Tiedetoimittaja yritti turhaan puhua palturia poliisin muistijälkitestissä. Se saa kiinni ihmisen, joka tietää enemmän kuin myöntää.

Teksti: Marko Hamilo

Tiedetoimittaja yritti turhaan puhua palturia poliisin muistijälkitestissä. Se saa kiinni ihmisen, joka tietää enemmän kuin myöntää.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

– Tulitko tänne Keskusrikospoliisiin junalla?En, vastaan.– Entäpä tulitko taksilla? rikosylikonstaapeli Jorma Hautala grillaa.En, vastaan mahdollisimman normaalilla äänellä. Valehtelen. Otin kotoani taksin Tikkurilaan, jossa istun nyt ahdistavan pienessä kuulustelukopissa. Oikean käteni sormissa on kaksi ihon sähkönjohtavuutta mittaavaa anturia ja yksi sykemittari.– Entäpä tulitko bussilla?

Yritän huijata ajattelemalla junaa

Haluan kokeilla, pystyykö Hautala selvittämään fysiologisista reaktioistani, matkustinko haastattelemaan häntä bussilla, junalla, pyörällä, taksilla vai omalla autolla. Hautala kysyy jokaista vaihtoehdoista erikseen, ja joitakin hän vielä toistaa useita kertoja. Minun tehtäväni on vastata kaikkiin kysymyksiin kieltävästi.Voisin uskoa, että jäisin kiinni valehtelusta, jos kyse olisi jostakin vakavasta rikoksesta, joka olisi omallatunnollani. Mutta nyt on kyse yhdentekevästä asiasta. Lisäksi olen keksinyt vastatoimen. Ajattelin taksimatkalla olevani junassa. Kun Hautala toistaa kysymyspatteriaan, ajattelen mielessäni joka kysymyksen kohdalla junaa.Mutta silti jään kiinni! Miten Hautala oikein tekee sen?

Hikoilla voi syytönkin

Perinteinen valheenpaljastus tällaisella polygrafilla perustuu ajatukseen, että ihminen valehdellessaan hermoilee. Syke nousee, ja kädet hikoilevat. Kun sormenpäiden pienet hikirauhaset avautuvat erittämään, ihon sähkönjohtavuus muuttuu. Varsinkin jos sormenpäihin on sivelty geeliä, herkkä mittalaite tunnistaa niinkin pienet muutokset, ettei koehenkilö itse huomaa niitä. Mittauskynnyksestä on pitkä matka siihen, että kämmenet kouriintuntuvasti kostuvat.Jotkut paatuneet rikolliset voivat huijata valheenpaljastusta, eikä kaikilta psykopaateilta oikein edes löydy tunnistettavia tunnereak­tioita. Siksi polygrafi tuottaa joskus myös ”vääriä negatiivisia”, eli testaaja ei tunnista valehtelijaa.Perinteisen menetelmän suurempia ongelmia ovat kuitenkin ”väärät positiiviset”, joissa testaaja luulee rehellistä testattavaa valehtelijaksi. Tämä uhkaa syyttömän epäillyn oikeusturvaa.On nimittäin aivan tavallista, että syytönkin ihminen hermostuu, jos häntä epäillään vakavasta rikoksesta. Mistä sitä tietää, vaikka joutuisi oikeusmurhan uhriksi!Entä jos hermoilee juuri ratkaisevan kysymyksen kohdalla: ”Murhasitko sinä N. N:n?” Tällöin polygrafi voi pitää testattavaa valehtelijana – ja murhaajana. Jos se ei hikoiluta sormenpäitä, mikä sitten?

Valehtelureaktiota ei tunneta

Ihon sähkönjohtavuutta on käytetty valheenpaljastukseen vuosikymmeniä. Perinteinen valheenpaljastus ei kuitenkaan ole yleistynyt rikostutkinnoissa eikä tuomioistuimissa; esimerkiksi Suomessa sitä ei käytetä kummissakaan. Menetelmän ratkaiseva vika ei ole laitteiston herkkyyden puute vaan se, ettei ihmiseltä ole löydetty nimenomaan valehtemiselle tyypillistä fysiologista reaktiota. Mittalaitteiden kehittäminen tai edes uusien lähestymistapojen hakeminen vaikkapa aivojen magneettikuvauksista ei auta, jollei tiedetä, mitä fysiologista tapahtumaa etsiä. Siksi asiaa täytyy käytännössä lähestyä kiertotietä.

Syyllinen tietää yksityiskohtia

– Onko Tiede-lehden uusi toimituspäällikkö Marko?Hautala ei oikeastaan tutki, valehtelenko minä vai en. Sen sijaan Keskusrikospoliisin kuulusteluhuoneessa monia rikoksesta epäiltyjä – ja joitakin toimittajia, kuten minua nyt – tutkitaan niin sanotulla muistijälkitestillä.Muistijälkitesti perustuu siihen, että useimmiten rikospaikalta jää tekijälle mieleen asioita, jotka vain hän ja rikoksen tutkijat tietävät. Poliisi ei aina ”tutkinnallisista syistä” kerro julkisuuteen esimerkiksi sitä, millä aseella murha on tehty. Kokonaan syytön ei siis voi tietää, kuoliko uhri vaikkapa puukoniskuun tai ammuttiinko hänet pistoolilla. Jos tällaisia asioita tietää, on joko tekijä tai ainakin rikostoveri.Toisin kuin perinteisessä valheenpaljastuksessa muistijälkitestissä on taustalla pätevä fysiologinen teoria. ”Mikä se on” -refleksiä kuvaili jo Ivan Pavlov, koirakokeistaan kuuluisa 1800- ja 1900-luvun vaihteen venäläisfysiologi. Nykyään puhutaan orientaatioreaktiosta.

Orientaatioreaktio erottelee

”Orientaatioreaktio kuvaa minkä tahansa uuden ärsykkeen tai ärsykkeen muutoksen aiheut­tamien fysiologisten reaktioiden kokonaisuutta”, kirjoittaa Anne Jokinen oppikirjassa Rikos jää tekijän mieleen (Poliisiammattikorkeakoulu 2005).Orientaatioreaktiossa asento pyrkii vaihtumaan niin, että aistit suuntautuvat ärsykkeeseen, ja samalla tarkkaavaisuus keskittyy siihen. Osana reaktiota muuttuu myös ihon sähkönvastus. Kun tutkija kyselee, tapahtuiko murha kellarissa, kylpyhuoneessa, keit­tiössä..., rikoksen tekijä reagoi voimakkaimmin sen vaihtoehdon kohdalla, joka virkistää todellisen tapahtuman muistijälkeä. Orientaatioreaktio on mitattavissa jopa silloin, kun epäilty ei vastaa kysymykseen lainkaan eli ei yritä valehdella.– Entä onko se Annikka?Orientaatioreaktio auttaa myös erottamaan sekalaisen puheensorinan keskeltä oman nimen. Tiede-lehden uusi toimituspäällikkö on Annikka Mutanen, mutta Hautala epäili sen olevan Marko. Oma nimi aiheutti työkaverien­ nimiä voimakkaamman reaktion, vaikkei se ollut oikea vastaus kysymykseen.

Turvaa syyttömän oikeuksia

Muistijälkitestissä esitetään aina viisi vaihtoehtoa, joista yksi on oikea. Kun väärät vastausvaihtoehdot on keksitty oikein, tietämätön testattava ei reagoi oikeaan vaihtoehtoon poikkeavan voimakkaasti kuin sattumalta. Jos kysytään vaikka murha-aseesta, jokin erityisen raaka väline saattaa tietysti herättää muita voimakkaamman reaktion. Listan voi kuitenkin testata ensin muutamalla koehenkilöllä, jotka tiedetään syyttömiksi. Näin varmistetaan, että ainakin useimmat viattomat ihmiset reagoivat eri vaihtoehtoihin yhtä neutraalisti.Mutta entä jos syytön vain sattumalta reagoi vahvimmin juuri siihen vaihtoehtoon, joka on oikea? Kun vaihtoehtoja on viisi, näin käy 20 prosentissa tapauksista. Testi ei tunnista myöskään ”syyllisen tietoa” täydellisesti. Syyllisen todennäköisyys reagoida voimakkaimmin oikeaan vaihtoehtoon on 80 prosenttia.Todennäköisyyslaskenta on syyttömän oikeusturvan puolella. Jos testissä on vaikkapa kymmenen kysymystä ja syyllisyyden rajana pidetään viittä osumaa, vain 0,4 prosenttia syyttömistä joutuisi oikeusmurhan uhreiksi. Vääriä negatiivisia eli syyllisiä, jotka pääsisivät kuin koira veräjästä, olisi tällöin 3,3 prosenttia.Jos syyttömän oikeusturvaa halutaan parantaa lisää, osumarajaa voidaan korottaa. Silloin väärät positiiviset vähenevät, mutta samalla väärät negatiiviset lisääntyvät.

Ohjaa tutkintaa oikeille linjoille

Käytännössä poliisi ei aina löydä rikospaikalta kymmentä yksityiskohtaa, jotka täyttäisivät muutkin laatukriteerit: esimerkiksi media ei saa olla paljastanut niitä, eivätkä ne voi olla niin merkityksettömiä, että ne olisivat jääneet rikolliselta huomiotta. Jos tekijä on ollut tekohetkellä vahvasti humalassa, kuten suomalaisessa henkirikoksessa usein on, hän ei välttämättä muista rikoksen yksityiskohdista kovinkaan paljon.Hautalan mukaan muistijälkitestiä käytetään harvakseltaan oikeudessa osana muuta todistelua. Suurempi hyöty siitä on esitutkinnan aikana. Jos syytön epäilty suostuu vapaaehtoiseen testiin, hänen syyllisyytensä voidaan nopeasti ja melko luotettavasti sulkea pois. Näin poliisin ei tarvitse tuhlata voimavarojaan tutkintalinjoihin, joiden voi jo etukäteen päätellä osoittautuvan umpikujiksi.

Marko Hamilo on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018