\"Fossiilissa\" luki Jumalan nimi. Fossiileista innostunut 1700-luvun professori arveli Jumalan pilailevan.



Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2008

Vuonna 1726 Johann Bartholomaeus Adam Beringer juoksi hätääntyneenä kirjakaupasta toiseen kotikaupungissaan Würzburgissa, lähellä Frankfurtia. Hän keräsi kustakin kirjakaupasta kaikki kopiot teoksesta Lithographiae Wirceburgensis ja osti ja tuhosi ne. Hän pani vimmansa vallassa kirjojen ostoon koko omaisuutensa ja raunioitti itsensä taloudellisesti. Hän teki itse asiassa niin tehokasta työtä, että Lithographiae Wirceburgensiksen vuoden 1726 kopiot maksavat nykyisin yli 10 000 euroa.

Teos oli Beringerin itsensä kirjoittama. Se esitteli 21 kuvalaatalla erikoisia fossiileja, valtaosin eläimiä, joita Beringer apureineen oli kerännyt läheisiltä vuorilta. Nämä kivettymät eivät olleet luita tai kuoria vaan kolmiulotteisia pienoismalleja nahkoineen, höyhenineen ja silmineen. Joissakin fossiileissa hämähäkki istui verkon keskellä, sammakot parittelivat ja mehiläiset joivat mettä kukista.

Merkillisimmissä kivissä oli taivaankappaleita, kuten komeettoja pyrstöineen, kuunsirppi säteineen ja aurinko, jolla oli ihmisen kasvot. Osa fossiileista kuvasi heprean aakkosia, ja eräässä oli peräti Jumalan nimi, JHWH (Jahve).

Beringer oli pohtinut kirjassaan näiden löytöjen historiaa ja merkitystä, mutta nyt hän viimein oivalsi, että hänen työnsä oli päättynyt epätodelliseen katastrofiin. Häntä oli huijattu.


Kollegat päättivät näpäyttää

"Professori Beringerin valehtelevat kivet" on paleontologian historian kenties traagisin huijaus. Sen innoittajana toimi Beringerin oma persoona. Hän oli paitsi Würzburgin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaani myös pompöösi diletantti: ihminen, joka oli aina oikeassa ja joka korotti itsensä alentamalla muut.

Aikaa myöten Beringerin kollegat, maantieteen, algebran ja analyysin professori J. Ignatz Roderick ja yliopiston kirjastonhoitaja Georg von Eckhart, kyllästyivät ikuisen oikeassaolijan mahtailuun ja päättivät tehdä hänet naurunalaiseksi. Siihen antoi hyvän mahdollisuuden Beringerin rakas fossiiliharrastus.

Vuoteen 1725 saakka Beringerin kokoelma koostui alueen tavallisista kivettymistä, mutta toukokuun 31. päivänä kolme paikallista poikaa toi hänelle aivan uudenlaisia näytteitä. Hän ei tietenkään tiennyt, että ne olivat Roderickin tekoa. Hän ei myöskään tiennyt, että löytäjäpoika, Christian Zanger, toimi eräänlaisena kaksoisagenttina. Beringer maksoi Zangerille mielenkiintoisista fossiileista, mutta Zanger haki ne Roderickilta.


Tulkitsi Jumalan kepposiksi

Beringer toki tunnisti eron tavallisten ja nyt saamiensa fossiilien välillä, mutta uutuudet eivät lakanneet kiehtomasta häntä. Marraskuuhun mennessä hän oli ostanut Zangerilta jo kaksituhatta näytettä. Roderick ja von Eckhart tulivat koko ajan röyhkeämmiksi, ja fossiilit muuttuivat eläimistä taivaankappaleiksi ja heprean kirjaimiksi.

Beringerin ansioksi on luettava, että hän lähestyi tutkimusaihettaan tieteellisen puolueettomasti ja pohti löytöjen merkitystä eri näkökulmista.

Tuolloin ei tiedetty, miten fossiilit syntyvät. Vallitsevan teorian mukaan ne muodostuivat sattumalta, elottomien mineraalien leikkinä. Koska maapallon kuviteltiin olevan nuori, oli mahdotonta ajatella, että fossiilit esittäisivät oikeita menneisyyden eläimiä. Ihmisten oli myös vaikea kuvitella, miten eläimet joutuisivat kiven sisään. Beringer itse ajatteli, että fossiilit olivat Jumalan käden työtä: taivaallisia kepposia, jotka saisivat ihmiset ylistämään Jumalaa.


Luuli varoituksia kateudeksi

Myös mahdollinen maallinen kepponen mietitytti Beringeriä. Hän omistaa kirjassaan paljon palstatilaa huijauksen mahdollisuudelle, etenkin kun joissakin fossiileissa näkyi selvästi taltan jäljet, mutta lopulta hän hylkää epäilyksen.

Kun Beringer kertoi julkaisevansa fossiileista kirjan, Roderick ja von Eckhart ymmärsivät menneensä liian pitkälle ja yrittivät varoittaa Beringeriä. Professori kuitenkin piti kollegoidensa varoituksia kateellisten puheina.

Perimätiedon mukaan Beringer tajusi huijauksen vasta, kun Zanger toi hänelle viimeisen fossiilin, johon oli kirjoitettu Beringerin oma nimi.

Kun Beringer ymmärsi, mitä oli tapahtunut, hän yritti pelastaa maineensa ostamalla kaikki painetut kappaleet, mutta se osoittautui turhaksi. Tämän jälkeen hän haastoi Roderickin ja von Eckhartin oikeuteen. Onnettomuus oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua. Beringeristä oli tullut julkinen naurunaihe, ja hänen nimensä yhdistettiin tästedes aina hyväuskoisuuteen.

Viime kädessä huonommin kävi kuitenkin Roderickille ja Eckhartille. Eckhart kuoli pian tapahtuman jälkeen, ja Roderick karkotettiin kaupungista. Beringer sai jatkaa toimessaan. Hän eli vielä neljätoista vuotta ja julkaisi kaksi kirjaa.



Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.