Lapsen saamiseen riittävät matelijan aivot. Nisäkäsaivot ohjaavat hoivaamaan, ja järkiaivot huolehtivat huomisesta.

Teksti: Tuija Matikka

Kuvitellaan, että olisit pelkät matelija-aivot omistava sammakko. Elämäsi pyörii sapuskan, seksin ja reviirin ympärillä. Keväisin lasket kutusi lampeen ja jätät jälkikasvun oman onnensa nojaan. Sinua ei hetkauta, jos nuijapäille numero 23 423–24 984 käy huonosti. Aina jokin muista selviää aikuisuuteen jatkamaan geenejäsi. Nisäkkäällä moinen rentous ei vetele. Nainen kantaa sikiötä yhdeksän kuukautta, ja syntymänsä jälkeen lapsi vaatii hoivaa, suojaa ja panostusta ainakin pari vuosikymmentä. Niinpä jälkeläisen menehtyminen on iso tragedia. Vaikka kaninpoikaset kehittyvät nopeammin ja pesueet ovat suurempia, poikasen joutuminen pedon saaliiksi ei ole kaniemonkaan päivän kohokohta. Jollei nisäkäs olisi ohjelmoitunut hätäilemään poikastensa puolesta, sen geenit tuskin jatkuisivat sukupolvesta toiseen. Tähän tapaan hahmottelee Mississipin yliopiston psykologian professori Kelly Wilson matelija- ja nisäkäsaivojen eroa.Ihmiselle järkiaivot, jotka majailevat otsalohkossa, tuovat vielä lisää huolta ja ahdistusta. Vain ihminen osaa hätäillä huomisesta. Kaniemo ei pohdi, miten sen poikasen uraputkelle käy, jos läksyt jäävät tekemättä. Tai millaiseksi jälkeläisten elämä muuttuu, jos ilmasto lämpenee ja maailman väkiluku kasvaa. Kani ei hermoile, pääseekö se taivaaseen vai ei. Koska kani ei puhu eikä kirjoita, se ei osaa pelätä sanoja. Sen sijaan ihmiselimistö reagoi kuin käärme olisi läsnä, jos kyltissä lukee ”varo kyyn puremaa”. Kyky katua menneitä ja pelätä tulevia on rasittava ominaisuus. Sen takia ihminen pyrkii ratkaisemaan sellaisiakin ongelmia, joihin ei ole ratkaisuja. Monesti emme tiedä, millä aivoilla ratkaisu kannattaisi tehdä.

Sisäinen kani haaveilee lapsista

Kolmet aivot tuppaavat olemaan tuon tuostakin tukkanuottasilla. Meissä asuva sammakko haluaa vaistonvaraisesti varmistaa, että suku jatkuu. Niinpä se yrittää levittää siementä joka paikkaan. Sisäinen kanimme haaveilee poikueesta, joten lapsettomuus on pariskunnalle suuri suru. Järkiaivojen mielestä lasten teosta luopuminen on asiallinen ekoteko. Kiinassa on päätetty ratkaista väestönkasvupulma järkevästi yhden lapsen politiikalla. Kun perheessä saa olla vain yksi jälkeläinen, vanhemmilla on kiusaus varmistaa, että syntyvä lapsi on poika. Väestönkasvun rajoittamisen kannalta se onkin hyvä, koska miehet eivät synnytä. Jotkut tutkijat pelkäävät yhteiskunnan miehistymisen lisäävän rikoksia ja sotia. Prostituution uskotaan lisääntyvän, koska naisia ei riitä kaikkien reviirille. Ja kun naisia on harvassa, miehelle saattaa syntyä painetta omistaa vaimo. Omaa naarasta pyritään ”suojelemaan” mitä moninaisimpien lukkojen takana. Nähtäväksi jää, miten kiinalaisessa kokeessa käy. Vaikka kiinalaiset uhkakuvat toteutuisivatkin, vaikutukset voivat olla silti lievemmät kuin hallitsemattoman väestönkasvun seuraukset Afrikassa tai Etelä-Amerikassa.

Nisäkkyyttä on paha unohtaa

Israelilaiset kibbutsit olivat ylen järkiperäinen koe, jossa nisäkkyys päätettiin siirtää syrjään. Pienet lapset erotettiin vanhemmistaan ja kasvatettiin ryhmissä lasten taloissa. Tytöt ja pojat puettiin samoin ja yritettiin opettaa samanlaisiksi. Kasvatuksesta huolimatta tytöt pysyivät yleensä tyttöinä ja pojat poikina. Nykyään kibbutsien lapset asuvat vanhempiensa luona ja ovat keskenään vain päivähoidon aikana. Vielä neljäkymmentä vuotta sitten Suomessakin oli vallalla lastenkasvatusmalli, joka pyrki tomerasti ohittamaan meissä asuvan nisäkkään. Vauvoja sai ruokkia tasan neljän tunnin välein. Niinpä äiti itki yhdessä vauvan kanssa ja odotti viisareiden siirtymistä oikeaan asentoon. Rationaaliset oppi-isät varoittivat nostamasta itkevää vauvaa syliin, jottei tämä tottuisi saamaan tahtoaan läpi huutamalla. Opeista luovuttiin, kun huomattiin, että nisäkkäänä vauva on ohjelmoitunut jatkamaan huutamista, kunnes pyörtyy väsymyksestä tai luopuu toivosta. Ymmärrettiin, ettei vauva osaa tyyntyä omin avuin vaan tarvitsee sylitystä ja silitystä. Nisäkkäänä naisella on synnynnäinen taipumus hoivata jälkeläisiään imettämällä ja tyynnyttämällä. Sosiaalistaminen, rajojen asettaminen ja kasvattaminen tulevat ajankohtaisiksi vasta, kun lapselle alkaa kehittyä järkiaivot ja hänestä vähitellen tulee ”puheella ohjattava”.

Liskoaivot saavat muut kiipeliin

Näin ehkäisyaikakautena voisi ajatella, että lapsia haluavat hankkisivat ajokortin tapaan vauvakortin. Onnistuneen järkiaivotestin jälkeen seuraisi nisäkäsaivotestaus vauvanuken kanssa. Menetelmä voisi olla todellinen parannus – nykyisin raskaaksi tulemiseen ei tarvita muuta kuin kahden teinin himokkaat liskoaivot isän auton takapenkillä. Kukaties seuraavaksi hupelimiin (ent. matkapuhelimiin) kehitetään pelejä, joissa mennään virtuaalisesti naimisiin ja hankitaan omia avatarlapsia. Sellaisesta huolehtiminen voisi hyvinkin testata vanhemmuuden järkiaivovalmiuksia. Kunnon peliin kuuluu, ettei omaa lasta voi valita, eli syntyjä voi olla vaikkapa kehitysvammainen tai temperamentiltaan vaikea. Pelin alussa lapsukaisen kanssa valvotaan öitä, myöhemmin hänet pitää noutaa päiväkodista säntillisesti. Lisäksi hänet tulee pukea, ruokkia, käyttää lääkärissä ja niin edelleen. Pelin korkeimmilla tasoilla voitaisiin uppoutua lapsen murrosiän tuomiin haasteisiin. Nisäkäsvalmiuksien testaamiseen voisi käyttää ympäristöön reagoivaa vauvanukkea. Tarinan mukaan joku todella kehitti realistisen nuken hoidoksi ennenaikaisesta vauvakuumeesta kärsiville teinitytöille. Nukessa oli itkua tuottava nauhuri, joka herätti hoitajan monta kertaa yössä. Nukkea piti syöttää, ja se piti vaihtaa kuiviin. Lisäksi nukessa oli anturi, joka tarkkaili käsittelyn hellyyttä tai kovakouraisuutta. Nukke oli kuulemma hyvin tehokas, koska viikon laina-aika riitti hoitamaan vauvakuumeen pois.

Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.Aiheesta lisää:Robin Baker, Tulevaisuuden seksielämä (Tammi 2000)Kelly G. Wilson & Troy Dufrene, Things might go terribly horribly wrong (New Harbinger Publications 2010)

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2011