Vanhemmat käyvät vauva-hautomossa ihailemassa pikkuistensa kasvua. Kunnes koittaa mykistävä hetki: syntymä.



Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2009


Siellä se köllöttelee. - Voi miten suloinen, huokaavat tulevat vanhemmat.

24-viikkoinen tyttösikiö imee peukaloaan. Elimet ovat jo täydellisesti kehittyneet, keuhkoja lukuun ottamatta. Vielä pitää odottaa 16 viikkoa. Sitten vauva on valmis.

Yliopistosairaalan vauvahautomossa on muitakin onnekkaita seuraamassa vauvojensa kehittymistä. Sikiöt uiskentelevat keinokohduissa, jotka lilluvat akvaarion näköisissä laatikoissa.

Vielä reilut parikymmentä vuotta sitten ajatus vauvojen kasvattamisesta elimistön ulkopuolella kuulosti absurdilta. Nyt moni hymähtää epäluuloilleen: historia toistaa itseään. Koeputkihedelmöitystäkin pidettiin aikoinaan utopistisena ajatuksena, vaikka Aldous Huxley visioi sen jo 1932 kirjassaan Uljas uusi maailma.

Miljoonat ihmiset haukkoivat henkeään, kun ensimmäinen koeputkilapsi Louise Joy Brown syntyi he
inäkuussa 1978. Onnistumista seurasi koeputkihedelmöitysten buumi, ja 2008 jo arviolta neljä miljoonaa lasta oli saanut alkunsa koeputkessa.


Apua erilaisille lapsettomille

Vanhemmat käyvät sairaalassa ahkerasti seuraamassa vesojensa kehittymistä.

Tulevien isien ja äitien joukko on kirjava. Useimmat ovat kärsineet lapsettomuudesta vuosikausia. Joiltakin äideiltä on poistettu kohtu sairauden, esimerkiksi syövän tai myoomien, vuoksi. Osa on löytänyt elämänkumppaninsa vasta keski-iässä. Joukossa on myös yksinäisiä naisia ja miehiä sekä lesbo- ja homopariskuntia.

Välillä katselijat päästävät ihastuneita huudahduksia, kun joku sikiöistä ryhtyy leikkimään sormillaan tai sivelee päätään. Yhdellä on hikka.

Heinäkuussa 2008 osa Nature-lehden haastattelemista tutkijoista visioi, että keinokohdut tulevat käyttöön seuraavina kolmena vuosikymmenenä. Vauvan kasvattaminen naisen elimistön ulkopuolella herätti kuitenkin pelkoja. Miten käy sikiön psyykkisen kehityksen? Äidin ja sikiön raskaudenaikaista suhdetta pidettiin tärkeänä vauvan sosiaalisten taitojen kehittymiselle.

Jotkut arvelivat kehityksen vievän lainsäädäntöön, jonka mukaan aborttia haluavan on kannettava vauva kohdussaan loppuun saakka tai se siirretään keinokohtuun kasvamaan ja annetaan sitten adoptoivaksi. Entä otettaisiinko alkoholisti- tai huumeäitien sikiöt huostaan?


Alkiot tehdään laboratoriossa

Osa ihmisistä vastustaa edelleen keinokohtuhoitoja epäeettisinä ja liian kalliina. Toisaalta monet uskonnolliset ryhmät toivottivat keinokohdut tervetulleiksi: sikiötä ei enää tapeta, vaikka tehdään abortti, vaan se voi jatkaa kehitystään keinokohdussa.

Suurin osa lapsista kehittyy edelleen "luomusti" naisen kohdussa. Tosin hedelmöitys tapahtuu yhä useammin - noin joka kolmannessa tapauksessa - koeputkessa. Aikoinaan vitsailtiin periytyvästä hedelmättömyydestä. Nyt vitsi ei enää naurata.

Tutkijat osasivat ennustaa jo 2000-luvun alkuvuosina, ettei alkioiden tekeminen ole enää tulevaisuudessa ongelma. Vaikka vanhus voi halutessaan tulla isäksi tai äidiksi. Vuonna 2020 kohua herätti rikas kiinalainen liikemies, joka teki lapsen kuolleen vaimonsa kanssa.

Jos siittiöistä on pulaa, voidaan tehdä kloonivauva. Lasta haluavalta otetaan ihosolu. Siitä siirretään tuma munasoluun, josta oma tuma on poistettu. Munasolu ärsytetään kemiallisesti jakaantumaan, ja syntynyt alkio siirretään kasvamaan kohtuun.

Eikä munasolujenkaan puute estä äidiksi tulemista. Kymmenisen vuotta sitten hedelmöityshoidoissa ryhdyttiin soveltamaan menetelmää, jonka avulla aikuisen soluista, esimerkiksi ihosoluista, voidaan erilaistaa siittiö- tai munasoluja. Läpimurto tapahtui oikeastaan jo 2007, kun tutkijat palauttivat aikuisen ihosoluja kantasoluiksi. Nyt menetelmää käytetään lääketieteessä laajasti.


Kohdun soluja biomateriaalin pintaan

Ruokatunti loppuu. Tulevat vanhemmat kiiruhtavat työpaikoilleen. Työtoverit ihastelevat kuvia, joita vanhemmat esittelevät keinokohdussa kasvavasta jälkeläisestään. Lähipiiri tietää, miten hartaasti tätä vauvaa on toivottu.
Vanhemmat saavat olla kiitollisia Cornellin yliopiston professorille Hung-Ching Liulle. Ilman häntä he olisivat luultavasti joutuneet hautaamaan vauvahaaveet.

Liu kasvatti jo 2003 lähes täysiaikaisen, liikkuvan ja hengittävän hiirenpoikasen kohdun ulkopuolella. Poikanen ei kuitenkaan jäänyt eloon. Samana vuonna tehdyssä kokeessa myös ihmisalkio kiinnittyi keinokohtuun ja lähti kasvamaan, mutta Liu joutui keskeyttämään tutkimuksen kuuden päivän kuluttua tiukan lainsäädännön vuoksi. Tästä kuitenkin alkoi tutkimus, joka muutti maailmaa.

Keinokohtu tehdään kasvattamalla ihmisen kohdun limakalvosoluja biomateriaalista tehdyn pyöreän kehikon pintaan. Solut kasvavat ravinteiden ja hormonien avulla kudokseksi, ja samalla kollageenista ja kondroitiinista tehty tukirakenne hajoaa.

Liu suunnitteli alun perin, että sikiöt voitaisiin tietyssä vaiheessa siirtää keinokohtuineen takaisin naisen elimistöön. Koska kohdun limakalvosolut olisivat naiselta itseltään, hyljintää ei syntyisi.


Keinoistukka alkoi kilikokeista

Liun kanssa samoihin aikoihin keinokohtua kehitteli myös japanilaisprofessori Yosinori Kuwabara. Hän halusi auttaa naisia, jotka kärsivät toistuvasti keskenmenoista tai pahasti ennenaikaisista synnytyksistä.

Kuwabara valmisti vuonna 2000 akryylilaatikon ja täytti sen kehonlämpöisellä liuoksella, jossa oli natrium- ja kaliumkloridia, glukoosia ja proteiineja. Hän kasvatti keinokohdussaan nelikuukautista vuohen sikiötä, joka oli poistettu emosta keisarileikkauksella. Sikiön napanuora liitettiin keinotekoiseen istukkaan, joka pumppasi sikiölle verta, happea ja ravinteita sekä poisti kuona-aineita.

Osa kileistä selvisi Kuwabaran keinokohdussa kolmen viikon ajan, syntymäänsä saakka, mutta niillä oli epämuodostumia tai keuhko-ongelmia. Ilmeisesti 42 litran laatikko oli liian iso, jolloin sikiöt liikkuivat, saivat happea ja nielivät lapsivettä liikaa. Kuwabara luopui tutkimusaiheesta, mutta toiset tutkimusryhmät jatkoivat puurtamista.
Tämän työn ansiosta ovat kehittyneet nykyiset keskoshoidot: keinoistukat ja uudenaikaiset keskoskaapit. Kun vielä vuonna 2009 oli äärimmäisen harvinaista, että 22. raskausviikolla syntynyt selvisi hengissä, nyt näin pienten keskosten selviäminen on jo arkipäivää.


Syntymä on ihme

Hetki on maaginen. Vanhempia jännittää. Keinokohdussa nukkuva 40-viikkoinen tyttövauva on valmis syntymään.
Lääkärit ja hoitajat tarkkailevat sikiön sydänkäyrää ja elimistön toimintaa kuvaruudulta. Kaikki näyttää olevan kunnossa. Lääkäri tekee varovaisen viillon. Kohdun kalvo menee rikki ja lapsivesi sekoittuu ympäröivään liuokseen.

Kätilö nostaa vastasyntyneen syliinsä. Vauva nikottelee ja vaikertaa hiljaa: - Äää, äää, äää.

Hengitystiet putsataan ja vastasyntynyt pannaan keskoskaappiin, jossa sen keuhkojen ja sydämen toimintaa tarkkaillaan. Keskoskaapissa tyttövauva köllöttelee pari päivää, sitten keuhkot pärjäävät omillaan.

Äiti on onnellinen saadessaan vauvan syliinsä imetettäväksi. Hormonihoito on tepsinyt, ja rinnoista heruu maitoa pikkuisen suuhun.

Vauvoja tarkkaillaan osastolla viikkoja syntymän jälkeen. Koska menetelmä on ollut käytössä vasta muutaman vuoden, kaikista ongelmista ei ole päästy. Hengitysvaivat ovat vielä melko yleisiä. Epämuodostumia ei onneksi enää juuri ilmene.


Kansa kauhisteli aikansa

Yli kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä, kun keinokohtujen kehitystyö alkoi. Osa kehittelijöistä uskoi, että tuloksia saataisiin paljon nopeammin.

Hung-Ching Liu toivoi The Observer -lehdessä 2002 luovansa kokonaisen keinokohdun jo muutamassa vuodessa. - Naiset, joiden kohtu on vaurioitunut, saavat silloin ensimmäistä kertaa mahdollisuuden saada lapsia, hän sanoi.

Muutaman vuoden päästä, 2006, israelilaisprofessori Frida Simonstein peräsi jo Medicine, Health Care and Philosophy -lehdessä eettistä keskustelua keinokohduista: - On vain ajan kysymys, milloin joku tutkijoista, tahallisesti tai tahattomasti, löytää oikeat vastaukset ja ja päästään yli ongelmista, jotka nyt estävät sikiön kasvattamisen elimistön ulkopuolella.

Julkinen polemiikki aiheesta räjähti kuitenkin vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin. Silloin ensimmäiset onnistuneet eläinkokeet saivat paljon julkisuutta. Tapahtui sama kuin 1997, kun tieto Dolly-lampaan kloonaamisesta levisi. Kansa heräsi ottamaan kantaa: osa innostui ja osa kauhistui.

Nyt kohu on jo laantunut, vaikka osa suhtautuu edelleen keinokohtuihin kielteisesti.


Lopultakin omaan kotiin

Tyttövauva imee ahnaasti tuttia. Uni on tulossa. Vanhemmat pakkailevat. Kohta lähdetään sairaalasta kotiin.
Vauva ei muistele, missä on sikiöaikana kehittynyt, eikä pohdi eettisiä kysymyksiä. Sille tärkeintä on vanhempien läsnäolo, uni, kuiva vaippa ja täysi maha.

Tästä alkaa elämä.


Mari Heikkilä on maatalous- ja metsätieteiden lisensiaatti, mikrobiologi ja Mediuutiset-lehden toimittaja.


Kohdunsiirto ja keinoistukka tulevat ensin


Jotkut tutkijat uskovat keinokohtujen olevan osa tulevaisuutta, toiset suhtautuvat skeptisesti. Helsingin yliopiston kehitysbiologian professori Hannu Sariola ei usko niiden toteutuvan ainakaan lähivuosikymmeninä: - Pidemmälle ei kai kenenkään ihmisen kaukonäkö riitä, scifikirjailijoita lukuun ottamatta.

Toisaalta Sariola arvelee, että puutteellista istukan toimintaa tukevia keinoistukoita voi tulla käyttöön.

Tampereen yliopiston synnytys- ja naistentautiopin professori Pentti Heinonen puolestaan pitää keinokohtuja mahdollisina. Tosin ei vielä vuonna 2030.

- Vaatii vielä paljon perustutkimusta, jotta kohdun ulkopuolelle saadaan luotua vastaavat olot kuin kohdussa raskauden aikana. Mutta jos tutkimustyöhön panostetaan enemmän, moni ongelma voi ratketa piankin, Heinonen otaksuu. Hän uskoo menetelmää käytettävän koe-eläimillä vuoteen 2040 mennessä.

Heinosen mukaan kohdunsiirrot tulevat nopeammin käyttöön: - Onnistunut kohdunsiirto tehtäneen ihmiselle viiden vuoden sisällä, ja menetelmä on kliinisessä käytössä 2030.


2030 ehkäistään täsmämolekyyleillä


Useilla nykyisillä ehkäisymenetelmillä on sivuvaikutuksia tai niiden teho on huono. Kondomi on hankala käyttää, hormoneilla on haittansa, eivätkä kierukatkaan miellytä kaikkia.

Tulevaisuuden ehkäisykeinot eivät ole hormonaalisia. Vuonna 2030 käytettäneen täsmämolekyylejä, joiden kohteena on jokin lisääntymisessä tarvittava proteiini. Ne estävät esimerkiksi munasolujen kypsymisen tai siittiön pääsyn munasolun sisään.


Keinokohtu herättää aborttikysymyksen




Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2009

Suuri tulevaisuuden kysymys on, mitä tapahtuu aborttioikeudelle.

- Jos syntymätön lapsi voisi selvitä kohdun ulkopuolella, abortointi olisi oikeastaan tappamista ja se tulisi siis kieltää, sanoo Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian dosentti Tuija Takala.

Jo nyt pitäisi herätä pohtimaan syntymättömän lapsen oikeuksia. Keskoshoidot ovat kehittyneet: samanikäisiä sikiöitä, joita voidaan eritysperustein abortoida, pystytään jo pelastamaan.

- On kuitenkin ongelmallista, jos syntymättömän lapsen moraalinen arvo liitetään sen mahdollisuuksiin selvitä kohdun ulkopuolella. Se tarkoittaa, että kuusikuukautisella sikiöllä on Suomessa enemmän arvoa kuin jossakin kehittyvän maailman maassa.


Äidin voi korvata

Keinokohdussa jokainen hedelmöitynyt munasolu voisi periaatteessa kehittyä ihmiseksi. Hedelmöityshoidoissa tuotettujen alkioiden tuhoaminen tuskin tulisi enää kyseeseen.

Abortteja ei varmaankaan haluttaisi kieltää kokonaan. Siitä seuraisi vaikea kysymys: kuka päättää periaatteessa elinkelpoisten mutta ei-toivottujen alkioiden ja sikiöiden kohtalosta?

- Niin kauan kun alkio kehittyy naisen sisällä, on selvää, että hänellä on suurin päätäntävalta. Kun raskaus siirretään naisen ruumiin ulkopuolelle, kysymys monimutkaistuu.

Oma ongelmansa on, mitä tehdä, ellei äitiä pidetä soveliaana äidiksi esimerkiksi päihderiippuvuuden vuoksi. Jos lapsen siirto "turvaan" käy päinsä, joku sitä varmasti ehdottaa.


Tasa-arvo lisääntyisi

Keinokohdut vaikuttaisivat sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Naiset on kautta aikojen nähty potentiaalisina äiteinä, mikä on keskeisiä syitä työelämän epätasa-arvoon. Keinokohtu myös parantaisi miesten mahdollisuuksia lisääntymiseen. Tuija Takala ei olisi kehityksestä pahoillaan:

- Näkisin mielelläni maailman, jossa olisimme kaikki ensisijaisesti ihmisiä. Vanhemman roolin - sosiaalisen, geneettisen tai biologisen - voisimme valita silloin kuin haluaisimme ja sellaisena kuin se on osa meidän omaa ihmisyyttämme. Minusta tämä olisi tasa-arvoa.

Takala uskoo, että tulevaisuudessa kynnys vanhemmuuteen madaltuu. Oikeus uusien tekniikoiden käyttöön on luultavasti yhä useammalla - ainakin periaatteessa.

-  Keinokohdussa ongelmaksi muodostuu hinta: kallista palvelua tuskin voidaan tarjota kaikille haluaville.

Ulkoilu lapsena voi ehkäistä likinäköisyyttä. Silmä näet kaipaa luonnonvaloa.

Likinäköisyys lisääntyy hurjasti kehittyneissä maissa ja varsinkin Aasiassa, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Vuosisadan puolivälissä maailman ihmisistä joka toinen on likinäköinen ja voimakkaasti likinäköisiä on liki miljardi, arvioidaan laajassa katsauksessa Ophtalmology-tiedelehdessä.

Soulissa ja Singaporessa jo nyt yli 90 prosenttia kaksikymmentävuotiaista tarvitsee silmälasit. Länsi-Euroopassa arviolta joka toinen nuori aikuinen on likinäköinen.

Likinäköisyys vaikuttaa modernin elämäntavan vaivalta. Perimä selittää sitä vain osin.

Lukeminen ja jatkuva lähityöskentely lisäävät nykyisen käsityksen mukaan likitaitteisuutta, kuten myös sisällä oleskelu ja valon vähäisyys.

”Varhain aloitetun koulunkäynnin on todettu selvästi lisäävän likinäköisyyttä. Siihen ei ole kiinnitetty huomiota, kun suunnitellaan koulutuksen varhentamista”, sanoo vuosikymmeniä asiaa tutkinut silmälääkäri ja Jyväskylän yliopiston dosentti Olavi Pärssinen.

Likinäköisyyttä lisäävät etenkin Aasian vaurailla alueilla kova pänttääminen jo lapsena sekä älylaitteisiin liimautuminen.

Ulkoilu lapsena sen sijaan näyttää ehkäisevän likinäköisyyttä. Niin sanotuen valoteorian mukaan ulkoilun hyöty seuraa siitä, että oleskellaan paljon luonnonvalossa.

Valoteoriaa tukee kansainvälinen tuore tutkimuskatsaus likinäköisyyden geneettisestä taustasta. Likinäköön nimittäin liittyvät erityisesti geenimuutokset soluissa, jotka vastaavat valon havaitsemisesta ja käsittelystä.

Kysely

Luitko itsesi likinäköiseksi?

Yksiköt löytyivät monikäyttöisistä käsistä.

Muinaisaikojen metsästäjille ja kalastajille riitti, että yhteinen saalis jaettiin silmämääräisesti asianmukaisiin osiin. Tarpeen tullen mittana voitiin käyttää puusta tai tuohesta valmistettua lapiomaista kouraa. Tärkeitä mittavälineitä olivat omat kädet.

Peukalo tarkoitti myös peukalon leveyttä eli ruotsalaisittain tuumaa, neljästä muusta sormesta muodostui kämmenen leveys. Kun kämmenet pantiin rinnakkain, syntyi kahmalo. Kyynärpään ja keskisormen pään välinen etäisyys oli kyynärä. Kun kädet levitettiin sivulle suoriksi, matka keskisormien päiden välillä oli syli eli kolme kyynärää, nykymitoissa vajaat kaksi metriä.

Kansainväliset mitat ja painot ovat tulleet tarpeellisiksi viimeistään silloin, kun on alettu käydä kauppaa. Yleisenä ongelmana oli kuitenkin pitkään se, että eri tuotteita mitattiin erilaisilla järjestelmillä ja samannimisetkin mitat olivat käytännössä paikallisia ja keskenään erisuuruisia.

Valtaosa Euroopan maista alkoi siirtyä yhtenäiseen desimaali- ja metrijärjestelmään vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Kansainvälinen mitta- ja painotoimisto valmisti jokaiselle valtiolle mallimetrin ja kilogramman. Perusyksikön nimitys metri tuli ranskan mittaa tarkoittavasta sanasta mètre, koska järjestelmäkin oli kehitetty Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Jotkin vanhat mitat ovat säilyneet nykypäiviin asti erikoiskäytössä. Perunoita myydään torilla kapoittain, joka nykyään vastaa viittä litraa. Kappa on vanha germaaninen laina, joka merkitsee al­kuaan mittaa.

Halkomittana tunnettu motti on lainaa ruotsin sanasta mått. Ruotsista lainattu pienen rasian nimitys aski on täsmentynyt 20 savuketta sisältävän pakkauksen nimitykseksi.

Kannu on vanha vetomitta, jonka nimi tulee ruotsin sanasta kanna. Kannu oli kaksi tuoppia eli reilut kaksi ja puoli litraa. Tuoppi on tarkoittanut sekä juoma-astiaa että siihen mahtuvan nesteen määrää. Se on lainattu keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta. Entisajan tuoppi veti reilun litran, nykyään nimitetään isoksi tuopiksi puolen litran olutannosta.

Omaperäinen töttö on vanhastaan ollut tuohitorven nimitys, joka kuvailee tuohitorvesta lähtevää ääntä. Putken tai suppilon muotoisia töttöjä tai tötteröitä on myöhemmin alettu kääriä paperista esimerkiksi makeisten kääreiksi. Samaan joukkoon kuuluvat myös vohvelista valmistetut jäätelötötteröt.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2018