Vaikutelmat ja mantelitumake kuljettavat äänestäjää.

Juuri nyt -sarja

Teksti: Mikko Puttonen

Vaikutelmat ja mantelitumake kuljettavat äänestäjää.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Demokratian kunnianarvoisin toimitus vaalit lähestyvät. Presidenttiehdokkaiden työhaastatteluita televisiosta seuraavat kansalaiset puntaroivat ankarasti ehdokkaiden pätevyyttä ja sanomisia. Tarkoin harkittuaan he sitten päättävät, kenet hyväksyvät hommiin.

Todellisuudessa valinta presidentin virkaan ei ole noin järkiperäistä. Valintoja tehdessämme meitä vievät vaikutelmat, tunteet ja persoonallisuudenpiirteet, jotka juontavat geeneistä asti. Uskomme olevamme mielipiteittemme ylimpiä valtiaita, vaikka psykologiset taipumukset valitsevat usein tietoisen minämme puolesta.

Otetaan vaikka hyvännäköinen naama. Vaalithan eivät ole mikään kauneuskilpailu. Silti tutkimuksissa on huomattu, että miellyttävä ulkonäkö tuo ääniä enemmän kuin vaatimaton. Se on todettu myös Suomessa.

Puoleensavetävillä kasvoilla on pärjätty esimerkiksi Suomen eduskunta- ja kuntavaaleissa, havaitsi saksalaisen Ifo-instituutin taloustieteilijä Panu Poutvaara työtovereineen. Kiinnostavasti ulkonäköetu oli kuntavaaleissa suurin oikeiston ehdokkaille, joiden joukossa oli muutenkin eniten kauniiksi arvioituja. (Ks. Maailman nopein vaalikone, Tiede 5/2009.)

Kauneus voi vihjata aatteesta

Kauniin ulkomuodon perusteella annettu ääni ei välttämättä mene vikaan. Kauneus näet saattaa vihjata henkilön aatemaailmasta, Poutvaara ja kumppanit esittävät vuoden takaisessa tutkimuksessaan. Kuntavaaleissa ehdokkaat ovat usein vähemmän tunnettuja kuin eduskuntavaaleissa, ja ulkonäkösignaali voi toimia ehdokasta koskevan tiedon korvikkeena. Kauniiden on esimerkiksi havaittu helpoimmin hyväksyvän eriarvoisuuden, mitä pidetään tunnusomaisena oikeistolle. Siksi on ymmärrettävää, jos oikeiston kannattaja tuntee vetoa kauniiden ja komeiden äänestämiseen.

Viehätysvoima ei ole pelkkää pintaa, vakuuttaa tunteisiin perehtynyt akatemiatutkija Lauri Nummenmaa Turun yliopistosta ja Aalto-yliopistosta.

– Isot psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että viehättävyys on merkki hyödyllisistä sosiaalisista ja kognitiivisista ominaisuuksista. Evoluutio on muokannut kasvoja niin, että ne viestivät suvunjatkamisen kannalta tärkeistä asioista, Nummenmaa sanoo.

Pätevän näköiset kasvot siivittävät nekin poliitikkoja vaalivoittoihin. Ihmisille ei tarvitse vilauttaa kuin alle sekunnin ajan ehdokkaan kasvokuvaa, kun he jo tekevät arvion tämän pätevyydestä. Ja arvio osuu oikeaan ainakin sikäli, että juuri nämä päteviltä näyttävät henkilöt menestyvät vaaleissa. Princetonin yliopiston Alexander Todorov on todennut tämän Yhdysvalloissa niin senaatin kuin kuvernöörien vaaleissa. Ennen vuoden 2006 äänestyksiä kerätyt pikaiset kompetenssivaikutelmat ennustivat 68,6 prosenttia kuvernööreiksi valituista ja 72,4 prosenttia senaattiin päässeistä.

Pomo sotaan, toinen rauhaan

Meitä suomalaisia kuitenkin kiinnostavat tällä hetkellä presidentinvaalit. Myös valtakunnan ykkösvirkaan pyrkivien kasvojen vaikuttavuutta on muissa maissa tutkittu.

Brittiläisen Anthony Littlen tutkimusryhmä loi Yhdysvaltojen, Britannian, Uuden Seelannin ja Australian presidentti- tai pääministeriehdokkaiden kasvojen muodosta uusia kasvokuvia, joita he pyysivät koehenkilöt arvioimaan ja äänestämään. Kuvien esikuvat eivät olleet arvioijien tunnistettavissa. Simuloiduissa äänestyksissä voiton veivät useimmiten ne, jotka olivat voittaneet oikeatkin vaalit. Jotain taikaa heidän naamassaan täytyi siis olla.

Kasvojen tenho riippui myös asiayhteydestä. Little ja kumppanit huomasivat, että George W. Bushin muokatut kasvot vetosivat koeäänestäjiin, kun vallitsi kuvitteellinen sotatila. Sitä vastoin aikoinaan Bushin haastaneen demokraattiehdokkaan John Kerryn muuntokasvot miellyttivät äänestäjiä rauhan aikana. Bushmaisia kasvoja pidettiin miehekkäämpinä ja hallitsevampina mutta ei niin älykkäinä ja armeliaina kuin kerrymäisiä.

Sanoista viis, olemus ratkaisee

Entä kuka voittaa meikäläiset presidentinvaalit? Kokeile tätä: seuraa vaaliväittelyä mutta älä kuuntele, mitä ehdokkaat puhuvat. Mykistä televisio ja arvioi, kuka vaikuttaa voittajalta. Vetoa kannattaa lyödä sen puolesta, joka pärjää pelkästään kuvaan perustuvassa arviossa, ei sen puolesta, joka pärjää kun äänikin on kuuluvilla.

Edellä esitetyn neuvon voi johtaa eräästä amerikkalaistutkimuksesta. Siinä koehenkilöt katsoivat kymmenen sekunnin ajan kuvernöörinvaaliin osallistuvien keskusteluja ja veikkasivat voittajia. He eivät tienneet ehdokkaista entuudestaan mitään. Kuitenkin katselija-arviot ennustivat ehdokkaiden saamia ääniosuuksia hyvin pelkän äänettömän videoklipin perusteella. Kun katselijat saivat kuulla ehdokkaiden puhuvan, vaikutelman viisaus rapisi ja menestyksen ennusteet heikkenivät.

Mistä nämä tutkimukset oikein kertovat? Siitäkö, että ihmiset osaavat ennustaa ruumiinkielen ja kasvojen perusteella, ketä muut ihmiset äänestävät? Siitäkin. Mutta tutkimukset puhuvat epäsuorasti myös sen puolesta, että ihmiset todellakin äänestävät vaikutelmien perusteella. Totta kai ihmiset kannattavat yhä poliitikkoja ja puolueita, joiden olettavat ajavan heidän etujaan tai jotka myötäilevät heidän käsitystään hyvästä yhteiskunnasta. Silti poliittinen järkemme kuuntelee myös tunteita ja ohikiittäviä vaikutelmia.

Lauri Nummenmaasta on aivan järkeenkäypää, että tunteet vievät äänestäjää enemmän tai vähemmän.

– Äänestäjä voi tietenkin analysoida tarkasti, miten ehdokkaat tulevat maata johtamaan. Mutta se vaatii valtavasti tietoa ja työtä. Monilla ihmisillä ei välttämättä ole kapasiteettia arvioida, mitä hänen arjelleen seuraa jonkun ehdokkaan äänestämisestä. Tunteet tarjoavat nopean oikotien, eikä ihminen silloin mene monimutkaisuudesta lukkoon.

Elimistö tunnustaa väriä

Ei puoluekantakaan ole pelkästään aatteellinen kysymys. Vaikka puolueet ovat moni­alaisia yhteiskunnallisia etujärjestöjä, ne voivat samalla olla samankaltaisten persoonallisuuksien yhteenliittymiä. Jopa ihmisten aivojen rakenteen ja fysiologisten reaktiotyylien on huomattu vaihtelevan heidän poliittisten asenteidensa mukaan. Esimerkiksi aivoissa pelon käsittelyyn osallistuva mantelitumake on suurempi konservatiiveilla kuin liberaaleilla.

Muutama vuosi sitten politiikantutkija John Hibbing työtovereineen kutsui fysiologisiin mittauksiin 46 amerikkalaista, joilla oli vahvat poliittiset mielipiteet. Äkilliset äänet ja uhkaavat kuvat herättivät voimakkaimmat reaktiot niiden ihmisten kehossa, jotka puolsivat puolustusmenoja, kuolemanrangaistusta, isänmaallisuutta ja Irakin sotaa. Ärsykkeet hetkauttivat lievemmin niitä, jotka kannattivat kehitysapua, avointa maahanmuuttopolitiikkaa, rauhan rakentamista ja asekontrollia. Elimistön tapa käsitellä uhkaa heijastui siis tapaan suhtautua yhteiskunnallisiin uhkiin.

Juuri erilaisten uhkien ja menetysten pelko on yksi poliittisia konservatiiveja luonnehtiva psykologinen piirre, esittää New Yorkin yliopiston professori John Jost. Oikeistokonservatismia motivoi hänen mukaansa osaltaan halu minimoida epävarmuutta ja uhkia. Siksi heitä kiinnostaa vaalia perinteitä, järjestystä ja vallitsevia yhteiskuntaoloja. Luonteenpiirteistä tunnollisuus korostuu konservatiiveilla.

Konservatiivin kiistaparin vasemmistolaisen – tai amerikkalaisittain ilmaistuna liberaalin – luonnekuva on toisenlainen. Vasemmalla ollaan elämyshakuisempia ja avoimempia uusille kokemuksille. Nämä avomieliset ihmiset hyväksyvät mieluusti uusia ajatuksia, sietävät moniselitteisyyttä ja ovat kiinnostuneita muista kulttuureista.

Ei mikään vasemmiston salaliitto

Hetkinen, hetkinen. Jos äänestät oikeistoa, viimeistään tässä vaiheessa alat tuhahdella ja lopetat jutun lukemisen. Näyttää siltä kuin tutkijat leimaisivat oikeiston äänestäjät muutospelkoisiksi ja uhkatietoisiksi samalla, kun kehuvat vasemmiston kannattajia avaramielisiksi. Politiikan psykologia ei kuitenkaan ole vasemmiston salaliitto oikeistoa vastaan. Aivan samanlaisia tuloksia ovat saaneet oikeistoa symppaavat tutkijat, vakuuttaa John Jost New Scientistissa.

Sitä paitsi luonteenpiirteiden yhteys poliittiseen kantaan riippuu myös yhteiskunnallisesta tilanteesta. Entisen itäblokin maissa avoimia uusille kokemuksille ovat useimmin oikeiston kannattajat. Turvallisuuden tarve puolestaan luonnehtii eniten sikäläistä vasemmistoa. 

Amerikkalaistutkimuksen mukaan tekonöyrä kerskuminen on omakehun inhotuin muoto.

Omakehu haisee, sanotaan. Pahimmalta haisee kuitenkin sellainen omakehu, joka on verhottu vaatimattomuuden kaapuun.

Esimerkiksi näin: ”Voitin juuri viihdepalkinnon mutta eipä siinä, täällä seistään Taco Bellin autokaistalla niinkuin kaikki muutkin.” Näin twiittasi amerikkalainen radiojuontaja Cody Alan vuonna 2013.

Se on tyyppiesimerkki niin sanotusta ”humblebragging”-tyylistä, jota näkee paljon etenkin sosiaalisessa mediassa. Sille ei ole luontevaa suomennosta, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa vaatimatonta kerskumista. Ihminen tahtoo ylistää omia saavutuksiaan, mutta yrittää samalla vähätellä itseään, jotta ei kuulostaisi kerskailijalta.

Uusi amerikkalaistutkimus viittaa siihen, että juuri tällainen omakehu on kaikista rasittavinta. Ihmiset näkevät sen läpi.

Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Pohjois-Carolinan yliopiston tutkijat värväsivät satoja opiskelijoita tilanteisiin, joissa he saivat esimerkiksi rahaa antamalla osoittaa tukeaan ihmisille, jotka pyysivät apua.

Yhdessä kokeessa nuori nainen lähestyi opiskelijoita ja pyysi allekirjoituksia vetoomukseen, joka liittyi uuden ruokarekan perustamiseen. Vetoomusta esitellessään nainen kysyi opiskelijoilta tuttavallisesti, mitä he aikovat tehdä kesällä, ja vastasi sitten itse kahdella tapaa.

Joko näin: ”Kuulostaapa hienolta! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan!”

Tai näin: ”Onpa hienoa! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan, mutta äh, on niin vaikea päättää kumman valitsisi!”

Ensimmäinen tapa kehua ei näyttänyt ärsyttävän ihmisiä kovin paljon. 86 prosenttia opiskelijoista allekirjoitti naisen vetoomuksen, kun hän vain totesi saaneensa harjoittelupaikan ja matkan.

Jälkimmäinen tapa ja selittely vaikeasta päätöksestä ei miellyttänyt opiskelijoita. Sen jälkeen vain 65 prosenttia suostui tukemaan naista.

Toisessa kokeessa 150 opiskelijaa laitettiin vastaaviin tilanteisiin. He saivat antaa pyytäjille 0–5 dollaria mielensä mukaan.

Tässäkin kokeessa opiskelijat antoivat keskimäärin 35 senttiä vähemmän henkilöille, jotka harrastivat vaatimattomuuteen verhottua omakehua.

Organisaatiokäyttäytymisen apulaisprofessori Ovul Sezer perkaa tuloksia New Scientist -lehdessä.

Hän uskoo, että tällaisen nöyrän kehumisen tarkoitus on yrittää kalastella samalla sekä kunnioitusta että sympatiaa. Se on yritys mainostaa saavutuksiaan näyttämättä kuitenkaan ylimieliseltä.

Se ei toimi, koska se ei näytä vilpittömältä, Sezer sanoo.

”Vaikka ihmiset eivät pidä kerskailusta, se on kuitenkin rehellistä. Vaatimaton kerskailu sen sijaan on viekkauteen perustuva strategia, ja ihmiset näkevät suoraan sen läpi.”

Parempi on siis vain rehellisesti todeta saaneensa jotain hyvää tai onnistuneensa jossain yrittämättä väännellä viestiään vinoksi vaatimattomuudeksi.

Ihmiset ovat tutkimuksen mukaan myös hyviä tunnistamaan tällaisen nöyrän kerskailun. Tutkijat tekivät myös kyselytutkimuksen 646 henkilöllä, ja 70 prosenttia vastaajista pystyi kertomaan esimerkin hiljattain kuulemastaan ”humblebragista”.

Tutkijat pilkkovat tällaisen huonon omakehun vielä kahteen kategoriaan. Ensimmäisen tapa perustuu valittamiseen:

”Onpa rasittavaa näyttää näin nuorelta: äsken 19-vuotias yritti iskeä minua!”

Ja toinen vaatimattomuuteen:

”Miksi minut aina laitetaan tekemään kaikkein tärkeimpiä tehtäviä?”

Jopa valittaminen vetosi ihmisiin paremmin kuin nöyristely.

Kysely

Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Kirikaze
Seuraa 
Viestejä24
Liittynyt16.1.2018

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja puolia ja huonoja...
Lue kommentti
Keijona
Seuraa 
Viestejä7188
Liittynyt13.3.2015

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

<strong> kirjoitti: Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Lähisukukielissä kapina on pelkkää kopinaa.

Viime vuonna vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, mutta alkavan vuoden satavuotismuistot ovat synkempiä. Tammikuussa vuonna 1918 puhkesi sisällissota, jota kesti toukokuun puoliväliin asti.

Vuoden 1918 tapahtumista käytetyt nimitykset ovat malliesimerkki siitä, kuinka näkökulmat, yhteiskunnalliset taustat ja ideologiat ohjaavat sananvalintaa.

Vuoden 1918 sota voi olla kansalaissota, kapina, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vapaussota tai veljessota. Eri tahot ovat nähneet ja nimenneet sodan omalla tavallaan.

Vanhimmassa perintösanastossa ei ole selvästi sotaan viittaavia sanoja. Sellaiset aseiden nimet kuin jousi, nuoli ja piikkiä tai keihästä tarkoittava ota ovat ilmeisesti metsästyssanastoa. Sama pätee verbiin ampua. Sota voisi rakenteensa puolesta olla ikivanha sana, mutta kun sillä ei ole vastineita etäsukukielissä, sitä ei voi todistaa uralilaiseksi.

Kapina on selvästi nuorempi sana. Askelten synnyttämän kopisevan äänen merkityksessä sillä on vastineita lähisukukielissä, mutta mellakan ja kansannousun merkitykset tunnetaan vain suomesta. Sana selittyy ääntä jäljittelevän kapista-verbin johdokseksi.

Kantasuomalaisten sanastollinen arsenaali on alkanut karttua Itämeren alueella. Germaanisilta naapureilta on lainattu keihäs, miekka, huotra, tuppi ja ilmeisesti myös kilpi. Kalpa-sanalle on etsitty lähtökohtia sekä balttilaisista että germaanisista naapurikielistä. Tappara tulee venäjästä.

Suuri osa suomen sotasanastosta on saatu ruotsista tai ruotsin kautta aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tästä esimerkkejä ovat armeija, kanuuna, kivääri, luoti, mörssäri, peitsi, pyssy, ruuti ja sapeli.

Sotilasarvojen nimityksiä tuli etenkin 1600-luvulla, kun käytiin 30-vuotista sotaa ja sotimista koskevaa lainsäädäntöä käännettiin suomeksi.

Tämän ajan lainoja ovat eversti, kapteeni, kenraali, kersantti, korpraali, luutnantti, majuri, vänrikki ja vääpeli. Zachris Topelius kuvasi sodan tapahtumia romaanissaan Välskärin kertomuksia, jossa välskäri tarkoitti entisajan lääkintämiestä.

Vanhimmat suomalaiset sotilasarvot edustavat hierarkian ääripäitä. Ne ovat sotamies ja marski, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa. Sotamies ja sotaväki mainitaan useissa yhteyksissä, marski löytyy Uuden testamentin esipuheesta, jossa kerrotaan Torkkeli Knuutinpojan sotaretkestä Karjalaan.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Tutun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2018