Kesäkuun alussa on viimeistenkin viherpeukaloiden korkea aika rientää kotipuutarhaan multaa pöyhimään, kylvämään ja kastelemaan.

Sadon saamista voi jouduttaa istuttamalla taimia, joita arkipuheessa nimitetään myös plantuiksi.

Arkisuudestaan huolimatta plantulla on kunniakkaat perinteet. Sanaa käytti nuoren kasvin merkityksessä jo Mikael Agricola 1500-luvulla.

Sen alkulähde on latinan planta ’taimi’. Samasta juuresta juontuu nykysuomen lanttu. Se ei enää tarkoita mitä tahansa tainta, vaan se on täsmentynyt uudella ajalla tutuksi tulleen juureksen nimeksi. Syytä voi vain arvailla.

Ilmeisesti lanttua ei ole kylvetty suoraan kasvupaikalleen, vaan siemenistä on ensin kasvatettu taimia suojatussa lavassa. Nykyasussaan ja merkityksessään lantun on ensi kertaa maininnut Henrik Gabriel Porthan 1770-luvulla.

Myös kaali-sanan merkitys on kaventunut aikojen kuluessa. Vanhassa kirjallisuudessa kaali on esiintynyt vihannesten yleisnimityksenä, ja murteissakin kaali voi tarkoittaa kasviksia tai juuresten naatteja. Toisaalta kaali on keskiajalta lähtien voinut merkitä Brassica-suvun viljelykasveja, esimerkiksi lehtikaalia, jota kasvatettiin asumusten liepeille aidatuilla ”kaalimailla”.

Suomen kaali ja sen ruotsalainen vastine kål juontuvat anglosaksin välityksellä latinan sanasta caulis ’varsi, kaalinvarsi, kaali’. Kaalien villiä kantamuotoa kasvaa tänäkin päivänä Pohjanmeren ja Atlantin rannikoilla.

Yksi ”kaali” on villiäkin villimpi. Villikaaliksi on kutsuttu myrkyllistä ja pahanhajuista koisokasvia, jonka virallinen nimi on nykyään hullukaali. Sen siemenet säilyvät itävinä vuosikymmeniä, ja se saattaa uhkaavan näköisenä putkahtaa esiin mistä tahansa, missä kaivellaan vanhoja kulttuurikerroksia.

Hullukaali oli keskiajalla todellinen noitayrtti. Kun siitä tehtyä voidetta hieroi ihoon, se aiheutti huumausta ja harhanäkyjä. Varovasti käytettynä se toimi puudutusaineena ja särkylääkkeenä, runsaammasta annoksesta seurasi varma kuolema. Sellaisesta kaalista ei totisesti kannata keittää kaalisoppaa.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2010