Sinäkin voit korruptoitua, jos saat tilaisuuden.

Ihminen-palsta

Teksti: Mikko Puttonen

Sinäkin voit korruptoitua, jos saat tilaisuuden.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Suomessa harva on koettanut lahjomalla saada opiskelupaikan, välttää liikennesakot tai päästä jonojen ohi lääkärin hoitoon. Niin sanottu katukorruptio on jokseenkin tuntematon näillä leveysasteilla. Arkea ei voi eikä tarvitse sujuvoittaa voitelurahalla.

Eurobarometrin mukaan vain kolme sadasta suomalaisesta sanoo törmänneensä lahjuspyyntöön. Koko unionissa keskimäärin yhdeksältä kansalaiselta sadasta on kärtetty lahjusta.

Vaalirahakohu herätti

Vaalirahaskandaali osoitti, että päättäjäportaassa maan tapa on meilläkin toisenlainen. Kohu ravisteli käsityksiä lintukodosta, ja mielikuvat korruptoituneisuudesta loikkasivat lähemmäksi eurooppalaista keskitasoa. Samalla Suomi menetti vähiten korruptoituneen valtion kärkisijan listalla, jota pitää kansainvälinen lahjonnanvastainen Transparency International -järjestö.

Poliitikot on tietenkin helppo ottaa silmätikuiksi. Sekin on maan tapa. Mutta sopii muistaa, että myös poliitikot ovat ihmisiä, ja ihminen ylipäänsä on altis käyttämään tilaisuuksia oman etunsa ajamiseen. Taannoin New Scientist -lehti todisteli tutkimuksiin vedoten, että kuka tahansa on korruptoitavissa käden käänteessä.

Junailu vaatii asemaa

Meitä suojelee vilunkihommiin lankeamiselta vallan puute. Korruption vakiintunut määritelmä kuuluu, että se on vallan värinkäyttöä yksityiseksi eduksi. Jos ei ole valtaa, ei sitä voi myöskään käyttää väärin.

– Tietty valta-asema täytyy olla, että voi junailla asioita, sanoo Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Vesa Muttilainen.

– Kyse voi olla korkeasta virkamiehestä, poliitikosta tai yritysjohtajasta, mutta junailla voi pienemmänkin vallan käyttäjä, kuten vaikkapa isännöitsijä tai urheiluseuran kassavarojen haltija.

Lordi osui oikeaan

Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, lohkaisi brittiläinen lordi Acton aikoinaan. Psykologiset tutkimukset vahvistavat lordin havainnon oikeaksi. Koehenkilöihin tarvitsee vain iskostaa vallantunne, niin jo alkaa moraalinen selkäranka veltostua.

Hollantilainen sosiaalipsykologi Joris Lammers kirjoittaa Psychological Science -lehdessä, että valtaa saatuaan ihminen ei vain huiputa herkemmin omaksi edukseen, vaan hänestä tulee vieläpä kaksinaismoralisti.

Päättäjä soveltaa yksiä sääntöjä muille ja toisia itselleen. Hän edellyttää muilta pykälien tarkkaa noudattamista, mutta katsoo omia toimiaan sormiensa läpi. Kaikkihan me olemme vähän kaksinaismoralisteja, mutta jos saamme valtaa, piirre korostuu.

Mistä turmelus tulee?

Valta näyttää lisäävän estottomuutta monella muotoa: turhaan ei puhuta vallasta juopumisesta.

Valta-asemassa ihmisten mielessä väikkyvät enemmän palkinnot kuin riskit, mikä saa heidät tavoittelemaan omaa etua vähävaltaisia kärkkäämmin, kirjoittaa Lammers.

Vallantunnossaan ihminen ei myöskään piittaa muiden paheksunnasta, joten tämäkin pakote käyttäytyä säällisesti menettää otteensa.

Minäkuva jarruttaa

Tavallisin selitys korruptiolle on, että me ihmiset olemme hyötyä maksimoivia olentoja. Jos lahjonnasta tai lahjuksen vastaanottamisesta koituvat edut ylittävät haitat, taloudellista etuaan hakeva ihminen tarttuu tilaisuuteen. Siksi korruption kitkijät pyrkivät nostamaan haitat niin suuriksi ja todennäköisiksi, ettei korruptioon kannata ryhtyä. He poistavat tilaisuuden, joka tekisi varkaan.

Aivan näin yksinkertaisia emme sentään ole. Emme toimi vain ulkoisten palkkioiden toivossa ja rangaistuksen pelossa. Haluamme oikeasti säilyttää hyvän kuvan itsestämme, muistuttaa epärehellisyyden psykologiaa tutkinut käyttäytymisekonomisti Dan Ariely Journal of Marketing Research -lehdessä.

Ulkoisten porkkanoiden ja keppien lisäksi tottelemme sisäistä palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmäämme. Jos tekomme eivät sovi minäkuvaamme, joudumme päivittämään sitä kielteisillä piirteillä, ja siitä emme pidä. Voimme jopa tehdä taloudellisia uhrauksia voidaksemme katsoa peiliin hyvillä mielin.

Kysymys näyttää tietä

Joskus rehellisyys vaatii, että meitä muistutetaan itsestämme. Kuuluisassa kokeessa pistettiin Halloween-juhlan aikaan karkkia tai kepposta kysymään tulleet lapset koetteille. Tutkija jätti lapset hetkeksi yksin makeisastian ääreen ja antoi luvan ottaa vain yhden karkin. Varmimmin yhteen tyytyivät lapset, jotka oli huomioitu yksilöinä kysymällä nimeä ja asuinpaikkaa. Yhden karkin todennäköisyys kasvoi entisestään, kun kulhon takana oli peili.

Peili auttaisi varmasti myös isompia ihmisiä pysymään kaidalla tiellä. Vesa Muttilainen siteeraa Namibian viranomaisten laatimia kysymyksiä, jotka kähmintää tuumaava voi esittää itselleen.

– Miltä tekosi näyttäisivät sanomalehdessä? Mitä lapsesi, äitisi tai heidän kaverinsa ajattelisivat niistä? Jos näitä kysymyksiä esittää, jossakin kohdassa kellot saattavat soida.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018