Suomessakin suosiotaan kasvattava halloween on vaatimaton karnevaali, jos otamme vertailukohdaksi venetsialaisten ikivanhat naamiohuvit. Nykynaamiaisten kehittäjät luopuivat maskeistaan vain kesähelteillä. Heille piiloleikki oli huume, joka lievitti stressiä.





Näkymä edessäni oli kauhuelokuvien kirkaisukohtauksista. Hämärän syrjäkujan seinään nojasi mustaviittainen, kolmikolkkahattuinen aave. Hievahtamatta hän tuijotti kulman takaa kääntyviä, pahaa aavistamattomia tulijoita.

Huuto jäi kuitenkin huulille. Mustakaapu oli kokenut inflaation. Hän oli vain yksi tuhansista juhlijoista, jotka joka vuosi pukeutuvat Venetsian perinteiseen naamiaisasuun, bauttaan. Sen jälkeen kun kaupungin ikivanhat karnevaalit elvytettiin, samanlaisia kummituksia on vilissyt katukuvassa yllin kyllin.


Alkujuuri Rooman lupercaliassa

Todennäköisesti tietämättään tämä syrjäkujan aave oli osa pitkää ketjua, jonka alkupää ulottuu muinaisiin kreikkalaisiin ja roomalaisiin. Vaikka eurooppalaisilla ei ole naamiomenoihin yksinoikeutta, hulluttelevien ja leikkimielisten naamiaisten alkujuuri on esikristillisessä Euroopassa.

Kreikan ja Rooman rituaaleissa kunnioitettiin alun pitäen jumalia, mutta vähitellen se jäi sivuseikaksi riehakkaan juhlinnan rinnalla. Kreikan Dionysos-juhlat muuttuivat orgioiksi ja roomalaisten saturnalia pidoiksi, joissa isännät heittäytyivät orjiksi ja orjat isänniksi.

Vielä saturnaliaa riehakkaampi lupercalia-juhla sai sekin alkunsa satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Rooma sortui, ja kristinusko korvasi vanhat jumalat, mutta lupercalian vietto jatkui, kunnes paavi vuonna 494 kielsi sen. Kiellolle kävi kuten nykypaavien abortti- ja ehkäisyvälinepannalle: naamiaisia jatkettiin. Perinne löysi suotuisan turvapaikan Adrianmeren rannikon saarista, jonne väkeä oli paennut kansainvaellusten myllerryksistä.


Naamio kuin hattu meille

Veneettien 400-luvulla perustama Venetsia on nykyajan naamiaisten syntykoti. Juuret ovat Venetsian karnevaaleissa, joista ensimmäiset säilyneet lähteet ovat vuodelta 1039. Naamioiden käyttöä ohjaavia lakeja tunnetaan 1200-luvulta alkaen.

Naamioasut ja naamiaiset säätelivät Venetsian elämää vuosisatojen ajan tavalla, jolle ei löydy vertaista maailmassa. - Ne olivat erottamaton osa arkea. Tuskin koskaan yksinkertainen paperimassan palanen ja musta viitta ovat yhtä suuresti vaikuttaneet ihmisten elämään, tiivistää Venetsian naamiointiperinteen tärkeimpiin elvyttäjiin kuuluva Mario Belloni, joka on kirjoittanut myös karnevaalinaamioiden ja naamiaisten historian Maschere a Venezia.

Ulkopuolisten silmin Venetsiassa vietettiin tauottomia naamiaisia. Vielä 1700-luvulla, jolloin naamioiden käyttöä "rajoitettiin tiukasti", bautta oli venetsialaisten puolivirallinen univormu lokakuusta kesäkuuhun, kahdeksan kuukautta vuodessa. Vain joulu ja pääsiäinen katkaisivat naamioasujen käytön.

- Kausi olisi ollut pitempikin, ellei naamion pito olisi kesäkuumilla ollut liian tukalaa, Belloni toteaa.
Venetsialaiset kantoivat asuaan kaduilla ja julkisissa tilaisuuksissa yhtä luontevasti kuin me kannamme hattua tai kaulaliinaa. Edes ateriat eivät saaneet heitä riisumaan valkoista pitkänokkaista voltoa. Se leveni suun kohdalla
niin, että sen alle saattoi mukavasti sujauttaa viinilasin tai lusikan.

- Vierailijoista Venetsia näytti varmasti aaveiden kaupungilta, Belloni uskoo.


Kaikki luokat hyötyivät

Itse en pystynyt päättelemään syrjäkujan hahmosta, oliko hän mies vai nainen. Raskas musta viitta, tabarro, suojasi hänet nilkkoihin asti. Volto piti paikallaan kolmikolkkahattua, jonka huntu kätki niskan, korvat ja hiukset.

Niin oli tarkoituskin. Asu loi venetsialaisille tiiviin suojakuoren, jonka takana saattoi liikkua vapaasti ja tuntemattomana. Ainoa kohtelias tapa tervehtiä naamioitua oli kutsua häntä "signora mascheraksi", arvoisaksi naamiorouvaksi. Asun kangaslaadusta ja kuosista oli toki mahdollista päätellä kantajan taloudellista asemaa - muttei sosiaaliluokkaa, sukupuolta tai henkilöllisyyttä.

- Naamioasu antoi venetsialaisille muita eurooppalaisia paljon suuremman ajattelun-, ilmaisun- ja toiminnanvapauden, Belloni korostaa.

Niitä tarvittiin, koska Venetsia oli keskiajalla poikkeuksellinen valtio. Demokraattisesti hallitussa kaupunkitasavallassa vauraat suvut valitsivat vaaleilla niin päämiehensä dogen kuin muut vallankäyttäjät. Virat olivat määräaikaisia, ja äänestäjät saattoivat koska tahansa myös erottaa edustajan, joka toimi taitamattomasti tai syyllistyi vääryyksiin.

- Jatkuva taistelu vallasta pakotti ylimykset harkitsemaan jokaista liikettään, mikä raastoi hermoja ja uuvutti. Naamiointi tarjosi helpotusta. Maskin takana saattoi rentoutua.

Naamioiden suojista myös lauottiin suoria sanoja. Kun kaupunkilaiset ylimyksistä kauppiaisiin, merimiehiin ja työläisiin olivat riippuvaisia toistensa työn tuloksista, tavallisen kansankin piti saada kertoa mielipiteensä, vaikkei se äänestämään päässytkään.

- Naamioiden käyttö vähensi tehokkaasti yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä, se toi elämään tasa-arvoa. Kadunmiestä oikein kannustettiin kertomaan, mitä hän ajatteli tavasta, jolla valtiota johdettiin. Jos hän ei käyttäytynyt väkivaltaisesti eikä aiheuttanut häiriötä tai uhkaa, häntä ei saanut pidättää. Salainen poliisi valvoi järjestystä - naamioituna sekin, Belloni kertoo.


Karikatyyrit suuressa suosiossa

Naamiointilait olivat pikkutarkkoja, ja niitä muokattiin tavan takaa. Lait kielsivät pröystäilevän pukeutumisen julkisilla paikoilla, mutta karnevaalien aikaan bauttojen rinnalle hulmahtivat riehakkaat asut. Erityisen suosittuja olivat italialaisen katuteatterin commedia dell’arten hahmot, raa’an huumorin ja pilkan sävyttämät karikatyyrit ahneista kauppiaista, tolloista maanviljelijöistä, tärkeilevistä akateemikoista ja naiiveista nuorista rakastavaisista. Monet hahmoista, kuten Arlecchino, harlekiini, elävät tänä päivänäkin.

Myös karnevaaleissa purettiin yhteiskunnallisia paineita. Kimeästi naukuvan kissan Gnagan kuului sättiä vastaantulijoita mehevimmin mahdollisin ilmauksin. Räävin kissan seurassa liikkui aina kaksi lapsihahmoa, ja kolmikko puhui politiikkaa isoon ääneen ja kiroillen.

Arvosteluun liittyi kepposten teko. Narri Mattacino heitteli juhlapukuisia ruusuvedellä täytetyillä kananmunilla. Vaikka tämä kiusa kiellettiin lailla jo vuonna 1268, se vain jatkui. Viranomaiset joutuivat vielä 1700-luvun puolivälissä suojaamaan verkoilla Pyhän Markuksen torin pylväskäytävät, joissa yläluokka iltakävelyillään esitteli hienoja naamiaisasujaan.


Napoleon pani pisteen

Kuin huomaamatta naamiaisista muodostui arkielämän stressiä hoitava huume, jonka kiusallisiakaan ilmenemismuotoja ei kyseenalaistettu. Niistä tuli tekosyy turmeltuneeseen elämään, kuten uhkapeliin.

Venetsialaiset olivat armoitettuja uhkapelureja, ja eräällä tapaa naamiolait edistivät peliharrastusta.

- Koska jokaisen vauraan kaupunkilaisen taloudellinen asema oli poliittisesti tärkeää tietoa, valtion pelikasinossa, Ridottossa, naamioituminen oli pakollista ja puhuminen kiellettyä. Kynttilöin valaistuissa pöydissä vallitsi täydellinen hiljaisuus silloinkin, kun suuria omaisuuksia voitettiin ja hävittiin, Belloni kuvailee.
Toinen riesa oli seksikauppa. - 1500-luvun alussa Venetsiassa oli asukkaita 200 000 ja heistä 12 000 harjoitti prostituutiota, Belloni arvioi.

Siveysnormien höltyminen näkyi myös tavallisten naisten asuissa. Rouvat ja neidit alkoivat suosia morettaa, samettista mustaa naamiota, jota pidettiin kiinni puristamalla nappia hampaiden välissä. Naamiota kutsuttiin myös nimellä muta, mykkä, koska sen kantaja ei voinut puhua.

- Morettaa pidettiin hyvin eroottisena. Äänettömyys lisäsi naisen arvoituksellisuutta, Belloni sanoo.

Sitten tuli Napoléon Bonaparte, ja naamioasujen käyttö loppui äkisti. Ranskan vallankumouskenraali valtasi Venetsian 1797 eikä halunnut kapinahenkisten asukkaiden liikkuvan tunnistamattomina. Seuraava miehittäjä Itävalta jatkoi naamiopannaa, ja vuosisatainen perinne kuihtui.

Onneksi naamiaiset olivat ehtineet levitä muualle.



Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Venetsian naamiolakeja


- 1268 Narreiksi naamioituneet eivät saa heitellä ruusuvedellä täytettyjä kananmunia.

- 1339 Yöaikaan ei ole lupa liikkua naamioituneena.

- 1458 Miehet eivät saa vierailla tyttöjen sisäoppilaitoksissa naisiksi pukeutuneina.

- 1603 Naamioituneet eivät saa vierailla nunnaluostareissa.

- 1608 Kirkkoihin ja pyhiin paikkoihin ei saa astua naamioituneena, eikä naamiota saa käyttää läpi vuoden. Naamiolakien rikkomisesta koituu miehelle kaksi vuotta vankeutta, puolitoista vuotta pakkotyötä kahlehdittuna kaleerisoutajana sekä tuntuva sakko. Naisen rangaistus on raipaniskujen säestämä kävely Rialton sillalta Pyhän Markuksen torille, siellä häpeäpaalussa seisominen sekä sakko.


Nykynaamiaisia 30 vuotta


Venetsian nykymuotoiset naamiaiskarnevaalit syntyivät 1979, kun kaupungin ikivanha huvitus tietoisesti herätettiin henkiin. On paljolti naamiaisperinteen tutkijan ja tuntijan Marco Bellonin ansiota, että myös naamiontekijöiden, mascarerien, jo kadonnut taito saatiin elvytetyksi. Hänen naamioverstaansa ja -myymälänsä ovat Venetsian vanhimmat, ja niissä on kehitetty menetelmä, jolla naamioista saadaan taipuisia ja kestäviä.

- Aidon venetsialaisnaamion on myötäiltävä kasvoja ja oltava niin kevyt, että sitä voi vaivatta pitää kauan. Se ei ole mikään muovinen pilanaamari!

Kaupunkilaisten juhla on kuitenkin muuttunut turistien juhlaksi. Joka vuosi helmikuussa pääsiäispaaston alla sadattuhannet matkailijat täyttävät Venetsian kadut 12 päivän ajaksi. Heille myydään pääsylippuja vanhoissa palatseissa järjestettäviin teemanaamiaisiin, joissa riittää valinnanvaraa illallistanssiaisista satoja euroja maksaviin koko yön orgioihin.

Mitä Venetsia edellä, sitä muu maailma perässä


Hannu Pesonen


Ensin hullaantui Englanti, sitten Amerikka ja lopulta myös pieni Suomi.



Keski-Euroopan läpimurtonsa naamiaiset tekivät 1720-luvun alun Englannissa, kun sveitsiläissyntyinen kreivi J. J. Heidegger toi naamiaiset Venetsian-tuliaisinaan Lontooseen. Jo ensimmäinen masquerade veti tuhansia juhlijoita, ja naamiaisista tuli nopeasti kaiken kansan viihdettä.
Myös muu maa otti naamiaiset avosylin vastaan. Räjähdysmäistä suosiota selittää se, että naamiaisista tuli osa uuden kapitalistisen maailman nopeasti kehittyvää viihdeteollisutta, arvioi ilmiötä tutkinut Terry Castle kirjassaan Masquerade and Civilization. Castlen mukaan villityksen leviämistä edistivät mehukkaat juorut ja asujen ja tapahtumien kuvaukset, jotka täyttivät vakavienkin sanomalehtien seurapiiripalstat, mutta hänkin korostaa, että menestyksen kulmakivi oli ikiaikaisen karnevaaliperinteen viehätys.


Uusi maailma oppii huvit
Brittien siirtomaahallinnon mukana naamiaistapa levisi Yhdysvaltoihin ja jäi amerikkalaisten huvitukseksi senkin jälkeen, kun siirtokunnat 1776 itsenäistyivät. Yhdysvalloissa naamiaiset muuntuivat leikiksi, jossa tarkoitus oli arvata naamioidun henkilöllisyys. Siksi lehdet sielläkin seurasivat seurapiirien naamiaisia innokkaasti ja julkaisivat uteliaille lukijoilleen osallistujista "niin täydellisiä luetteloita kuin mahdollista".
Siirtomaaisäntien mukana naamiaisharrastus juurtui myös Väli- ja Etelä-Amerikkaan. Sikäläiset karnevaalit huipentuvat vanhan Venetsian tavoin mardi grasiin eli laskiaistiistaihin, joka alkuperäisen nimensä rasvatiistain mukaan on suuren syöpöttelyn, juopottelun ja juhlinnan hetki ennen seuraavana päivänä alkavaa, pääsiäiseen jatkuvaa paastonaikaa.


Naamiaismurha naapurissa
Venetsian naamiaishuvien lakatessa naamioleikit olivat ehtineet jo Ruotsiin asti - kohtalokkain seurauksin, jotka saattoivat säätää Suomenkin tulevaisuutta.
Kuningas Kustaa III murhattiin järjestämissään Tukholman oopperan naamiaisissa 1792. Turhautuneiden aatelismiesten salaliiton edustaja Jacob Johan Anckarström ampui kuningasta selkään lähietäisyydeltä.
Kustaa III:ta seurasi hänen alaikäinen poikansa Kustaa IV Aadolf, jonka sotilaallista ja poliittista kyvyttömyyttä pidetään pääsyynä siihen, että Ruotsi menetti Suomen Venäjälle vuosien 1808-1809 sodassa. Vaikka kuningasta oli useasti varoitettu Venäjän hyökkäysaikeista, hän ryhmitti armeijan pääjoukot Tanskan rajalle. Jos loistava valtiomies Kustaa III olisi ollut vallassa, hän tuskin olisi laiminlyönyt Suomen puolustusta.


Meillä innostuivat opiskelijat
Suomen kamaralle naamiaiset ylsivät vasta itsenäisyyden alla. Niitä järjesti varsinkin akateeminen nuoriso Helsingin keskustan ravintoloissa ja Vanhassa ja Uudessa ylioppilastalossa - perinteisen riehakkaasti, sillä juhlia paheksuttiin niin juopottelusta kuin katunaisista.
Taideteollisen korkeakoulun Ateneum Maskeradin perinnettä jatkaa yhä korkeakoulun ylioppilaskunta, mutta nykyisin naamiaisia järjestävät myös koulut, työpaikat, hyväntekeväisyysjärjestöt ja kaupalliset naamiaisyritykset.



Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Halloween palautti ytimen


Useimmissa nykynaamiaisissa pääpaino on ilakoivilla, värikkäillä puvuilla, ei tunnistamattomuudella. Poikkeuksen tekee halloween, joka käytti maailmanvalloituksensa ponnahduslautana Yhdysvaltoja.
Irlantilaisten ja skotlantilaisten siirtolaisten Yhdysvaltoihin viemä kurpitsajuhla on palannut Eurooppaan värikkäänä lasten - ja yhä enemmän myös aikuisten - naamiaiskarnevaalina. Vampyyrit, kummitukset, noidat ja luurangot lietsovat ihanaa kauhutunnelmaa.
Halloween-asuissa piilee naamiaisten syvin tarkoitus: henkilöllisyyden kätkevä naamiaispuku tekee hyvää. Se päällään voi tuntea itsensä rohkeaksi ja hyväksytyksi ja vapauttaa itsestään piirteitä, joita tahtoisi arjessakin tuoda esiin. Mahdollisuus nauttia arvoituksellisuudestaan, omasta salaisuudestaan, on yhä naamiaisten suola.

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017