Ennen majakan rakentajat puursivat henkensä kaupalla aaltojen pyyhkimillä luodoilla ja majakanvartijat uhmasivat yksinäisyyttä ja myrskyjä suojellakseen merenkulkijoiden henkeä. Automaatio on kuitenkin tehnyt vartijat tarpeettomiksi, ja osa majakoistakin on sammutettu.


TEKSTI:Tytti Steel

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ennen majakan rakentajat puursivat henkensä kaupalla aaltojen
pyyhkimillä luodoilla ja majakanvartijat uhmasivat yksinäisyyttä ja
myrskyjä suojellakseen merenkulkijoiden henkeä. Automaatio on
kuitenkin tehnyt vartijat tarpeettomiksi, ja osa majakoistakin on sammutettu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2002







Majakoiden historiaa

Merenkulkijat ovat ammoisista ajoista muistaneet väyliä ja vaaroja rannikon kaukaa näkyvistä luonnonmuodoista, kuten kukkuloista ja korkeista puista. Rannoille on myös rakennettu kivisiä ja puisia torneja merimerkeiksi. Mikään näistä ei kuitenkaan näy pimeässä. Siksi jo antiikin aikana merenkulkijoille viestittiin tulilla, joita viritettiin korkeille paikoille tai torneihin. Kuuluisa on Faroksen majakka, joka pystytettiin Egyptin Aleksandriaan 200-luvulla eKr.

Keskiajalla merkkitulet olivat usein luos-tarien hoidossa, ja tulien lisäksi käytettiin kumisevia varoituskelloja. Esimerkiksi Skotlannin Bell Rock sai perimätiedon mukaan nimensä sinne 1300-luvulla pys-tytetystä kirkonkellosta.

1611 asennettiin ensimmäinen pyörivä valo Ranskan Garonnejoen suulla ole-vaan Tour de Condonanin majakkaan.

1753 rakennettiin Suomen ensimmäinen valomajakka Utön saarelle.

1759 englantilainen instrumenttimestari John Smeaton rakennutti Englannin kanaalin Eddystoneen ensimmäisen avo-meren luodolle tehdyn kivimajakan. Sitä varten hän suunnitteli kivien palapeli-mäisen yhdistelyn ja kehitti merivedessä kovettuvan sementin.

1785 sveitsiläinen fyysikko Aimé Argand keksi pyöröpolttimon, joka päästää ilmaa majakan öljyliekin sisälle ja siksi tehostaa palamista.

1823 ranskalainen valo-opin tutkija Augustin Jean Fresnel kehitti majak-kalinssistön, jossa lasisärmät taittavat valon haluttuun suuntaan. Hopeoituja peilejä ei enää tarvittu, ja valolähteeksi riitti yksi lamppu aiempien jopa kolmenkymmenen sijasta.

1858 asennettiin ensimmäinen sähkövalo Forelandin majakkaan Englannin Kentissä.

1912 ruotsalainen Nils Gustaf Dalén sai fysiikan Nobelin palkinnon keksittyään automaattisen kaasunsäätelijän, jota voi käyttää kaasulla toimivissa majakka-lampuissa. Hän keksi myös muun muassa aurinkoventtiilin, joka automaat-tisesti sytyttää valon illalla ja sammuttaa sen aamulla.

1987 Suomen viimeinen majakanvartija Evert Söderholm lopetti työnsä Norrskärin majakassa. Jatkuva vartiointi on automatisoinnin takia käynyt tarpeet-tomaksi.

Sitä pidettiin melkein mahdottomana. Kuinka rakentaa majakka pahamaineiselle Bell Rockin karikolle, joka sijaitsee myrskyjen riivaamassa Pohjanmeressä lähes 20 kilometrin päässä Skotlannin rannikosta? Laskuvedellä Bell Rockin korkein kohta on metrin verran vedenpinnan yläpuolella, mutta nousuvedellä kahdesti päivässä huippukin peittyy nelimetrisen vesikerroksen alle.

Pulmaa oli 1700-luvulla pähkäilty vuosikymmeniä, ja lopulta 1800-luvun alussa haasteen otti vastaan insinööri Robert Stevenson, kirjailija Robert Louis Stevensonin isoisä.

Stevenson käytti esikuvanaan vuonna 1759 valmistunutta Eddystonen majakkaa, joka oli ensimmäinen avomeren luodolle pystytetty kivimajakka. Tornin kestävyys perustui siihen, että lohkareet muotoiltiin kiilautumaan palapelimäisesti kiinni toisiinsa. Eddystonen oli suunnitellut instrumenttimestari John Smeaton, jota muun muassa tuon saavutuksen takia kutsutaan Britannian rakennusinsinööritaidon isäksi.

Englannin kanaalissa sijaitsevan Eddystonen riutan huippu pysyy kuitenkin myrskyjä lukuun ottamatta vedenpinnan yläpuolella.

Koko rakennusmiehistö oli hukkua

Bell Rockille ryhdyttiin pystyttämään paaluilla seisovaa väliaikaista huoltorakennusta elokuussa 1807. Paljon aikaa kului odotteluun huoltoaluksella, sillä vuoroveden takia kallio oli pinnalla vain muutamia tunteja päivässä. Siksi töihin tartuttiin aina, kun vesi laski tarpeeksi alas, vaikka tämä olisi tapahtunut kolmelta aamuyöllä, arkena tai sunnuntaina.

Entä jos nousuvesi pääsisi yllättämään? Pahimmat aavistukset tuntuivat käyvän toteen syyskuun toisena päivänä. Kesken työrupeaman Robert Stevenson huomasi, että huoltoalus oli päässyt irti ja ajelehtinut yksinään noin kolmen mailin päähän saaresta. Nousuvesi uhkasi jo. Luodolla oli 32 miestä mutta vain kaksi pientä venettä, joihin mahtui enintään 16 henkeä.

Juuri kun Stevenson oli kertomassa muille epätoivoisesta tilanteesta, näkyviin ilmestyi iso luotsivene, joka oli tuomassa kirjeitä mantereelta. Oli täysin sattumaa, että vene tuli juuri tuolloin.

Työmiehet asuivat huoltoaluksella kuukauden kerrallaan käymättä maissa. Toisinaan myrsky pakotti päiväkausien taukoon ja rakennusmiehet voivat pahoin keinuvassa asunnossaan.

Myrskyaallot löivät yli majakan

Itse majakkaa päästiin aloittamaan vasta toukokuussa 1808. Perustuksia varten piti louhia 35 senttiä syvä, majakan pohjan laajuinen kuoppa - taltoin ja vasaroin. Räjäyttää ei voinut, sillä räjähteet olivat vielä liian epävarmoja ja olisivat saattanut lohkaista kalliota liikaa. Kuoppa täytyi tyhjentää käsipumpuin aina, kun aallot täyttivät sen.

Vähitellen majakan alimmat kivikerrokset koottiin monipolvisista lohkareista kuin kolmiulotteinen palapeli ja sementoitiin paikoilleen.

Kun huoltorakennus saatiin valmiiksi, sen ja majakan välille viritettiin köysitikkaat ja nosturi. Nyt huoltorakennuksessa sekoitettu sementti saatiin siirretyksi majakkaan myös nousuveden aikana.

Heinäkuun 1809 alussa oltiin viimein niin pitkällä, että majakka näkyi myös nousuveden ollessa korkeimmillaan. Tämän kunniaksi Stevenson määräsi aluksille juhlaliputuksen ja joka mies sai lasillisen rommia.

Torni muurattiin kymmenen metrin korkeuteen umpikiviseksi. Sitten aloitettiin portaikko, jonka seinän paksuudeksi tuli lähes kaksi metriä.

Kesäkuussa 1810 saavutettiin 14 metrin korkeus, josta aloitettiin ensimmäinen huoneisto. Täällä seinistä tehtiin enää vajaan metrin paksuisia. Työ nopeutui, mutta Stevenson oli huolissaan työtilan ahtaudesta ja korkeudesta: putoaminen johtaisi melko varmasti kuolemaan.

Saman vuoden heinäkuussa keli oli kova. Aallot löivät majakan yli, ja vesi syöksyi alas tornin onkaloa ja ulos ulko-ovesta.

Parveketasanne oli erityisen hankala rakentaa, sillä se tehtiin yli tonnin painoisista järkäleistä. Stevenson laski, että yhden kiven matka laiturilta luodolle ja majakkatorniin rautatienpätkän ja monen nosturin avustuksella kesti lähes kaksi tuntia.

Heinäkuun lopussa saatiin kuitenkin paikalleen viimeinen, 90. kivikerros, minkä jälkeen torni oli 31 metrin korkuinen. Kun vielä teräksinen ja lasinen lyhtyosa lisättiin huipulle, kokonaiskorkeudeksi tuli noin 35 metriä.

Moni halusi majakanvartijaksi

Bell Rockin valo sytytettiin 1. helmikuuta 1811. Yksi majakanvartijoista raportoi Stevensonille, että torni oli asuntona mukava, kuiva ja lämmin. Suuretkaan aallot eivät saaneet majakkaa varsinaisesti tärähtelemään, vaan vartija kuvaili sen vain värisevän myrskyssä.

Kaikkiaan vartijoita oli neljä. Heistä kolme oli aina majakassa ja yksi vapaalla maissa. Vapaavuoro kesti kaksi viikkoa ja majakkavuoro kuusi viikkoa, teoriassa. Huonojen säiden takia työvuoro saattoi venyä jopa kolmen kuukauden mittaiseksi.

Nelituntisen vahtivuoron aikana ei saanut saanut tehdä mitään muuta kuin tarkkailla valoa ja kelloa ja tähystää merelle. Vahdissa nukahtaneet erotettiin välittömästi.

Vapaa-aikanaan Bell Rockissa olevat vartijat kalastivat ja kävelivät kalliolla, jos sää salli. Majakassa oli pieni kirjasto, ja sinne toimitettiin myös sanomalehtiä. Aikaa kului myös lampun ja valohuoneen lasien puhdistamiseen.

Yleensä henkilökunnan perheet asuivat majakkasaarella, mutta Bell Rockiin ei voitu sijoittaa erillisiä asuinrakennuksia. Siksi mantereelle rakennettiin vartiotorni ja talo, johon majakanvartijoiden perheet ja huoltoaluksen miehistö asettuivat. Vartiotornin ja majakan välillä pidettiin yhteyttä päivittäin. Majakasta nostettiin joka aamu tunniksi kuparinen merkinantopallo osoittamaan, että kaikki on hyvin.

Täysin eristyksissä ei Bell Rockissakaan sentään eletty. Esimerkiksi kesällä 1812 saaressa kävi 500 vierasta ihastelemassa majakkaa.

1800-luvulla majakanvartijan työ oli haluttu, sillä tulot ja eläke olivat taattuja, myös mahdolliselle leskelle. Asuinolot olivat useimmilla majakoilla ajan yleiseen tasoon verrattuna hyvät tai ainakin kohtuulliset. Lämmitys ja valaistus kuuluivat luontaisetuihin. Lisäksi kukin vartija sai palan maata juuresten ja perunoiden viljelyyn, ja joillakin saarilla saattoi myös pitää muutamaa lehmää.

Osa majakoista oli kuitenkin ahtaita ja epämukavia. Vitsailtiin, että ahtaimpien majakoiden vartijat ontuivat, koska pääsivät kävelemään vain ympyrää. Selkärankakin vääntyi kuulemma vinoon, koska vuode oli kaareva.

Suomen majakat eristi talvi

Samoihin aikoihin, kun britit uhmasivat kivitorneillaan Kanaalin ja Pohjanmeren myrskyjä, majakoita alkoi nousta Suomenkin rannikoille. Osa rakennettiin matalille luodoille, joilla tornien kestävyyttä koetteli talvikuukausien liikehtivä ja ruhjova merijää.

Suomen ensimmäinen valolla varustettu majakkatorni valmistui Saaristomeren Utön saarelle vuonna 1753. Se muurattiin kivestä, ja se oli 31 metriä korkea.

Useimmat ensimmäisistä majakoistamme tehtiin tiilestä, mutta 1880-luvun alussa siirryttiin rauta- ja teräslevyihin ja -elementteihin. Tuolloin pystytettiin muun muassa "Suomen Eddystoneksi" kutsuttu 25-metrinen rautamajakka pienelle Bogskärin karille keskelle pohjoista Itämerta. Rakentajat tosin aliarvioivat meremme voimat: ensimmäinen, vuonna 1882 valmistunut versio vaurioitui pahoin myrskyssä 1889.

Suomessa majakat loistivat vain avoveden aikana, mutta majakanvartijat asuivat työpaikoillaan ympäri vuoden. Syksyisin uloimpien majakoiden vartijoille maksettiin koko loppuvuoden palkka, jotta talven ruokavarat ja polttopuut saatiin hankittua ennen kelirikkoa.

Talvella majakkasaari saattoi olla täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kerrotaan, että esimerkiksi Norrskärin majakalla oli säilytettävä talvella kuolleen lapsen ruumista lumihangessa, kunnes pieni vainaja keväällä saatiin veneellä mantereelle kirkkomaahan.

Talojen välille pingotettiin turvaköysi

Merikapteeni Seppo Laurell on tallentanut majakkasaarten tarinoita vuonna 1999 ilmestyneeseen kirjaansa Suomen majakat. Se kertoo nykyisten 56 majakkamme lisäksi 32 valottoman tunnusmajakan sekä majakkalaivojen historiasta.

Laurellin oma suosikkimajakka on Strömmingsbodan, joka sijaitsee pienellä kallioluodolla Merenkurkun eteläosassa. Metallinen, 12-metrinen majakkatorni pystytettiin vuonna 1885 saarelle, jolla oli jo ennestään muutama kalastajien mökki.

Strömmingsbodanin ahtaalla ja kallioisella luodolla ei voitu pitää minkäänlaista karjaa. Juomavettäkään ei ollut omasta takaa. Majakan ja asuinrakennuksen välille oli pingotettava köydestä "elämänlanka", jonka avulla rakennuksesta toiseen pääsi hilautumaan myös syysmyrskyillä, kun aallot pyyhkivät yli matalan luodon.

- Se oli pieni ja sisukas majakkasaari, jolla elämä oli raskasta. Suomen karuissa ja arktisissa oloissa elämänmeno oli vaatimattomampaa, mutta esimerkiksi jo Virossa majakoihin liittyvät tarinat ovat toisenlaisia. Siellä muistellaan muun muassa merirosvoja, Laurell kertoo.

Enää ei tarvita majakanvartijaa

Nykyisin majakanvartijoiden ammattikunta alkaa olla historiaa. Navigointitekniikan kehittyminen ja merimerkkien automatisointi ovat johtaneet majakka- ja luotsisaarten autioitumiseen.

Skotlannin Bell Rockista lähtivät viimeiset vartijat vuonna 1988, jolloin majakka automatisoitiin. Majakka lähettää racon-signaalia, joka näkyy ohi kulkevan aluksen tutkassa. Sääolot eivät vaikuta signaaliin, joten järjestelmä on ylivoimainen vanhoihin konsteihin verrattuna. Vuonna 1999 Bell Rockille asennettiin vielä aurinkopaneelit energiaa tuottamaan.

Suomen ensimmäiset automaattimajakat valmistuivat 1920-luvulla, ja maamme viimeinen majakanvartija lopetti työnsä Norrskärin majakassa vuonna 1987.

Suomenkin majakat on varustettu tutkamajakoin ja tutkaheijastimin. Valo ei ole niin tärkeä kuin ennen, joten entistä pienitehoisempi lamppu riittää. Useimpien majakkalamppujen sähkö tuotetaan nykyisin itse paikalla aurinko- tai tuulivoimalla.

Majakoita on myös sammutettu kokonaan. Muun muassa Söderskärin valo sammutettiin tarpeettomana 1980-luvulla.

Majakkarakennusten säilymisen kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että niitä käytettäisiin, mieluiten ympärivuotisesti. Nyt Merenkulkulaitos toivoo, että Söderskärin valo voitaisiin taas sytyttää, tosin himmeämpänä kuin ennen. Esimerkiksi Ruotsissa historiallisia majakoita on elävöitetty energiayhtiöiden sponsorituen avulla.




Päästäänkö Söderskäristä sopuun?

Suomenlahdella, Porvoon ulkosaaristossa sijaitseva Söderskär on hyvä esimerkki siitä, miten ristiriitaisia odotuksia majakkasaari voi herättää.

Söderskärissä on vuonna 1862 valmistunut 33-metrinen majakka sekä majakanvartijoiden asuin- ja talousrakennuksia. Viereisessä saaressa sijaitsee 1900-luvun alun luotsi-vartiotupa ulkorakennuksineen. Koko-naisuus on kulttuurihistoriallisesti upea.

Rakennuksia uhkaa kuitenkin rapistuminen. Ne jäivät tyhjilleen 1960-luvulla, ja vaikka niihin myöhemmin sijoitettiin ympäristö-ministeriön alainen riistantutkimusasema, niitä ei ole huollettu riittävästi.

Söderskärin luodot ovat myös luonnoltaan edustavia: niillä viihtyy muun muassa monipuolinen lintukanta. Siksi niitä on suojeltu rauhoitusmääräyksin ja maihinnousukielloin. Nämä puolestaan harmittavat pääkaupunki-seudun veneilijöitä, jotka mielellään retkeilevät kolmen tunnin merimatkan päässä olevaan Söderskäriin.

Museovirasto toivoo nyt saavansa aikaan kompromissin. Keskustelun pohjaksi teh-dyssä aloitteessa on ehdotettu, että Metsähallitus tai tehtävää varten perustet-tava Söderskär-säätiö hallinnoisi majakka- ja luotsirakennuksia. Majakkasaarelle sijoitet-taisiin meritietokeskus, joka tutkisi ja esittelisi ulkosaariston luontoa, kulttuuria ja historiaa. Luotsisaaren rakennukset jäisivät riistan-tutkimusaseman käyttöön. Majakka-saaresta tehtäisiin jatkuvasti avoin retkeilyalue, mutta pääsaaria ympäröivät karikkoluodot säilyisi-vät luonnonsuojelualueena. Tavoitteena on, että yhteistä kansallisomaisuutta oleva kulttuuriympäristö saataisiin säilymään ja pidettäisiin kaikkien ulottuvilla.


Säilyykö majakkamiljöö?

Pelkän majakkatornin säilyttäminen tallentaa vain viipaleen sen historiasta, sillä useimpiin majakkamiljöisiin kuuluu muitakin rakennuksia.

Suomalaisten majakoiden juurelle rakennettiin 1800-luvulla asuin- ja talousrakennuksia, jotka ovat eri saarilla samanlaisia, koska ne tehtiin tyyppipiirrosten mukaan. - Asuinrakennus majakkamestarille ja kolmelle majakanvartijalle sekä näiden perheille, iso varastorakennus, halkoliiteri, kellari, rannassa yhdistetty sauna ja pesutupa sekä lisäksi kaivoja ja käymälöitä, luettelee Museoviraston tutkija Harri Nyman.

Esimerkiksi huolimattomasti sijoitetut matkapuhelinten tukiasemat ja kelohonkaiset kesämökit vähentävät majakkamiljöön rakennushistoriallista arvoa, samoin jopa merenkulkuun liittyvät rakennelmat voivat rikkoa historiallisen kulttuurimaiseman.

- Tutkamastot ja -antennit ovat toki tärkeitä, mutta niidenkin sijoittelua voisi joskus miettiä tarkemmin, Nyman huomauttaa. Esimerkeiksi hän nostaa Marjaniemen ja Tankarin.

Vuonna 1871 rakennettu Marjaniemen majakka on Suomen parhaiten säilynyt tiilimajakka. Aivan sen viereen on kuitenkin rakennettu tutkamasto ja massiivinen moderni luotsiasema. Majakan asema rakennusryhmää ja maisemaa hallitsevana keskipisteenä on siis kärsinyt.

Sen sijaan Tankarissa majakan pihapiiri on edelleen 1800-luvun lopun asussa. Lähellä on kyllä moderni luotsiasema, mutta se ei kilpaile huomiosta majakan kanssa. Nykymerenkulun vaatimaa laitteistoa on onnistuneesti sijoitettu majakan torniin. - Aina vanha majakkatorni ei kuitenkaan kestä uusien laitteiden painoa, joten nämä ratkaisut eivät ole helppoja, Nyman toteaa.

Kaksi kesää majakkatutkijana

Yhdenkin majakkasaaren rakennusten korjaaminen ja kunnossapito tulee kalliiksi, mutta Nymanin mielestä Suomessa edes yksi kohde ansaitsisi hyvän huolenpidon. - Norjassakin historialliset majakat ovat yksi tärkeimmistä suojeltavista rakennustyypeistä.

 - Valitettavasti moni hyvä asia jää toteutumatta, kun tavoitellaan vain taloudellista voittoa, Nyman harmittelee. - Voittoa ei majakalla helposti voi tehdä. Esimerkiksi kongressikeskuksen olisi varauduttava siihen, että myrskyn takia saarelle ei pääse rantautumaan muutamaan päivään.

Harri Nyman oli inventoimassa majakoita vuonna 1999 Pohjanlahdella sekä vuonna 2000 Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Hän vertasi nykytilannetta arkistotietoihin, joita alkuperäisistä rakennuksista on säilynyt. Nymanin työ on osa laajempaa kokonaisuutta: Museovirasto ja Merenkulkulaitos ovat vuodesta 1996 asti yhdessä tutkineet majakoita ja muita merimerkkejä niiden suojelutarpeen selvittämiseksi.

Millaista sitten oli kiertää majakoita kaksi kesää?

- Olihan se upea homma. Ensimmäisenä kesänä yövyin monta kertaa yksin majakoissa. Kun valo alkoi vilkkua keskiyön tunteina, kiipesin torniin merta katsomaan. Elämän tarkoitusta tuli mietittyä useampaan otteeseen, kertoo mies, jolla on ollut hallussaan yleisavain kaikkiin Suomen majakoihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla