kuten Goethe Faustissaan runoili. On suoranainen ihme, että lävitsemme virtaava nestemäinen kudos selviytyy kaikista vaativista tehtävistään.

Teksti: Pertti Mustajoki

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2011

Valmista neste, jolla on seuraavat ominaisuudet: kuljettaa happea 98 prosenttia enemmän kuin veteen liukenisi, torjuu tehokkaasti siihen tunkeutuvia mikrobeja, sisältää satoja erilaisia aineita juuri oikeissa suhteissa, kuljettaa myös veteen liukenematonta rasvaa, tukkii automaattisesti putkistoon tulleen vuodon ja livahtaa välillä putkiston ulkopuolelle mutta palaa kiltisti takaisin. Ja vielä: jatkuvasti uudistuu niin, että toimii 80 vuotta ilman nesteenvaihtoja.

Mahdotonta! parahtavat insinöörit, kemistit, reologit ja muut asiantuntijat. Ja silti evoluutio, "sokea kelloseppä", on saanut sen aikaan.

Ikivanha suomalais-ugrilainen sana veri on kielessä saanut arvoisensa aseman. Verenperintö ratkaisee ihmiskohtaloita, veri ei vapise rohkealla, verisiteet pitävät perheet koossa. Lähtekäämme tarkastelemaan tämän ihmenesteen toimintaa.

Oikeastaan soluvelliä

Ehkä voidaan kiistellä siitä, onko veri neste lainkaan vai pitäisikö sitä kutsua ohueksi soluvelliksi. Oppikirjat kertovat, että suuren solumäärän perusteella veri on oikeasti kudos. Muista kudoksista poiketen se kiertää ihmisen läpi.

Veren solut saa erilleen yksinkertaisesti antamalla veren hyytyä koeputkessa. Hetken päästä putkessa on hyytymä, tummanpunainen soluklöntti. Siitä erillään on kellertävää, kirkasta nestettä, jota nimitetään seerumiksi.

Toinen tapa erottaa solut on sentrifugointi. Nyt veriputkessa pitää olla ainetta, joka estää hyytymisen. Putki pannaan pyörimään vinhaa vauhtia sentrifugiin, jolloin verivellin solut raskaimpina pakkautuvat putken pohjaosaan.

Sentrifugoitu veriputki kertoo, miten keskeinen veren tehtävä on punasolujen hoitama hapenkuljetus. Niitä on kasautuneina putken alaosaan runsas 40 prosenttia koko verimäärästä. Tarkkaan katsottaessa punasolupylvään pinnalla näkyy kellertävä kelmu, joka muodostuu valkosoluista. Ne kerrostuvat punasolujen päälle, koska ovat niitä hivenen kevyempiä. Kerroksessa on myös verihiutaleita.

Solujen yläpuolella on kellertävä kirkas neste, plasma. Se on melkein sama kuin seerumi mutta ei aivan. Plasmassa ovat mukana kaikki hyytymiseen tarvittavat proteiinit. Seerumissa niitä ei ole, sillä ne ovat kuluneet verihyytymän muodostamiseen.

Punasolut rahtaavat happea

Jollei punasoluja olisi, olisimme veteen liuenneen hapen varassa. Sitä tulisi keuhkoista vain kolme millilitraa verilitraa kohden. Tällöin sydämen pitäisi pumpata minuutissa 1 500 litraa, jotta solut saisivat tarvitsemansa hapen.

Punasolujen ansiosta litrassa valtimoverta on happea 200 millilitraa. Siksi riittää, että sydän pumppaa levossa viitisen verilitraa minuutissa. Kovassa rasituksessa tarvitaan viisinkertainen määrä, mistä hyväkuntoinen sydän selviytyy helposti.

Happi kulkee punasoluissa hemoglobiinissa. Se koostuu neljästä mutkikkaasta proteiinista, joiden jokaisen ytimen muodostaa hemi. Hemi on monimutkainen rengasmolekyyli, jonka keskustan rauta-atomiin happi kiinnittyy.

Punasoluja voi ajatella hemoglobiinipakkauksina. Ne valmistuvat luuytimessä, missä kantasolut asteittain muuttuvat kypsiksi punasoluiksi. Silloin niistä häviää tuma ja monia muitakin rakenteita. Näin tulee tilaa hemoglobiinille, jota on punasolujen kaikista proteiineista 95 prosenttia.

Punasolut ovat keskimääräistä pienempiä soluja, läpimitaltaan vain 8 mikrometriä eli 0,008 millimetriä. Muodoltaan ne ovat kiekkoja, joiden keskusta on laitoja litteämpi. Muoto ei ole sattuma, vaan sen avulla pinta-ala muodostuu tilavuuteen nähden suureksi.

Punasolun sisäinen tukirakenne on joustava, joten solu pystyy sopivasti muotoutumaan kulkiessaan ahtaiden hiussuonten läpi. Viikkojen ja kuukausien kuluessa punasolujen kimmoisuus heikkenee ja solut alkavat vaurioitua. Ne tulevat liian vanhoiksi noin neljän kuukauden ikäisinä, jolloin ne raihnaisina poistuvat verenkierrosta. Luuydin tuottaa tilalle uusia runsaan kymmenen miljoonan minuuttivauhtia. Näin pysyy yllä aikuisen ihmisen 25 000 miljardin punasolun massa.

Valkosolut vaeltavat sotilaina

Monotonisiin hemoglobiinipaketteihin verrattuna valkosolut ovat vaihtelevia ja dynaamisia. Niitä on monta eri lajia. Ne osaavat amebamaisesti muuttaa muotoaan ja luikahtaa hiussuonten aukoista verisuonten ulkopuolelle. Valkosoluja on muissa kudoksissa paljon enemmän kuin veressä.

Valkosolutkin syntyvät luuytimessä. Veressä useimmat niistä viettävät vain muutaman tunnin, sitten ne siirtyvät muihin kudoksiin. Siellä ne elävät muutaman päivän. Valkosolujen kierto on niin nopea, että luuytimen on tuotettava niitä samaa tahtia kuin punasoluja.

Valkosolujen tehtävä on tuhota elimistöön tunkeutuvat mikrobit. Yksi keino on syöminen. Tässä kunnostautuvat neutrofiiliset jyväissolut, jotka muodostavat veren suurimman valkosoluryhmän. Ne hyökkäävät joukolla, ja niiden solunsisäisten jyvästen entsyymit tappavat niellyt bakteerit. Paiseen mätä koostuu pääasiassa neutrofiilisoluista ja bakteerien jäännöksistä.

Toinen syöjävalkosolu on monosyytti. Se viivähtää veressä vain hetken, sillä sitä tarvitaan kudoksissa. Suonen ulkopuolella se suurenee ja muuttuu makrofagi-nimiseksi soluksi, joka nielee tunkeilijoita tehokkaasti. Osa makrofageista kiinnittyy maksan verikanavien ja keuhkorakkuloiden seinämiin, missä ne kyttäävät suolistosta ja keuhkoputkista livahtelevia mikrobeja. Makrofageja on erityisen runsaasti imusolmukkeissa ja pernassa, missä imusuonten keräämä törky seuloutuu.

Veressä on vielä kahdenlaisia jyväissoluja. Eosinofiilit eivät syö mikrobeja, mutta ne erittävät loisia tappavia aineita. Basofiilit sisältävät rakkuloita, joissa on muun muassa histamiinia. Ne ovat mukana allergisten oireiden synnyssä.

Osalla aseina vasta-aineet

Valkosolut eivät lopu tähänkään. Niiden toiseksi yleisimmän tyypin muodostavat lymfosyytit eli imusolut. Niitä on nimensä mukaisesti runsaasti imunesteessä, jonka mukana ne tulevat vereen kiertääkseen sieltä muiden kudosten kautta taas imunesteeseen.

Imusoluilla on omat tärkeät tehtävänsä torjunnassa. B-lymfosyyteiksi kutsutut imusolut tunnistavat tunkeilijoita, minkä jälkeen osa B-soluista muuttuu plasmasoluiksi. Ne erikoistuvat tuottamaan vereen vasta-aineita, erityisiä proteiineja, joista kukin torjuu tiettyä elimistöön tunkeutuvaa mikrobia. Vasta-aineisiin perustuu sairastetun infektion jälkeinen immuniteetti, joka estää sairastumasta uudelleen samaan tautiin.

T-lymfosyytit voivat puolestaan tarvittaessa muuttua tappajasoluiksi, jotka käyvät suoraan kohteen kimppuun. Sellaisena voi olla esimerkiksi viruksen vaivaama solu. Tappajasolujen tuottamat proteiinit muodostavat sairaiden solujen pintaan huokosia. Vuotaviksi muuttuneet solut kuolevat, eikä virus pääse lisääntymään.

Plasma, alkumeri sisällämme

Solujen lisäksi kiinnostavaa on veren neste, joka sisältää rikkaan kokoelman mitä erilaisimpia aineita. Helsingin yliopistollisen sairaalan laboratorion listaamista yli kahdestatuhannesta tutkimuksesta noin puolet tehdään seerumista tai plasmasta. Plasmassa kiertää luonnollisesti myös sellaisia aineita, joita laboratoriossa ei tutkita.

Tarkastelkaamme ensin niitä plasman aineita, jotka luovat perusolot eli juuri oikeanlaisen ympäristön elimistön lukemattomille toiminnoille. Siinä keskeisiä tekijöitä ovat monet suolat. Ne esiintyvät nesteessä ioneina, joita kutsutaan elektrolyyteiksi.

Kutakin elektrolyyttiä pitää olla juuri oikea väkevyys, johon elimistön kemialliset tapahtumat ovat vuosimiljoonien aikana sopeutuneet. Tämä on eläinten milieu intérieur, tarkkaan säätynyt sisäinen ympäristö, jonka ensimmäisen kerran oivalsi 1800-luvulla ranskalainen fysiologi Claude Bernard. Se on heijastuma ajoilta, jolloin kaikkea elämää ympäröi suolainen meri.

Natrium on suoloista yleisin, kuten meressäkin. Plasmalitrassa natriumkloridia on yhdeksän grammaa. Kun ihmiselle annetaan nesteitä suonensisäisesti, tippapussissa ei saa olla vettä vaan fysiologista 0,9-prosenttista suolaliuosta. Muita suoloja kaliumia, kalsiumia ja magnesiumia on vähemmän, mutta myös ne ovat välttämättömiä plasman aineosia.

Kunkin elektrolyytin pitoisuuden plasmassa pitää olla juuri oikea. Pääasiallisin säätelyelin ovat munuaiset, jotka sallivat pitoisuuksissa vain vähäistä heilahtelua.

Muita tärkeitä sisäisen ympäristön tekijöitä ovat vetyionit. Niitä on plasmassa miljoona kertaa vähemmän kuin natriumioneja, mutta ne määräävät nesteen happamuuden. Ne säätävät plasman happamuutta mittaavan pH-arvon noin 7,4:ksi eli hieman emäksisen puolelle. Juuri siinä elimistön tuhannet entsyymit ovat sopeutuneet toimimaan parhaiten. Aineenvaihdunta tuottaa erilaisia happoja, jotka munuaiset erittävät virtsaan pitääkseen plasman pH-arvon välillä 7,35–7,45.

Plasma tuo ruoan soluille

Aterian jälkeen plasmaan siirtyy ohutsuolen limakalvon solujen kautta suuri määrä tavaraa: Monenlaisia sokereita, ylivoimaisesti eniten rypälesokeria eli glukoosia. Parikymmentä erilaista aminohappoa, proteiinien rakennuspalikoita. Monenkokoisia ja -laatuisia rasvahappoja ja muita rasvojen ryhmään kuuluvia molekyylejä. Kolmisenkymmentä vitamiinia ja hivenainetta.

Tämä on plasman perustehtävää, kuljettaa tarpeellisia aineita elimistömme miljardeille soluille. Monet aineet kulkevat yksinkertaisesti veteen liuenneina. Jotkin, esimerkiksi rauta ja B12-vitamiini, kytkeytyvät tiettyihin plasman proteiineihin ja kulkevat niiden matkassa. Tarveaineiden kuljetus ei rajoitu suolesta imeytyviin molekyyleihin. Maksa tuottaa sokereita, rasvoja ja muita aineenvaihdunnan tarvitsemia aineita, joten kuljetus toimii ympäri vuorokauden.

Rasvojen kuljetuksen kanssa evoluutio on joutunut ponnistelemaan. Miten ihmeessä saada veteen liukenemattomat rasvat kulkemaan sujuvasti plasmassa, josta yli yhdeksänkymmentä prosenttia on vettä? Avuksi tulevat proteiinit, joiden aminohapoista koostuva rakenne taipuu mitä erilaisimpiin tehtäviin.

Maksasolut pakkaavat rasvat lipoproteiinikuplien sisälle. Ne ovat mikroskooppisia hiukkaspalloja, joiden vesihakuisen proteiinikuoren suojaan rasvat pääsevät.

Veren rasvojen laboratorioarvoista tutut hdl ja ldl ovat kolesterolia kuljettavia proteiineja. Hyvä hdl kuljettaa kolesterolia pois kudoksista ja paha ldl kudoksiin. Kun ldl-kolesterolia on liikaa, sitä kulkeutuu myös valtimoiden seinämiin.

Ja vie täsmäviestit

Veri myös välittää viestejä eri elinten välillä. Plasmassa kulkee kymmeniä hormoneja, joita niitä tuottavat umpieritysrauhaset siirtävät vereen. Hormoneja ei tarvita suuria määriä, litrassa plasmaa niitä on milligamman murto-osia. Miten plasman lukemattomien ja paljon runsaampien aineiden seassa uiskentelevat hormonihituset osaavat vaikuttaa juuri oikeaan kohde-elimeen?

Elimistön ratkaisu on nerokkaan yksinkertainen. Vain hormonin kohde-elimen soluissa on vastaanotin, reseptori, joka tunnistaa hormonin. Reseptorin ohi vaeltaa kymmeniä ja satoja erilaisia molekyylejä, joista se ei välitä mitään. Kun lähelle sattuu juuri oikea hormoni, reseptori nappaa sen, ja solussa käynnistyy haluttu reaktio.

Hiussuonista ulos ja takaisin

Veren ja elimistön muiden kudosten välinen yhteispeli tapahtuu hiussuonissa. Siellä veri luovuttaa tarpeellisia aineita soluille ja ottaa kuljetettavakseen niiden tuotteita.

Hiussuonet ovat mikroskooppisen pieniä – kapeampia kuin punasolu. Niitä mahtuu lihaksen poikkileikkauspinnalle neliömillimetriä kohden 3 000. Koko ihmiselimistössä niitä on laskettu olevan 40 miljardia. Tiheän verkoston ansiosta jokainen solu on lähellä hiussuonta.

Hiussuonten seinämä koostuu ohuista, litteistä soluista, joiden välissä on pieniä aukkoja. Niistä plasman vesi ja siihen liuenneet aineet pääsevät vapaasti soluvälitilaan. Siellä on aikuisella ihmisellä nestettä noin yksitoista litraa, verisuonten sisällä vain noin kolme. Jokaisen solun pinta on kosketuksissa välitilan nesteeseen, ja sen kautta tapahtuu kaikki liikenne veren ja solujen välillä.

Hiussuonen alkupäässä on verenpaineesta vielä hieman jäljellä, mikä edistää plasman nesteiden siirtymistä välitilaan. Loppupäässä paine on poissa ja neste siihen liuenneine aineineen pääsee palaamaan plasmaan. Siinä auttavat plasman proteiinit.

Plasmassa on proteiineja kaksi kertaa niin paljon kuin maidossa. Ne eivät mahdu hiussuonten pikkuaukoista vaan jäävät plasmaan. Siellä ne saavat aikaan osmoottista imua. Valtaosan aiheuttaa plasman albumiini, joka on ryhmä veteen hyvin liukenevia proteiineja. Sen avulla plasma imee soluvälitilasta nestettä takaisin hiussuoneen.

Hyytymä vasta onkin temppu

Vielä on käsittelemättä yksi "mahdoton tehtävä", putkiston vuotojen tukkiminen. Se ei ole mikään yksinkertainen juttu. Hyytymiseen tarvitaan verihiutaleiden ja lukuisien plasman proteiinien saumaton yhteispeli.

Kun verisuonen sisäpintaan tulee vaurio, paljastuu suonen seinämän kollageenia. Siihen tarttuvat veressä kiertävät verihiutaleet, pikkuruiset tumattomat solut. Ne turpoavat, ja niiden pintaan ilmaantuu lonkeroita. Samalla hiutaleiden rakkuloista vapautuu aineita, jotka muuttavat niiden pinnan tahmeaksi. Verihiutaleet tarttuvat toisiinsa ja kokkaroituvat.

Verihiutaletulppa riittää pikkuvaurioissa, mutta isommissa vammoissa tarvitaan järeämpää kalustoa. Sitä edustaa plasmassa maksasolujen tuottama proteiini fibrinogeeni.

Kun veren toinen proteiini, trombiini, pilkkoo fibrinogeenimolekyylistä osan, se muuttuu fibriiniksi. Nyt molekyylin ominaisuudet muuttuvat kokonaan. Fibriinimolekyylit liimautuvat yhteen ja muodostavat pitkiä säikeitä, joista syntyy hyytymän tukiverkko.

Hetkinen! Miten plasmassa voi olla trombiinia, joka saa aikaan näin radikaalia jälkeä? Ei siellä voikaan. Plasmassa kiertää trombiinin esiaste, joka viattomana liikkuu muiden veren aineosien seassa. Vasta kun se muuttuu trombiiniksi, alkaa tapahtua. Muutoksen saa aikaan entsyymi, jota kutsutaan nimellä hyytymistekijä X (roomalainen 10). Sekään ei voi olla plasmassa jatkuvasti aktiivisena. Täytyy siis olla jotakin, mikä muuttaa hyytymistekijä X:n aktiiviseksi.

Järjestelmään kuuluu vielä kymmenkunta muuta hyytymistekijää, jotka voivat aktivoitua kahdella tapaa: kun veri on kosketuksissa vaurioituneen suonen kollageeniin tai kun kudosvauriossa veri joutuu kosketukseen erityisen kudostekijän kanssa. Useat eri hyytymistekijät vaikuttavat ketjumaisesti toisiinsa, kunnes ketjun viimeinen lenkki aktivoi hyytymistekijä X:n. Se muuttaa trombiinin esiasteen trombiiniksi, joka synnyttää fibriinin.

Miksi veren hyytyminen on näin monipolvinen tapahtuma? Yksi selitys on se, että ketjureaktio tuottaa nopeasti suuren tehon. Ketjun alkupään hyytymistekijämolekyyli pystyy aktivoimaan useita seuraavan tekijän molekyylejä, joista taas jokainen aktivoi useita kolmannen hyytymistekijän molekyylejä ja niin edelleen.

Ehkä mutkikkuuteen on muitakin syitä, joita ei vielä täysin ymmärretä. Kehomme kumma neste saattaa yhä sisältää salaisuuksia, jotka odottavat selvittäjäänsä.

"Latokaamme huwin wuoksi werisoluja wieretysten"

Punasolujen pienuus ja tavaton määrä on ihmetyttänyt niin kauan kun niistä on tiedetty. Vuonna 1890 ilmestyi Päivälehdessä (myöhemmin Helsingin Sanomat) kirjoitus Ihmenumeroita werestä, jossa tuntematon kirjoittaja, arvatenkin lääkäri, kertoo punasoluista.

"Kuwitelkaamme poimiwamme punasoluja werestä kuin poimisimme marjoja maasta; wiisainta on kuitenkin ottaa pienempi astia... ottakaamme vaan pienenlainen sormistin (eli wingerpori); olkaamme myöskin nopeampia kuin marjanpoiminnossa, niin että joka minuutissa ennätämme poimimaan 100 kappaletta. Ennenkuin sormistimemme täyttyisi olisi kuitenkin kulunut 750 wuotta."

"Latokaamme wielä huwin wuoksi näitä pieniä werisoluja wieretysten yhteen riwiin. Ne owat niin pieniä, että saadaksemme riwin 1 tuuman pituiseksi tarvitsemme niitä 3 000, mutta se on niiden suuri lukumäärä, joka tässäkin tekee ihmeitä. Kuinka pitkän riwin luulisitte nimittäin yhden ihmisen werisoluista syntywän? Arwatkaa waan hyvin korkealle, sillä tuskinpa sittekään osaatte likimaillekaan! Niistä syntyisi riwi, joka ulottuisi 5 kertaa ympäri maapallon!"

Sama vertaus – viisi kertaa maapallon ympäri päiväntasaajan kohdalla – esitetään edelleen nykyisissä oppikirjoissa.

Vielä Päivälehden artikkelin kirjoittaja kuvailee punasolujen pinta-alaa. "Waikka jokaisen yksityisen werisolun pinta siis on erinomaisen pieni, on kaikkien werisolujen pinta yhteensä kuitenkin yhtä suuri kuin 20 kapan-alaa maata. Näin uskomattoman suuri pinta-ala löytyy suljettuna ihmisen wereen! Jokainoa sekunti syöksee sydän keuhkoihin niin paljon verta, että siinä löytyvien werisolujen pinta-ala tekee yhteensä ½ kapan-alaa. Tämä on ruumiille hyvin tärkeätä, sillä nuo punaiset werisolut ne juuri pintansa läpi ottawat ulkoilmasta happikaasua, jonka ne sitten kuljettawat pitkin ruumista sinne missä sitä tarvitaan."

Yksi kapanala on 165 neliömetriä.

Joskus sairaus näkyy plasman satunnaisista kulkijoista

Monien kudosten soluista vuotaa vereen vähäisiä määriä solujen aineosia, joilla ei ole siellä mitään tehtävää. Esimerkiksi maksasoluista tihkuu plasmaan pikkuriikkisiä määriä asat- ja alat-entsyymejä. Näistä satunnaisista kulkijoista on hyötyä sairauksien toteamisessa. Jos plasman asat- ja alat-arvo todetaan suurentuneiksi, se viittaa rasvamaksaan tai maksatulehdukseen, sillä sairaista maksasolusta entsyymejä vuotaa enemmän.

Muita satunnaisia plasman mukana kulkijoita ovat lääkkeet, sillä kaikki suun kautta nautitut lääkkeet imeytyvät vereen. Esimerkiksi mahan haponeritystä salpaava lääke imeytyy ohutsuolesta verenkiertoon ja kiertää kaikkialla plasman mukana. Koska kyseessä on nykyaikainen täsmälääke, sen ainoa vaikutuskohta on mahalaukun sisäpinnan solujen entsyymi, joka valmistaa mahahappoa. Plasmasta soluihin siirtynyt lääke salpaa entsyymin, jolloin happoa ei synny. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2011

Pertti Mustajoki on professori ja sisätautien erikoislääkäri. Hänen edellinen ihmisen fysiologiasta kertova artikkelinsa Henki ja elämä julkaistiin numerossa 1/2011 ja aiempi Oodi ohutsuolelle numerossa 5/2009. Tekstit myös nettiarkistossa: tiede.fi/arkisto

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

Tieteessä 6/2018 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön uteliaisuus

Leikkisä mieli ja villit ideat potkivat maailmaa eteenpäin.

 

PÄÄUUTISET

Ystävyys syntyy 200 tunnissa

Läheinen suhde rakentuu yhteisissä riennoissa omalla ajalla.

Lintu suuntii kompassisilmin

Se näkee magneettikentän valoherkän proteiinin ansioista.

Ydin poikii mustia aukkoja

Linnunradan jättimäiselle Sagittarius A:lle löytyi 12 kaveria.

Atlantin merivirta jarruttaa

Hidastuminen varmistui sekä pinnalta että pohjalta.

 

ARTIKKELIT

Seitsemän mahdollista maailmanloppua

Kauhuskenaarioita riittää, mitä sanovat tutkijat.
Uhkaako jokin Maata meidän elinaikanamme?

Keskity! Siihen voi oppia

Ärsyketulva ei pääse häiritsemään tekemisiä,
kun käyttää aivojen toiminnanohjausjärjestelmää.

Kaikkien aikojen kalajuttu

Lohenpoikasten ei tarvitse kasvaa kassissa.

Opioidikriisi alkoi
joka kodin lääkkeestä

1800-luvulla oopiumia käyttivät kaikki.
Se oli halpaa ja hoiti vaivan kuin vaivan.

Antiaine kätkee mysteerin

Kyse on koko universumin olemassaolosta.

Otto Wille Kuusinen
käänsi takkia tarvittaessa

Punaisten ideologi teki itänaapurissa komean uran
pitämällä omana tietonaan, mitä mieltä asioista oli.

 

TIEDE VASTAA

Osaako norsu hypätä?

Missä digitaalinen tieto säilyy pisimpään?

Mihin avaruus laajenee?

Kuka syö Itämeren kalat?

Mikä on Tiede-lehden hiilijalanjälki?

Mistä johtuu raskauspahoinvointi?

 

KIRJAT

Remonttireiskana avaruudessa

Scott Kelly vietti vuoden Kansainvälisellä avaruusasemalla.

 

KUVA-ARVOITUS

Siinähän on ihan selvästi...

Klassikkopalsta kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia
ehden Facebook-sivustolle.

 

OMAT SANAT

Virsi kantoi kauas

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.