Vanhemmat käyvät vauva-hautomossa ihailemassa pikkuistensa kasvua. Kunnes koittaa mykistävä hetki: syntymä.



Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2009


Siellä se köllöttelee. - Voi miten suloinen, huokaavat tulevat vanhemmat.

24-viikkoinen tyttösikiö imee peukaloaan. Elimet ovat jo täydellisesti kehittyneet, keuhkoja lukuun ottamatta. Vielä pitää odottaa 16 viikkoa. Sitten vauva on valmis.

Yliopistosairaalan vauvahautomossa on muitakin onnekkaita seuraamassa vauvojensa kehittymistä. Sikiöt uiskentelevat keinokohduissa, jotka lilluvat akvaarion näköisissä laatikoissa.

Vielä reilut parikymmentä vuotta sitten ajatus vauvojen kasvattamisesta elimistön ulkopuolella kuulosti absurdilta. Nyt moni hymähtää epäluuloilleen: historia toistaa itseään. Koeputkihedelmöitystäkin pidettiin aikoinaan utopistisena ajatuksena, vaikka Aldous Huxley visioi sen jo 1932 kirjassaan Uljas uusi maailma.

Miljoonat ihmiset haukkoivat henkeään, kun ensimmäinen koeputkilapsi Louise Joy Brown syntyi he
inäkuussa 1978. Onnistumista seurasi koeputkihedelmöitysten buumi, ja 2008 jo arviolta neljä miljoonaa lasta oli saanut alkunsa koeputkessa.


Apua erilaisille lapsettomille

Vanhemmat käyvät sairaalassa ahkerasti seuraamassa vesojensa kehittymistä.

Tulevien isien ja äitien joukko on kirjava. Useimmat ovat kärsineet lapsettomuudesta vuosikausia. Joiltakin äideiltä on poistettu kohtu sairauden, esimerkiksi syövän tai myoomien, vuoksi. Osa on löytänyt elämänkumppaninsa vasta keski-iässä. Joukossa on myös yksinäisiä naisia ja miehiä sekä lesbo- ja homopariskuntia.

Välillä katselijat päästävät ihastuneita huudahduksia, kun joku sikiöistä ryhtyy leikkimään sormillaan tai sivelee päätään. Yhdellä on hikka.

Heinäkuussa 2008 osa Nature-lehden haastattelemista tutkijoista visioi, että keinokohdut tulevat käyttöön seuraavina kolmena vuosikymmenenä. Vauvan kasvattaminen naisen elimistön ulkopuolella herätti kuitenkin pelkoja. Miten käy sikiön psyykkisen kehityksen? Äidin ja sikiön raskaudenaikaista suhdetta pidettiin tärkeänä vauvan sosiaalisten taitojen kehittymiselle.

Jotkut arvelivat kehityksen vievän lainsäädäntöön, jonka mukaan aborttia haluavan on kannettava vauva kohdussaan loppuun saakka tai se siirretään keinokohtuun kasvamaan ja annetaan sitten adoptoivaksi. Entä otettaisiinko alkoholisti- tai huumeäitien sikiöt huostaan?


Alkiot tehdään laboratoriossa

Osa ihmisistä vastustaa edelleen keinokohtuhoitoja epäeettisinä ja liian kalliina. Toisaalta monet uskonnolliset ryhmät toivottivat keinokohdut tervetulleiksi: sikiötä ei enää tapeta, vaikka tehdään abortti, vaan se voi jatkaa kehitystään keinokohdussa.

Suurin osa lapsista kehittyy edelleen "luomusti" naisen kohdussa. Tosin hedelmöitys tapahtuu yhä useammin - noin joka kolmannessa tapauksessa - koeputkessa. Aikoinaan vitsailtiin periytyvästä hedelmättömyydestä. Nyt vitsi ei enää naurata.

Tutkijat osasivat ennustaa jo 2000-luvun alkuvuosina, ettei alkioiden tekeminen ole enää tulevaisuudessa ongelma. Vaikka vanhus voi halutessaan tulla isäksi tai äidiksi. Vuonna 2020 kohua herätti rikas kiinalainen liikemies, joka teki lapsen kuolleen vaimonsa kanssa.

Jos siittiöistä on pulaa, voidaan tehdä kloonivauva. Lasta haluavalta otetaan ihosolu. Siitä siirretään tuma munasoluun, josta oma tuma on poistettu. Munasolu ärsytetään kemiallisesti jakaantumaan, ja syntynyt alkio siirretään kasvamaan kohtuun.

Eikä munasolujenkaan puute estä äidiksi tulemista. Kymmenisen vuotta sitten hedelmöityshoidoissa ryhdyttiin soveltamaan menetelmää, jonka avulla aikuisen soluista, esimerkiksi ihosoluista, voidaan erilaistaa siittiö- tai munasoluja. Läpimurto tapahtui oikeastaan jo 2007, kun tutkijat palauttivat aikuisen ihosoluja kantasoluiksi. Nyt menetelmää käytetään lääketieteessä laajasti.


Kohdun soluja biomateriaalin pintaan

Ruokatunti loppuu. Tulevat vanhemmat kiiruhtavat työpaikoilleen. Työtoverit ihastelevat kuvia, joita vanhemmat esittelevät keinokohdussa kasvavasta jälkeläisestään. Lähipiiri tietää, miten hartaasti tätä vauvaa on toivottu.
Vanhemmat saavat olla kiitollisia Cornellin yliopiston professorille Hung-Ching Liulle. Ilman häntä he olisivat luultavasti joutuneet hautaamaan vauvahaaveet.

Liu kasvatti jo 2003 lähes täysiaikaisen, liikkuvan ja hengittävän hiirenpoikasen kohdun ulkopuolella. Poikanen ei kuitenkaan jäänyt eloon. Samana vuonna tehdyssä kokeessa myös ihmisalkio kiinnittyi keinokohtuun ja lähti kasvamaan, mutta Liu joutui keskeyttämään tutkimuksen kuuden päivän kuluttua tiukan lainsäädännön vuoksi. Tästä kuitenkin alkoi tutkimus, joka muutti maailmaa.

Keinokohtu tehdään kasvattamalla ihmisen kohdun limakalvosoluja biomateriaalista tehdyn pyöreän kehikon pintaan. Solut kasvavat ravinteiden ja hormonien avulla kudokseksi, ja samalla kollageenista ja kondroitiinista tehty tukirakenne hajoaa.

Liu suunnitteli alun perin, että sikiöt voitaisiin tietyssä vaiheessa siirtää keinokohtuineen takaisin naisen elimistöön. Koska kohdun limakalvosolut olisivat naiselta itseltään, hyljintää ei syntyisi.


Keinoistukka alkoi kilikokeista

Liun kanssa samoihin aikoihin keinokohtua kehitteli myös japanilaisprofessori Yosinori Kuwabara. Hän halusi auttaa naisia, jotka kärsivät toistuvasti keskenmenoista tai pahasti ennenaikaisista synnytyksistä.

Kuwabara valmisti vuonna 2000 akryylilaatikon ja täytti sen kehonlämpöisellä liuoksella, jossa oli natrium- ja kaliumkloridia, glukoosia ja proteiineja. Hän kasvatti keinokohdussaan nelikuukautista vuohen sikiötä, joka oli poistettu emosta keisarileikkauksella. Sikiön napanuora liitettiin keinotekoiseen istukkaan, joka pumppasi sikiölle verta, happea ja ravinteita sekä poisti kuona-aineita.

Osa kileistä selvisi Kuwabaran keinokohdussa kolmen viikon ajan, syntymäänsä saakka, mutta niillä oli epämuodostumia tai keuhko-ongelmia. Ilmeisesti 42 litran laatikko oli liian iso, jolloin sikiöt liikkuivat, saivat happea ja nielivät lapsivettä liikaa. Kuwabara luopui tutkimusaiheesta, mutta toiset tutkimusryhmät jatkoivat puurtamista.
Tämän työn ansiosta ovat kehittyneet nykyiset keskoshoidot: keinoistukat ja uudenaikaiset keskoskaapit. Kun vielä vuonna 2009 oli äärimmäisen harvinaista, että 22. raskausviikolla syntynyt selvisi hengissä, nyt näin pienten keskosten selviäminen on jo arkipäivää.


Syntymä on ihme

Hetki on maaginen. Vanhempia jännittää. Keinokohdussa nukkuva 40-viikkoinen tyttövauva on valmis syntymään.
Lääkärit ja hoitajat tarkkailevat sikiön sydänkäyrää ja elimistön toimintaa kuvaruudulta. Kaikki näyttää olevan kunnossa. Lääkäri tekee varovaisen viillon. Kohdun kalvo menee rikki ja lapsivesi sekoittuu ympäröivään liuokseen.

Kätilö nostaa vastasyntyneen syliinsä. Vauva nikottelee ja vaikertaa hiljaa: - Äää, äää, äää.

Hengitystiet putsataan ja vastasyntynyt pannaan keskoskaappiin, jossa sen keuhkojen ja sydämen toimintaa tarkkaillaan. Keskoskaapissa tyttövauva köllöttelee pari päivää, sitten keuhkot pärjäävät omillaan.

Äiti on onnellinen saadessaan vauvan syliinsä imetettäväksi. Hormonihoito on tepsinyt, ja rinnoista heruu maitoa pikkuisen suuhun.

Vauvoja tarkkaillaan osastolla viikkoja syntymän jälkeen. Koska menetelmä on ollut käytössä vasta muutaman vuoden, kaikista ongelmista ei ole päästy. Hengitysvaivat ovat vielä melko yleisiä. Epämuodostumia ei onneksi enää juuri ilmene.


Kansa kauhisteli aikansa

Yli kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä, kun keinokohtujen kehitystyö alkoi. Osa kehittelijöistä uskoi, että tuloksia saataisiin paljon nopeammin.

Hung-Ching Liu toivoi The Observer -lehdessä 2002 luovansa kokonaisen keinokohdun jo muutamassa vuodessa. - Naiset, joiden kohtu on vaurioitunut, saavat silloin ensimmäistä kertaa mahdollisuuden saada lapsia, hän sanoi.

Muutaman vuoden päästä, 2006, israelilaisprofessori Frida Simonstein peräsi jo Medicine, Health Care and Philosophy -lehdessä eettistä keskustelua keinokohduista: - On vain ajan kysymys, milloin joku tutkijoista, tahallisesti tai tahattomasti, löytää oikeat vastaukset ja ja päästään yli ongelmista, jotka nyt estävät sikiön kasvattamisen elimistön ulkopuolella.

Julkinen polemiikki aiheesta räjähti kuitenkin vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin. Silloin ensimmäiset onnistuneet eläinkokeet saivat paljon julkisuutta. Tapahtui sama kuin 1997, kun tieto Dolly-lampaan kloonaamisesta levisi. Kansa heräsi ottamaan kantaa: osa innostui ja osa kauhistui.

Nyt kohu on jo laantunut, vaikka osa suhtautuu edelleen keinokohtuihin kielteisesti.


Lopultakin omaan kotiin

Tyttövauva imee ahnaasti tuttia. Uni on tulossa. Vanhemmat pakkailevat. Kohta lähdetään sairaalasta kotiin.
Vauva ei muistele, missä on sikiöaikana kehittynyt, eikä pohdi eettisiä kysymyksiä. Sille tärkeintä on vanhempien läsnäolo, uni, kuiva vaippa ja täysi maha.

Tästä alkaa elämä.


Mari Heikkilä on maatalous- ja metsätieteiden lisensiaatti, mikrobiologi ja Mediuutiset-lehden toimittaja.


Kohdunsiirto ja keinoistukka tulevat ensin


Jotkut tutkijat uskovat keinokohtujen olevan osa tulevaisuutta, toiset suhtautuvat skeptisesti. Helsingin yliopiston kehitysbiologian professori Hannu Sariola ei usko niiden toteutuvan ainakaan lähivuosikymmeninä: - Pidemmälle ei kai kenenkään ihmisen kaukonäkö riitä, scifikirjailijoita lukuun ottamatta.

Toisaalta Sariola arvelee, että puutteellista istukan toimintaa tukevia keinoistukoita voi tulla käyttöön.

Tampereen yliopiston synnytys- ja naistentautiopin professori Pentti Heinonen puolestaan pitää keinokohtuja mahdollisina. Tosin ei vielä vuonna 2030.

- Vaatii vielä paljon perustutkimusta, jotta kohdun ulkopuolelle saadaan luotua vastaavat olot kuin kohdussa raskauden aikana. Mutta jos tutkimustyöhön panostetaan enemmän, moni ongelma voi ratketa piankin, Heinonen otaksuu. Hän uskoo menetelmää käytettävän koe-eläimillä vuoteen 2040 mennessä.

Heinosen mukaan kohdunsiirrot tulevat nopeammin käyttöön: - Onnistunut kohdunsiirto tehtäneen ihmiselle viiden vuoden sisällä, ja menetelmä on kliinisessä käytössä 2030.


2030 ehkäistään täsmämolekyyleillä


Useilla nykyisillä ehkäisymenetelmillä on sivuvaikutuksia tai niiden teho on huono. Kondomi on hankala käyttää, hormoneilla on haittansa, eivätkä kierukatkaan miellytä kaikkia.

Tulevaisuuden ehkäisykeinot eivät ole hormonaalisia. Vuonna 2030 käytettäneen täsmämolekyylejä, joiden kohteena on jokin lisääntymisessä tarvittava proteiini. Ne estävät esimerkiksi munasolujen kypsymisen tai siittiön pääsyn munasolun sisään.


Keinokohtu herättää aborttikysymyksen




Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2009

Suuri tulevaisuuden kysymys on, mitä tapahtuu aborttioikeudelle.

- Jos syntymätön lapsi voisi selvitä kohdun ulkopuolella, abortointi olisi oikeastaan tappamista ja se tulisi siis kieltää, sanoo Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian dosentti Tuija Takala.

Jo nyt pitäisi herätä pohtimaan syntymättömän lapsen oikeuksia. Keskoshoidot ovat kehittyneet: samanikäisiä sikiöitä, joita voidaan eritysperustein abortoida, pystytään jo pelastamaan.

- On kuitenkin ongelmallista, jos syntymättömän lapsen moraalinen arvo liitetään sen mahdollisuuksiin selvitä kohdun ulkopuolella. Se tarkoittaa, että kuusikuukautisella sikiöllä on Suomessa enemmän arvoa kuin jossakin kehittyvän maailman maassa.


Äidin voi korvata

Keinokohdussa jokainen hedelmöitynyt munasolu voisi periaatteessa kehittyä ihmiseksi. Hedelmöityshoidoissa tuotettujen alkioiden tuhoaminen tuskin tulisi enää kyseeseen.

Abortteja ei varmaankaan haluttaisi kieltää kokonaan. Siitä seuraisi vaikea kysymys: kuka päättää periaatteessa elinkelpoisten mutta ei-toivottujen alkioiden ja sikiöiden kohtalosta?

- Niin kauan kun alkio kehittyy naisen sisällä, on selvää, että hänellä on suurin päätäntävalta. Kun raskaus siirretään naisen ruumiin ulkopuolelle, kysymys monimutkaistuu.

Oma ongelmansa on, mitä tehdä, ellei äitiä pidetä soveliaana äidiksi esimerkiksi päihderiippuvuuden vuoksi. Jos lapsen siirto "turvaan" käy päinsä, joku sitä varmasti ehdottaa.


Tasa-arvo lisääntyisi

Keinokohdut vaikuttaisivat sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Naiset on kautta aikojen nähty potentiaalisina äiteinä, mikä on keskeisiä syitä työelämän epätasa-arvoon. Keinokohtu myös parantaisi miesten mahdollisuuksia lisääntymiseen. Tuija Takala ei olisi kehityksestä pahoillaan:

- Näkisin mielelläni maailman, jossa olisimme kaikki ensisijaisesti ihmisiä. Vanhemman roolin - sosiaalisen, geneettisen tai biologisen - voisimme valita silloin kuin haluaisimme ja sellaisena kuin se on osa meidän omaa ihmisyyttämme. Minusta tämä olisi tasa-arvoa.

Takala uskoo, että tulevaisuudessa kynnys vanhemmuuteen madaltuu. Oikeus uusien tekniikoiden käyttöön on luultavasti yhä useammalla - ainakin periaatteessa.

-  Keinokohdussa ongelmaksi muodostuu hinta: kallista palvelua tuskin voidaan tarjota kaikille haluaville.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018