Tiedetoimittaja yritti turhaan puhua palturia poliisin muistijälkitestissä. Se saa kiinni ihmisen, joka tietää enemmän kuin myöntää.

Teksti: Marko Hamilo

Tiedetoimittaja yritti turhaan puhua palturia poliisin muistijälkitestissä. Se saa kiinni ihmisen, joka tietää enemmän kuin myöntää.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

– Tulitko tänne Keskusrikospoliisiin junalla?En, vastaan.– Entäpä tulitko taksilla? rikosylikonstaapeli Jorma Hautala grillaa.En, vastaan mahdollisimman normaalilla äänellä. Valehtelen. Otin kotoani taksin Tikkurilaan, jossa istun nyt ahdistavan pienessä kuulustelukopissa. Oikean käteni sormissa on kaksi ihon sähkönjohtavuutta mittaavaa anturia ja yksi sykemittari.– Entäpä tulitko bussilla?

Yritän huijata ajattelemalla junaa

Haluan kokeilla, pystyykö Hautala selvittämään fysiologisista reaktioistani, matkustinko haastattelemaan häntä bussilla, junalla, pyörällä, taksilla vai omalla autolla. Hautala kysyy jokaista vaihtoehdoista erikseen, ja joitakin hän vielä toistaa useita kertoja. Minun tehtäväni on vastata kaikkiin kysymyksiin kieltävästi.Voisin uskoa, että jäisin kiinni valehtelusta, jos kyse olisi jostakin vakavasta rikoksesta, joka olisi omallatunnollani. Mutta nyt on kyse yhdentekevästä asiasta. Lisäksi olen keksinyt vastatoimen. Ajattelin taksimatkalla olevani junassa. Kun Hautala toistaa kysymyspatteriaan, ajattelen mielessäni joka kysymyksen kohdalla junaa.Mutta silti jään kiinni! Miten Hautala oikein tekee sen?

Hikoilla voi syytönkin

Perinteinen valheenpaljastus tällaisella polygrafilla perustuu ajatukseen, että ihminen valehdellessaan hermoilee. Syke nousee, ja kädet hikoilevat. Kun sormenpäiden pienet hikirauhaset avautuvat erittämään, ihon sähkönjohtavuus muuttuu. Varsinkin jos sormenpäihin on sivelty geeliä, herkkä mittalaite tunnistaa niinkin pienet muutokset, ettei koehenkilö itse huomaa niitä. Mittauskynnyksestä on pitkä matka siihen, että kämmenet kouriintuntuvasti kostuvat.Jotkut paatuneet rikolliset voivat huijata valheenpaljastusta, eikä kaikilta psykopaateilta oikein edes löydy tunnistettavia tunnereak­tioita. Siksi polygrafi tuottaa joskus myös ”vääriä negatiivisia”, eli testaaja ei tunnista valehtelijaa.Perinteisen menetelmän suurempia ongelmia ovat kuitenkin ”väärät positiiviset”, joissa testaaja luulee rehellistä testattavaa valehtelijaksi. Tämä uhkaa syyttömän epäillyn oikeusturvaa.On nimittäin aivan tavallista, että syytönkin ihminen hermostuu, jos häntä epäillään vakavasta rikoksesta. Mistä sitä tietää, vaikka joutuisi oikeusmurhan uhriksi!Entä jos hermoilee juuri ratkaisevan kysymyksen kohdalla: ”Murhasitko sinä N. N:n?” Tällöin polygrafi voi pitää testattavaa valehtelijana – ja murhaajana. Jos se ei hikoiluta sormenpäitä, mikä sitten?

Valehtelureaktiota ei tunneta

Ihon sähkönjohtavuutta on käytetty valheenpaljastukseen vuosikymmeniä. Perinteinen valheenpaljastus ei kuitenkaan ole yleistynyt rikostutkinnoissa eikä tuomioistuimissa; esimerkiksi Suomessa sitä ei käytetä kummissakaan. Menetelmän ratkaiseva vika ei ole laitteiston herkkyyden puute vaan se, ettei ihmiseltä ole löydetty nimenomaan valehtemiselle tyypillistä fysiologista reaktiota. Mittalaitteiden kehittäminen tai edes uusien lähestymistapojen hakeminen vaikkapa aivojen magneettikuvauksista ei auta, jollei tiedetä, mitä fysiologista tapahtumaa etsiä. Siksi asiaa täytyy käytännössä lähestyä kiertotietä.

Syyllinen tietää yksityiskohtia

– Onko Tiede-lehden uusi toimituspäällikkö Marko?Hautala ei oikeastaan tutki, valehtelenko minä vai en. Sen sijaan Keskusrikospoliisin kuulusteluhuoneessa monia rikoksesta epäiltyjä – ja joitakin toimittajia, kuten minua nyt – tutkitaan niin sanotulla muistijälkitestillä.Muistijälkitesti perustuu siihen, että useimmiten rikospaikalta jää tekijälle mieleen asioita, jotka vain hän ja rikoksen tutkijat tietävät. Poliisi ei aina ”tutkinnallisista syistä” kerro julkisuuteen esimerkiksi sitä, millä aseella murha on tehty. Kokonaan syytön ei siis voi tietää, kuoliko uhri vaikkapa puukoniskuun tai ammuttiinko hänet pistoolilla. Jos tällaisia asioita tietää, on joko tekijä tai ainakin rikostoveri.Toisin kuin perinteisessä valheenpaljastuksessa muistijälkitestissä on taustalla pätevä fysiologinen teoria. ”Mikä se on” -refleksiä kuvaili jo Ivan Pavlov, koirakokeistaan kuuluisa 1800- ja 1900-luvun vaihteen venäläisfysiologi. Nykyään puhutaan orientaatioreaktiosta.

Orientaatioreaktio erottelee

”Orientaatioreaktio kuvaa minkä tahansa uuden ärsykkeen tai ärsykkeen muutoksen aiheut­tamien fysiologisten reaktioiden kokonaisuutta”, kirjoittaa Anne Jokinen oppikirjassa Rikos jää tekijän mieleen (Poliisiammattikorkeakoulu 2005).Orientaatioreaktiossa asento pyrkii vaihtumaan niin, että aistit suuntautuvat ärsykkeeseen, ja samalla tarkkaavaisuus keskittyy siihen. Osana reaktiota muuttuu myös ihon sähkönvastus. Kun tutkija kyselee, tapahtuiko murha kellarissa, kylpyhuoneessa, keit­tiössä..., rikoksen tekijä reagoi voimakkaimmin sen vaihtoehdon kohdalla, joka virkistää todellisen tapahtuman muistijälkeä. Orientaatioreaktio on mitattavissa jopa silloin, kun epäilty ei vastaa kysymykseen lainkaan eli ei yritä valehdella.– Entä onko se Annikka?Orientaatioreaktio auttaa myös erottamaan sekalaisen puheensorinan keskeltä oman nimen. Tiede-lehden uusi toimituspäällikkö on Annikka Mutanen, mutta Hautala epäili sen olevan Marko. Oma nimi aiheutti työkaverien­ nimiä voimakkaamman reaktion, vaikkei se ollut oikea vastaus kysymykseen.

Turvaa syyttömän oikeuksia

Muistijälkitestissä esitetään aina viisi vaihtoehtoa, joista yksi on oikea. Kun väärät vastausvaihtoehdot on keksitty oikein, tietämätön testattava ei reagoi oikeaan vaihtoehtoon poikkeavan voimakkaasti kuin sattumalta. Jos kysytään vaikka murha-aseesta, jokin erityisen raaka väline saattaa tietysti herättää muita voimakkaamman reaktion. Listan voi kuitenkin testata ensin muutamalla koehenkilöllä, jotka tiedetään syyttömiksi. Näin varmistetaan, että ainakin useimmat viattomat ihmiset reagoivat eri vaihtoehtoihin yhtä neutraalisti.Mutta entä jos syytön vain sattumalta reagoi vahvimmin juuri siihen vaihtoehtoon, joka on oikea? Kun vaihtoehtoja on viisi, näin käy 20 prosentissa tapauksista. Testi ei tunnista myöskään ”syyllisen tietoa” täydellisesti. Syyllisen todennäköisyys reagoida voimakkaimmin oikeaan vaihtoehtoon on 80 prosenttia.Todennäköisyyslaskenta on syyttömän oikeusturvan puolella. Jos testissä on vaikkapa kymmenen kysymystä ja syyllisyyden rajana pidetään viittä osumaa, vain 0,4 prosenttia syyttömistä joutuisi oikeusmurhan uhreiksi. Vääriä negatiivisia eli syyllisiä, jotka pääsisivät kuin koira veräjästä, olisi tällöin 3,3 prosenttia.Jos syyttömän oikeusturvaa halutaan parantaa lisää, osumarajaa voidaan korottaa. Silloin väärät positiiviset vähenevät, mutta samalla väärät negatiiviset lisääntyvät.

Ohjaa tutkintaa oikeille linjoille

Käytännössä poliisi ei aina löydä rikospaikalta kymmentä yksityiskohtaa, jotka täyttäisivät muutkin laatukriteerit: esimerkiksi media ei saa olla paljastanut niitä, eivätkä ne voi olla niin merkityksettömiä, että ne olisivat jääneet rikolliselta huomiotta. Jos tekijä on ollut tekohetkellä vahvasti humalassa, kuten suomalaisessa henkirikoksessa usein on, hän ei välttämättä muista rikoksen yksityiskohdista kovinkaan paljon.Hautalan mukaan muistijälkitestiä käytetään harvakseltaan oikeudessa osana muuta todistelua. Suurempi hyöty siitä on esitutkinnan aikana. Jos syytön epäilty suostuu vapaaehtoiseen testiin, hänen syyllisyytensä voidaan nopeasti ja melko luotettavasti sulkea pois. Näin poliisin ei tarvitse tuhlata voimavarojaan tutkintalinjoihin, joiden voi jo etukäteen päätellä osoittautuvan umpikujiksi.

Marko Hamilo on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.