksi Suomen eduskunta- ja kuntavaaleissa, havaitsi saksalaisen Ifo-instituutin taloustieteilijä Panu Poutvaara työtovereineen. Kiinnostavasti ulkonäköetu oli kuntavaaleissa suurin oikeiston ehdokkaille, joiden joukossa oli muutenkin eniten kauniiksi arvioituja. (Ks. Maailman nopein vaalikone, Tiede 5/2009.)

Kauneus voi vihjata aatteesta

Kauniin ulkomuodon perusteella annettu ääni ei välttämättä mene vikaan. Kauneus näet saattaa vihjata henkilön aatemaailmasta, Poutvaara ja kumppanit esittävät vuoden takaisessa tutkimuksessaan. Kuntavaaleissa ehdokkaat ovat usein vähemmän tunnettuja kuin eduskuntavaaleissa, ja ulkonäkösignaali voi toimia ehdokasta koskevan tiedon korvikkeena. Kauniiden on esimerkiksi havaittu helpoimmin hyväksyvän eriarvoisuuden, mitä pidetään tunnusomaisena oikeistolle. Siksi on ymmärrettävää, jos oikeiston kannattaja tuntee vetoa kauniiden ja komeiden äänestämiseen.

Viehätysvoima ei ole pelkkää pintaa, vakuuttaa tunteisiin perehtynyt akatemiatutkija Lauri Nummenmaa Turun yliopistosta ja Aalto-yliopistosta.

– Isot psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että viehättävyys on merkki hyödyllisistä sosiaalisista ja kognitiivisista ominaisuuksista. Evoluutio on muokannut kasvoja niin, että ne viestivät suvunjatkamisen kannalta tärkeistä asioista, Nummenmaa sanoo.

Pätevän näköiset kasvot siivittävät nekin poliitikkoja vaalivoittoihin. Ihmisille ei tarvitse vilauttaa kuin alle sekunnin ajan ehdokkaan kasvokuvaa, kun he jo tekevät arvion tämän pätevyydestä. Ja arvio osuu oikeaan ainakin sikäli, että juuri nämä päteviltä näyttävät henkilöt menestyvät vaaleissa. Princetonin yliopiston Alexander Todorov on todennut tämän Yhdysvalloissa niin senaatin kuin kuvernöörien vaaleissa. Ennen vuoden 2006 äänestyksiä kerätyt pikaiset kompetenssivaikutelmat ennustivat 68,6 prosenttia kuvernööreiksi valituista ja 72,4 prosenttia senaattiin päässeistä.

Pomo sotaan, toinen rauhaan

Meitä suomalaisia kuitenkin kiinnostavat tällä hetkellä presidentinvaalit. Myös valtakunnan ykkösvirkaan pyrkivien kasvojen vaikuttavuutta on muissa maissa tutkittu.

Brittiläisen Anthony Littlen tutkimusryhmä loi Yhdysvaltojen, Britannian, Uuden Seelannin ja Australian presidentti- tai pääministeriehdokkaiden kasvojen muodosta uusia kasvokuvia, joita he pyysivät koehenkilöt arvioimaan ja äänestämään. Kuvien esikuvat eivät olleet arvioijien tunnistettavissa. Simuloiduissa äänestyksissä voiton veivät useimmiten ne, jotka olivat voittaneet oikeatkin vaalit. Jotain taikaa heidän naamassaan täytyi siis olla.

Kasvojen tenho riippui myös asiayhteydestä. Little ja kumppanit huomasivat, että George W. Bushin muokatut kasvot vetosivat koeäänestäjiin, kun vallitsi kuvitteellinen sotatila. Sitä vastoin aikoinaan Bushin haastaneen demokraattiehdokkaan John Kerryn muuntokasvot miellyttivät äänestäjiä rauhan aikana. Bushmaisia kasvoja pidettiin miehekkäämpinä ja hallitsevampina mutta ei niin älykkäinä ja armeliaina kuin kerrymäisiä.

Sanoista viis, olemus ratkaisee

Entä kuka voittaa meikäläiset presidentinvaalit? Kokeile tätä: seuraa vaaliväittelyä mutta älä kuuntele, mitä ehdokkaat puhuvat. Mykistä televisio ja arvioi, kuka vaikuttaa voittajalta. Vetoa kannattaa lyödä sen puolesta, joka pärjää pelkästään kuvaan perustuvassa arviossa, ei sen puolesta, joka pärjää kun äänikin on kuuluvilla.

Edellä esitetyn neuvon voi johtaa eräästä amerikkalaistutkimuksesta. Siinä koehenkilöt katsoivat kymmenen sekunnin ajan kuvernöörinvaaliin osallistuvien keskusteluja ja veikkasivat voittajia. He eivät tienneet ehdokkaista entuudestaan mitään. Kuitenkin katselija-arviot ennustivat ehdokkaiden saamia ääniosuuksia hyvin pelkän äänettömän videoklipin perusteella. Kun katselijat saivat kuulla ehdokkaiden puhuvan, vaikutelman viisaus rapisi ja menestyksen ennusteet heikkenivät.

Mistä nämä tutkimukset oikein kertovat? Siitäkö, että ihmiset osaavat ennustaa ruumiinkielen ja kasvojen perusteella, ketä muut ihmiset äänestävät? Siitäkin. Mutta tutkimukset puhuvat epäsuorasti myös sen puolesta, että ihmiset todellakin äänestävät vaikutelmien perusteella. Totta kai ihmiset kannattavat yhä poliitikkoja ja puolueita, joiden olettavat ajavan heidän etujaan tai jotka myötäilevät heidän käsitystään hyvästä yhteiskunnasta. Silti poliittinen järkemme kuuntelee myös tunteita ja ohikiittäviä vaikutelmia.

Lauri Nummenmaasta on aivan järkeenkäypää, että tunteet vievät äänestäjää enemmän tai vähemmän.

– Äänestäjä voi tietenkin analysoida tarkasti, miten ehdokkaat tulevat maata johtamaan. Mutta se vaatii valtavasti tietoa ja työtä. Monilla ihmisillä ei välttämättä ole kapasiteettia arvioida, mitä hänen arjelleen seuraa jonkun ehdokkaan äänestämisestä. Tunteet tarjoavat nopean oikotien, eikä ihminen silloin mene monimutkaisuudesta lukkoon.

Elimistö tunnustaa väriä

Ei puoluekantakaan ole pelkästään aatteellinen kysymys. Vaikka puolueet ovat moni­alaisia yhteiskunnallisia etujärjestöjä, ne voivat samalla olla samankaltaisten persoonallisuuksien yhteenliittymiä. Jopa ihmisten aivojen rakenteen ja fysiologisten reaktiotyylien on huomattu vaihtelevan heidän poliittisten asenteidensa mukaan. Esimerkiksi aivoissa pelon käsittelyyn osallistuva mantelitumake on suurempi konservatiiveilla kuin liberaaleilla.

Muutama vuosi sitten politiikantutkija John Hibbing työtovereineen kutsui fysiologisiin mittauksiin 46 amerikkalaista, joilla oli vahvat poliittiset mielipiteet. Äkilliset äänet ja uhkaavat kuvat herättivät voimakkaimmat reaktiot niiden ihmisten kehossa, jotka puolsivat puolustusmenoja, kuolemanrangaistusta, isänmaallisuutta ja Irakin sotaa. Ärsykkeet hetkauttivat lievemmin niitä, jotka kannattivat kehitysapua, avointa maahanmuuttopolitiikkaa, rauhan rakentamista ja asekontrollia. Elimistön tapa käsitellä uhkaa heijastui siis tapaan suhtautua yhteiskunnallisiin uhkiin.

Juuri erilaisten uhkien ja menetysten pelko on yksi poliittisia konservatiiveja luonnehtiva psykologinen piirre, esittää New Yorkin yliopiston professori John Jost. Oikeistokonservatismia motivoi hänen mukaansa osaltaan halu minimoida epävarmuutta ja uhkia. Siksi heitä kiinnostaa vaalia perinteitä, järjestystä ja vallitsevia yhteiskuntaoloja. Luonteenpiirteistä tunnollisuus korostuu konservatiiveilla.

Konservatiivin kiistaparin vasemmistolaisen – tai amerikkalaisittain ilmaistuna liberaalin – luonnekuva on toisenlainen. Vasemmalla ollaan elämyshakuisempia ja avoimempia uusille kokemuksille. Nämä avomieliset ihmiset hyväksyvät mieluusti uusia ajatuksia, sietävät moniselitteisyyttä ja ovat kiinnostuneita muista kulttuureista.

Ei mikään vasemmiston salaliitto

Hetkinen, hetkinen. Jos äänestät oikeistoa, viimeistään tässä vaiheessa alat tuhahdella ja lopetat jutun lukemisen. Näyttää siltä kuin tutkijat leimaisivat oikeiston äänestäjät muutospelkoisiksi ja uhkatietoisiksi samalla, kun kehuvat vasemmiston kannattajia avaramielisiksi. Politiikan psykologia ei kuitenkaan ole vasemmiston salaliitto oikeistoa vastaan. Aivan samanlaisia tuloksia ovat saaneet oikeistoa symppaavat tutkijat, vakuuttaa John Jost New Scientistissa.

Sitä paitsi luonteenpiirteiden yhteys poliittiseen kantaan riippuu myös yhteiskunnallisesta tilanteesta. Entisen itäblokin maissa avoimia uusille kokemuksille ovat useimmin oikeiston kannattajat. Turvallisuuden tarve puolestaan luonnehtii eniten sikäläistä vasemmistoa. 

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018