Valta tarkoittaa mahdin lisäksi lupaa, vapautta ja vapaata tahtoa.

Valta on monitahoinen asia, myös sanaston tasolla. Perussana valta kuuluu vanhaan germaaniseen lainakerrostumaan, joka sisältää monia muitakin yhteiskunnan järjestäytymiseen viittaavia sanoja, kuten hallita, kuningas, ruhtinas ja vallita. Vallata ja valtias voivat olla joko suoria germaanisia lainoja tai lainatun perussanan johdoksia.

Valta-sanan johdosta valtuus käytetään niistä vallankäyttöoikeuksista, joita tietty henkilö tai taho on saanut lain, sääntöjen tai tehtyjen päätösten nojalla. Myöntämisprosessista käytetään verbijohdosta valtuuttaa, ja valtaoikeuksia saanutta henkilöä nimitetään tämän verbin partisiippimuodolla valtuutettu. Ennen puhuttiin valtuusmiehistä, kun ei otettu huomioon sitä mahdollisuutta, että valtuutettu saattaisi olla myös nainen.

Tiettyyn tehtävään valtuutettua edustajistoa on vanhastaan nimitetty valtuuskunnaksi, mutta 1870-luvun lopulta lähtien on käytetty myös kollektiivijohdosta valtuusto samassa merkityksessä. Sana on vanhempi kuin nykymuotoinen kunnallishallinto, vaikka se juuri nyt onkin ollut erityisen ajankohtainen kuntavaalien yhteydessä. 1800-luvulla, kun suomen yleiskieltä tietoisesti kehitettiin omalta pohjalta, luotiin suuri määrä oppitekoisia johdoksia, joissa eri asioiden keskittymistä ilmaistiin kollektiivijohtimella. Virasto oli paikka, jossa oli paljon virkoja, arkistossa oli paljon arkkeja ja kirjastossa kirjoja.

Valta tarkoittaa mahdin ja herruuden lisäksi lupaa, vapautta ja vapaata tahtoa. Tämä heijastuu myös valta-sanan johdoksissa ja muissa käyttötavoissa. Valloittaminen voi merkitä sekä konkreettista omistukseen ottamista että jonkin fyysisen tai psyykkisen tilan valtaan saattamista ja siinä mielessä oman tunteen tai ajattelun vapauden rajoittamista. Valloittava olento voi olla vaikkapa pikkuvauva tai lemmikkieläin. Valloillaan tai valtoimenaan oleminen tarkoittaa mahdollisuutta toimia oman päänsä mukaan. Monessa valtuustossa mietitään toivottavasti nyt tiukasti, missä kulkee raja valtaan ja valloilleen pääsyn välillä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu tiede-lehdessä 11/2012

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018