Mikä se oli? Mitä se opetti?

Vihreä vallankumous pelasti miljoonia ihmisiä nälkäkuolemalta ja toi päähenkilölleen Nobelin rauhanpalkinnon. Eniten mainetta se kuitenkin niitti ympäristöhaitoillaan.



Sisältö jatkuu mainoksen alla


Sisältö jatkuu mainoksen alla


ja toi päähenkilölleen Nobelin rauhanpalkinnon. Eniten mainetta
se kuitenkin niitti ympäristöhaitoillaan.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2005


Neljäkymmentäviisi vuotta sitten maailmaa uhkasi poikkeuksellisen laaja nälänhätä. Väestö oli räjähtänyt kasvuun, eikä ruoka mitenkään näyttänyt riittävän uusille suille. Miljoonat kuolisivat nälkään, ellei ravintoa saataisi lisää - ja nopeasti.


Mutta miten? Viljelymaata on maapallolla vain rajallisesti, joten paras konsti oli moninkertaistaa sadot.


Kasvinjalostajat käärivät hihansa ja aloittivat vihreän vallankumouksen.


Lyhyt vehnä tuotti hyvin


Ensimmäiseksi satosankariksi valittiin vehnä, jonka jalostus jo oli lupaavassa vauhdissa. Japanissa oli 1950-luvun lopulla onnistuttu karsimaan vehnästä sen heikko kohta, pitkä ja helposti lakoontuva korsi. Tästä kannatti jatkaa, vaikka lyhytkortisesta lajikkeesta löytyi uusi riesa. Kasvi oli osittain steriili, mikä esti jyvien muodostusta.


Kääpiövehnää tuotiin Yhdysvaltoihin, ja pian Orville Vogel onnistui siirtämään lyhytkortisuuden amerikkalaisiin lajikkeisiin. Mikä parasta, hän sai samalla poistetuksi steriiliyttä aiheuttaneet tekijät.


Tanakat kääpiövehnät olivat tuottoisampia kuin pitkäkortiset. Jyviä kehittyi enemmän, kun energiaa säästyi korren kasvatuksesta, ja lannoitus lisäsi satoisuutta entisestään.


Toinen yhdysvaltalainen kasvinjalostaja, tuolloin Meksikossa työskennellyt Norman Borlaug lisäsi kääpiövehniin vielä yhden arvokkaan ominaisuuden: hän muovasi lajikkeita, jotka eivät reagoineet päivän pituuteen. Näitä vehniä voitaisiin viljellä monenlaisissa valoisuusoloissa. Satoja saataisiin kaksikin vuodessa, kun viljelyä ei tarvitsisi ajoittaa pisimpiin päiviin.


Ensin apua Aasiaan


Avaimet ruoantuotannon moninkertaistamiseen olivat nyt Borlaugin käsissä, eikä hän epäröinyt toimia.


Kokeiltuaan kääpiövehniä menestyksekkäästi Meksikossa Borlaug matkusti 1963 Pakistaniin ja Intiaan ja ryhtyi ehkäisemään ennakoitua nälänhätää. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vehnä ei näissä maissa kuulunut keskeisiin viljelykasveihin eikä uudistuksiin suhtauduttu suopeasti. Myös siemenkaupan silloiset monopolit karsastivat markkinoidensa uhkaajaa.


Borlaug ei lannistunut. Hän jäi Aasiaan ja toisti sitkeästi näkemyksiään kääpiövehnien mahdollisuuksista. Kun nälänhätä paheni pahenemistaan, hallitukset suostuivat sitoutumaan lajikkeiden viljelyyn.


Kylvösiemenkuljetukset Meksikosta käynnistettiin 1965, mutta pian ilmaantui uusia hankaluuksia. Pakistanin ja Intian välillä puhkesi sota, kylvöt viivästyivät, ja vehnät nousivat heikosti oraalle.


Maista tuli omavaraisia


Jo seuraava vuosi oli kuitenkin Borlaugin veh-nien juhlaa: sadot kaksinkertaistuivat. Kaksi vuotta myöhemmin Pakistanista tuli omavarainen vehnäntuottaja.


Vähän myöhemmin sama onnistui Intiassa, vaikkei kukaan ollut uskonut maan koskaan pystyvän itse ruokkimaan kansalaisiaan. Hetki oli historiallinen, sillä ensi kertaa ruoantuotanto lisääntyi väestöä nopeammin.


Saavutukset eivät jääneet maailmalta huomaamatta. Vuonna 1970 Borlaug sai onnistuneista hankkeistaan Nobelin rauhanpalkinnon.


Riisistä toinen kääpiö


Vihreä vallankumous jatkui, ja myös riisiä jalostettiin lyhytkortiseksi. Uudet lajikkeet valloittivat maailman kolkkia, joita vainosi aliravitsemus. Ne toivat ruokaa pöytiin niin Kiinassa kuin Latinalaisessa Amerikassa.


Afrikan maat jäivät kuitenkin osattomiksi näistä sadonkorjuujuhlista, koska vallankumouk-selliset lajikkeet eivät sellaisinaan soveltuneet niiden viljelyoloihin ja -kulttuuriin.


Kun Borlaug 1970-luvun lopulla pääsi paneutumaan Afrikan erityistarpeisiin, jalostushankkeet eivät saaneetkaan rahoitusta. Vihreän vallankumouksen hohto oli hiipumassa, ja Aasian ja Amerikan projekteja rahoittaneet tahot vetäytyivät uusista suunnitelmista.


Viljely rasitti ympäristöä


1980-luvulle tultaessa vihreää vallankumousta arvosteltiin voimakkaasti, sillä viljelytoimien oli havaittu aiheuttavan monenlaista haittaa ympäristölle.


Vihreä vallankumous nojasi lähinnä kahteen kasviin, vehnään ja riisiin. Kun ne valtasivat yhä lisää peltoalaa, viljelykasvien monimuotoisuus hupeni. Yksipuolistuminen heikensi maan kasvukuntoa, koska maaperästä kulutettiin jatkuvasti samoja kasvutekijöitä. Se myös lisäsi katoriskiä, sillä kapean geeniperimän lajikkeet reagoivat samalla tavoin muun muassa taudin-aiheuttajiin.




Afrikan kumous myöhästyi


Vihreä vallankumous käynnistyi Meksikossa ja levisi Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Kun tuli Afrikan vuoro, ympäristöliike maalasi uhkakuvia ympäristötuhoista, ja rahoittajat katosivat. Norman Borlaug ei kuitenkaan luopunut ajatuksestaan auttaa Afrikan hädänalaisia. Hän palasi maanosaan 1980-luvun puolivälissä eläkkeelle jäätyään.


Näläntorjuntaohjelmalle löytyi uusi rahoittaja, japanilainen monimiljonääri Ryoichi Sasakawa. Toiseksi yhteistyökumppanikseen Borlaug sai Yhdysvaltain entisen presidentin Jimmy Carterin.


Kolmikko toteutti viljelyprojekteja useissa maissa vaativissa sotaoloissa, eikä ympäristöliikehdintäkään ollut asettunut. Se pyrki jopa pysäyttämään väkilannoitteiden viennin Afrikkaan.


Borlaug vastasi uusin termein. Hän puhui integroidusta viljelystä, joka tähtää maksimoinnin sijasta optimointiin ja räätälöidään erikseen kunkin kohteen tarpeiden mukaan. Carter puolestaan teki parhaansa saadakseen väkilannoitteiden toimittajat jatkamaan avustuksiaan.


Ponnistukset palkittiin. Hankkeisiin osallistuneiden viljelijöiden maissisadot kolminkertaistuivat, ja lukuisten muiden viljelykasvien satoisuudet paranivat huomattavasti.


Vihreä vallankumous tavoitteli ennennäkemättömän runsaita satoja. Niiden turvaaminen taas vaati paljon lannoitteita. Tämä merkitsi väkilannoitteiden käyttöä, sillä karjanlantaa ei ollut riittävästi - "lantakarjaa" olisi tarvittu niin paljon, että sadot olisivat huvenneet sen ruokintaan. Väkilannoitteista tuli kuitenkin ongelma: niistä huuhtoutui maaperään ravinteita, jotka saastuttivat vesistöjä ja pohjavesiä.


Satojen kasvattaminen vaati myös kasvinsuojeluaineita, mistä koitui riskejä paitsi ympäristölle myös terveydelle. Viljelijät altistuivat myrkyille, koska he eivät ymmärtäneet suojata itseään torjunta-aineita käsitellessään. Lisäksi aineista jäi jäämiä siemeniin.


Ongelmia koitui myös kastelusta. Sen seuraukset olivat kohtalokkaita erityisesti kuivilla alueilla. Paikoin maaperään kertyi suoloja niin, että maita jouduttiin poistamaan viljelystä.


Miljoonat saivat ruokaa


Vihreää vallankumousta arvioitaessa pitää muistaa, että se tavoitteli hyvää. Se pyrki laajan nälänhädän uhatessa löytämään pikaisen ratkaisun ruoan-tuotannon lisäämiseksi.


Tässä se myös onnistui huikaisevalla tavalla, vieläpä raivaamatta metsistä lisää peltohehtaareja. Se, että saimme myös opittavaa, ei oikeuta haalistamaan maailmanlaajuisen hankkeen saavutuksia.


Vihreän vallankumouksen lasketaan pelastaneen miljoonia ihmishenkiä, enemmän kuin yksikään muu avustusoperaatio. Se loi ruokahuollon, joka on antanut monille kansoille mahdollisuuden yhteiskuntansa kehittämiseen. Ilman vih-reää vallankumousta esimerkiksi Intia tuskin olisi nykyisen kaltainen orastava mahtimaa.


Opittiin kestävää kehitystä


Vihreä vallankumous ei ollut kestävän kehityksen mukaista, mutta ajatus kestävästä kehityksestä on sen perintöä. Vihreän vallankumouksen aiheuttamat ympäristöongelmat muuttivat viljelyä ympäristöä kunnioittavaan suuntaan. Satohuippujen tavoittelusta luovuttiin jo 1980-luvun lopulla, ja samaan aikaan optimoitiin lannoitteiden käyttöä talouden ja ympäristön vaatimusten mukaan.


Nykyään kehitetään kasvilajikkeita, jotka käyttävät vettä ja ravinteita entistä tehokkaammin ja kestävät paremmin tauteja ja tuholaisia. Samoin parannetaan viljelymaiden kykyä sietää haittayhdisteitä ja palautetaan paikallisia lajeja pelloille viljelykiertoa monipuolistamaan.


Tätä kaikkea tarvitaan, sillä ihmiskunta ei suinkaan ole ohittanut väestönkasvun ja ruoantuotannon ristiriitaa. Haasteet vain kasvavat, kun tiheästi asuttujen alueiden elintaso nousee ja ruokailutottumukset muuttuvat.


Pirjo Peltonen-Sainio on Helsingin yliopiston kasvinviljelytieteen dosentti ja toimii professorina Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla