Sinäkin voit korruptoitua, jos saat tilaisuuden.

Ihminen-palsta

Teksti: Mikko Puttonen

Sinäkin voit korruptoitua, jos saat tilaisuuden.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Suomessa harva on koettanut lahjomalla saada opiskelupaikan, välttää liikennesakot tai päästä jonojen ohi lääkärin hoitoon. Niin sanottu katukorruptio on jokseenkin tuntematon näillä leveysasteilla. Arkea ei voi eikä tarvitse sujuvoittaa voitelurahalla.

Eurobarometrin mukaan vain kolme sadasta suomalaisesta sanoo törmänneensä lahjuspyyntöön. Koko unionissa keskimäärin yhdeksältä kansalaiselta sadasta on kärtetty lahjusta.

Vaalirahakohu herätti

Vaalirahaskandaali osoitti, että päättäjäportaassa maan tapa on meilläkin toisenlainen. Kohu ravisteli käsityksiä lintukodosta, ja mielikuvat korruptoituneisuudesta loikkasivat lähemmäksi eurooppalaista keskitasoa. Samalla Suomi menetti vähiten korruptoituneen valtion kärkisijan listalla, jota pitää kansainvälinen lahjonnanvastainen Transparency International -järjestö.

Poliitikot on tietenkin helppo ottaa silmätikuiksi. Sekin on maan tapa. Mutta sopii muistaa, että myös poliitikot ovat ihmisiä, ja ihminen ylipäänsä on altis käyttämään tilaisuuksia oman etunsa ajamiseen. Taannoin New Scientist -lehti todisteli tutkimuksiin vedoten, että kuka tahansa on korruptoitavissa käden käänteessä.

Junailu vaatii asemaa

Meitä suojelee vilunkihommiin lankeamiselta vallan puute. Korruption vakiintunut määritelmä kuuluu, että se on vallan värinkäyttöä yksityiseksi eduksi. Jos ei ole valtaa, ei sitä voi myöskään käyttää väärin.

– Tietty valta-asema täytyy olla, että voi junailla asioita, sanoo Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Vesa Muttilainen.

– Kyse voi olla korkeasta virkamiehestä, poliitikosta tai yritysjohtajasta, mutta junailla voi pienemmänkin vallan käyttäjä, kuten vaikkapa isännöitsijä tai urheiluseuran kassavarojen haltija.

Lordi osui oikeaan

Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, lohkaisi brittiläinen lordi Acton aikoinaan. Psykologiset tutkimukset vahvistavat lordin havainnon oikeaksi. Koehenkilöihin tarvitsee vain iskostaa vallantunne, niin jo alkaa moraalinen selkäranka veltostua.

Hollantilainen sosiaalipsykologi Joris Lammers kirjoittaa Psychological Science -lehdessä, että valtaa saatuaan ihminen ei vain huiputa herkemmin omaksi edukseen, vaan hänestä tulee vieläpä kaksinaismoralisti.

Päättäjä soveltaa yksiä sääntöjä muille ja toisia itselleen. Hän edellyttää muilta pykälien tarkkaa noudattamista, mutta katsoo omia toimiaan sormiensa läpi. Kaikkihan me olemme vähän kaksinaismoralisteja, mutta jos saamme valtaa, piirre korostuu.

Mistä turmelus tulee?

Valta näyttää lisäävän estottomuutta monella muotoa: turhaan ei puhuta vallasta juopumisesta.

Valta-asemassa ihmisten mielessä väikkyvät enemmän palkinnot kuin riskit, mikä saa heidät tavoittelemaan omaa etua vähävaltaisia kärkkäämmin, kirjoittaa Lammers.

Vallantunnossaan ihminen ei myöskään piittaa muiden paheksunnasta, joten tämäkin pakote käyttäytyä säällisesti menettää otteensa.

Minäkuva jarruttaa

Tavallisin selitys korruptiolle on, että me ihmiset olemme hyötyä maksimoivia olentoja. Jos lahjonnasta tai lahjuksen vastaanottamisesta koituvat edut ylittävät haitat, taloudellista etuaan hakeva ihminen tarttuu tilaisuuteen. Siksi korruption kitkijät pyrkivät nostamaan haitat niin suuriksi ja todennäköisiksi, ettei korruptioon kannata ryhtyä. He poistavat tilaisuuden, joka tekisi varkaan.

Aivan näin yksinkertaisia emme sentään ole. Emme toimi vain ulkoisten palkkioiden toivossa ja rangaistuksen pelossa. Haluamme oikeasti säilyttää hyvän kuvan itsestämme, muistuttaa epärehellisyyden psykologiaa tutkinut käyttäytymisekonomisti Dan Ariely Journal of Marketing Research -lehdessä.

Ulkoisten porkkanoiden ja keppien lisäksi tottelemme sisäistä palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmäämme. Jos tekomme eivät sovi minäkuvaamme, joudumme päivittämään sitä kielteisillä piirteillä, ja siitä emme pidä. Voimme jopa tehdä taloudellisia uhrauksia voidaksemme katsoa peiliin hyvillä mielin.

Kysymys näyttää tietä

Joskus rehellisyys vaatii, että meitä muistutetaan itsestämme. Kuuluisassa kokeessa pistettiin Halloween-juhlan aikaan karkkia tai kepposta kysymään tulleet lapset koetteille. Tutkija jätti lapset hetkeksi yksin makeisastian ääreen ja antoi luvan ottaa vain yhden karkin. Varmimmin yhteen tyytyivät lapset, jotka oli huomioitu yksilöinä kysymällä nimeä ja asuinpaikkaa. Yhden karkin todennäköisyys kasvoi entisestään, kun kulhon takana oli peili.

Peili auttaisi varmasti myös isompia ihmisiä pysymään kaidalla tiellä. Vesa Muttilainen siteeraa Namibian viranomaisten laatimia kysymyksiä, jotka kähmintää tuumaava voi esittää itselleen.

– Miltä tekosi näyttäisivät sanomalehdessä? Mitä lapsesi, äitisi tai heidän kaverinsa ajattelisivat niistä? Jos näitä kysymyksiä esittää, jossakin kohdassa kellot saattavat soida.