Kiinassa venäläisten tavalla. Presidentti Vladimir Putin nosti kaasusopimuksen kunniaksi votkaryypyn Shanghaissa. Kuva Gettyimages.
Kiinassa venäläisten tavalla. Presidentti Vladimir Putin nosti kaasusopimuksen kunniaksi votkaryypyn Shanghaissa. Kuva Gettyimages.
Iivana Julma perusti kruunun kapakoita ja järjesti hillittömiä ryyppäjäisiä,  joissa monelta lähti henki. Kuva Wikimedia Commons.
Iivana Julma perusti kruunun kapakoita ja järjesti hillittömiä ryyppäjäisiä,  joissa monelta lähti henki. Kuva Wikimedia Commons.
Katariina Suuri päätteli, että humalaista kansaa oli helpompi hallita. Kuva Wikimedia Commons.
Katariina Suuri päätteli, että humalaista kansaa oli helpompi hallita. Kuva Wikimedia Commons.
Neuvostojohtaja Leonid Brežnev tarjosi  1961 illallisen,  jolla presidentti  Urho Kekkosen ei tarvinnut istua kuivin suin. Kuva Lehtikuva.
Neuvostojohtaja Leonid Brežnev tarjosi  1961 illallisen,  jolla presidentti  Urho Kekkosen ei tarvinnut istua kuivin suin. Kuva Lehtikuva.
Presidentti  Boris Jeltsin otti 1995 lasillisen kollegansa Bill Clintonin seurassa. Kuva Lehtikuva.
Presidentti  Boris Jeltsin otti 1995 lasillisen kollegansa Bill Clintonin seurassa. Kuva Lehtikuva.

Suuri itänaapuri on rakennettu votkalla, ja votkaan se pian hukkuu. Hurja alkoholinkäyttö kaataa miestä kuin heinää.

Mikä on kohtuuden raja votkan nauttimisessa? Ämpärillinen, mutta ei tippaakaan enempää. (venäläinen sanonta)
Venäläisessä kansanperinteessä on valtava määrä viinaan ja juomiseen liittyviä viisauksia, sutkauksia ja anekdootteja. Rakkaalla lapsella on myös monta nimeä. Kansankielessä viina on muun muas­sa ”voiteluaine”, ”pakkasneste” ja ”rakettien polttoaine”, kertoo Venäjän tuntija Ilmari Susiluoto teoksessaan Vilpittömän ilon valtakunta (2007).

Pelkän päihtymyksen lisäksi alkoholin käytöllä on vaikutuksia ainakin vallan, väkivallan ja talouden alueilla. Neuvostoaikana viinasta tuli jopa rahan korvike.

Kautta historian venäläisten hallitsijoiden mahti on laskettu votkan varaan, sillä se on auttanut pitämään kansan passiivisena ja helposti hallittavana, väittää yhdysvaltalainen valtio-opin professori Mark Schrad kirjassaan Vodka Politics (2014).

Toisaalta väkijuomat ovat virranneet vuolaasti vallankumousten tiimellyksessä ja suorastaan vauhdittaneet niitä. Neuvostoliitto syntyi viinan voimalla mutta myös tuhoutui sen vuoksi.

Yhä edelleen votka on Venäjän talouden polttoainetta ja kelpaa Venäjän symboliksi siinä missä kaksoiskotkakin.

Ilo, lämpö ja vapaus

”Venäjän ilo on juopotella, ilman sitä meitä ei ole.”
 Näin lausui 1000-luvulla elänyt Vladimir Suuri muistiin kirjoitetun anekdootin mukaan.

On väitetty, että tällä perusteella Venäjälle valittiin ”oikea usko” eli ortodoksisuus. Siinä kun suhtaudutaan vapaamielisesti alkoholin käyttöön. Legendat kertovat, että Vladimir Suuri hylkäsi islamin uskon siitä syystä, että islam suhtautuu alkoholiin jyrkän kielteisesti.

Suositun uskomuksen mukaan venäläiset, skandinaavit ja muut kylmillä alueil­la eläneet kansat ovat mieltyneet kirkkaisiin, koska vanhoissa viisauksissa viina on verta liikuttava ”lämmike”.

Jopa ranskalaisfilosofi Montesquieu kirjoitti teoksessaan De l’esprit des lois (Lakien henki, 1748), että ilmasto-olot määrittävät kansakuntien juoppoutta: mitä pohjoisempana ollaan, sitä väkevämpiä juomia juodaan ja sitä tukevampaan humalaan tullaan.

Votka saapui Venäjälle suhteellisen myöhään, vuonna 1428. Eurooppaan votka oli tullut lääkkeenä arabien kyydissä jo vuoden 1290 tienoilla. Samoihin aikoihin kun votka kulkeutui Venäjälle, maa alkoi vapautua sitä pahoin järkyttäneestä, vuonna 1240 alkaneesta mongolivallasta. Votkasta tuli Venäjälle eräänlainen vapautumisen symboli.

Kapakoita kansalle

Vuonna 1547 tsaariksi kruunattiin Iivana IV, paremmin Iivana Julmana tunnettu hallitsija. Hän tarjosi merkittäviä kiihokkeita venäläisten juomingeille. Iivana oli valloitusretkellään Kazanin alueella Volgan rannalla ihastunut hallituksen pyörittämiin juomapaikkoihin, joita tataarit kutsuivat nimellä kabak.

Palattuaan veriseltä retkeltään Iivana alkoi vuonna 1553 perustaa suuriin kaupunkeihin kruunun kapakoita, joihin votka tuli yhdeksi juomavaihtoehdoksi. Näin tsaari vahvisti samalla viinamonopoliaan.

”Poltettu viini” tai ”leipäviini”, joina votka alkujaan tunnettiin, oli erittäin tuottoisa bisnes. Votkan tislaaminen oli helppoa ja aineksia oli yllin kyllin: vettä sai joista ja vehnää tai ruista paikallisilta pelloilta. Votkan etuihin kuului, että se ei pilaantunut, toisin kuin esimerkiksi olut tai sahti.

Iivana järjesti hillittömiä juomaorgioita, joissa hän puki vallankäyttöään näytelmien muotoon. Iivana luki naurussa suin kirkollisia tekstejä pidättäytymisestä ja paastosta sekä saarnasi lakia kidutuspenkin äärellä. Juhlat päättyivät usein jonkun aatelisen tai jopa perheenjäsenen kuolemaan.

Pahasti alkoholisoitunut Iivana oli erittäin väkivaltainen hallitsija. Hänelle ei riittänyt yksittäisen ihmisen kiduttaminen. Tuhottavaksi saattoi joutua koko suku ja vielä lähitienoon talonpojatkin.

Juoppohullusta Iivanasta imivät vaikutteita myöhemmät hallitsijat, joiden mielestä Venäjää piti hallita erityisen kovakouraisesti.

Suuren kotkan malja

1600-luvun puoliväliin mennessä votkaoli valloittanut laajat kansanjoukot ympäri valtakunnan. Kolmannes miespuolisista kansalaisista oli velkaa tsaarin kapakoille. Kun Moskova alkoi periä velkojaan, talonpojat vastasivat tislaamalla votkaa kotioloissa.

Vuonna 1682 valtaistuimelle kohonnut Pietari Suuri – jonka huhuttiin ryyppäävän kaksi litraa votkaa päivässä – pani kotipolton kuriin luomalla viinalisenssit. Ilman niitä votkaa ei saanut myydä.

Pietari Suuri jatkoi Iivana Julman luomaa bakkanaaliperinnettä, ja hänen juhlissaan viinaa juotiin valtavasti. Juhlien erikoisuuksiin kuului, että joskus laseja ja tuoleja oli vähemmän kuin osanottajia. Pietari nautti ihmisten hämmennyksestä.

Pietarin tavaramerkkejä oli ”suuren kotkan malja”, jossa saattoi olla kolmekin litraa viinaa. Moni juhlijoista kaatui tajuttomana lattialle, kun tsaari pakotti juomaan maljaa tyhjäksi. Hallitsijan esimerkkiä seuraten aateliset juottivat ulkomaisia vieraita sekä korkeita diplomaatteja niin vahvaan humalaan kuin mahdollista.

Samalla kun Pietari järjesti hoville ja yläluokalle kosteita juhlia, hän vaati tiukkaa alkoholikuria venäläisessä yhteiskunnassa. Jos joku sattui menettämään henkensä kapakassa, kapakoitsija piestiin ja hänen piti maksaa valtavat korvaukset uhrin perheelle.

Pidä kansa humalaisena

Sitä mukaa kuin votkan tislausmenetelmät kehittyivät, valtion viinatulot paisuivat. Vuoteen 1860 mennessä jo 40 prosenttia valtion tuloista oli peräisin votkasta.

Venäläisten alkoholinkulutus ei kuitenkaan ollut vielä 1900-luvun alussakaan hälyttävän korkealla. Tilastojen mukaan ranskalaiset ja italialaiset joivat huomattavasti enemmän kuin venäläiset. Juo­mien laadussa oli kuitenkin selvä ero: siinä missä länsi- ja eteläeurooppalaiset nauttivat viiniä ja olutta, Venäjän kulutuksesta 90 prosenttia oli votkaa.

1900-luvun alussa valtion tuottoisaa viinabisnestä vastaan asettuivat raittiusyhdistykset. Venäjän valtionjohto suhtautui raittiusyhdistyksiin varauksellisesti, koska epäili niiden olevan vallankumouksellisia. Oli edullisempaa turvautua Katariina II:n suosimaan periaatteeseen: humalaista kansaa on helpompi hallita.

Kuvaavaa on, että kun autonomisessa Suomessa eduskunta yritti säätää kieltolain vuonna 1907, tsaari esti sen.

Raittiusliikettä ei auttanut ortodoksisen kirkon ymmärtävä kanta viinanjuontiin. Monissa aikalaiskuvauksissa ortodoksiset maalaispapit esiintyivät vähemmän esimerkillisesti, kuten anekdootti kyläpapista häissä kertoo:
Isäntä: Otatteko votkaa vai olutta? Pappi: Kiitos, myös olutta…

”Viina on luokka-ase”

Ensimmäisen maailmansodan alettua vuonna 1914 tsaari Nikolai II teki jyrkän poikkeuksen edeltäjiensä linjaan ja sääti kieltolain. Se johti katastrofaalisiin seurauksiin: valtion tulot romahtivat, ja ruplia jouduttiin painamaan lisää. Seurasi hyperinflaatio, joka ajoi tsaarinvallan pahasti nurkkaan.

Monet kokivat, että heidän elämästään oltiin viemässä viimeinenkin piristysruiske. Kuten odottaa saattoi, kaikenlaisten korvikkeiden ja pontikan keitto lisääntyi nopeasti.

Tavallisen kansalaisen kyynisyyttä ei vähentänyt se, että hienoimmat ravintolat saivat kieltolainkin aikana tarjoilla alkoholia. Historioitsijat ovat arvioineet, että kaikkine seurauksineen kieltolaki  lopulta johti tsaarin suosion romahdukseen ja ruokki poliittista radikalismia.

Lokakuussa 1917 vallankahvaan tarttuneet bolsevikit olivat virallisissa linjauksissaan jyrkästi alkoholia vastaan. He kielsivät kokonaan viinan tuotannon ja myynnin. Lenin julisti, että viina oli ollut ase alempien yhteiskuntaluokkien alentamiseen ja kontrollointiin.

Kommunistisessa paratiisissa votkaa ei kaivattaisi, Lenin visioi. Uusi uljas ihmislaji, Homo sovieticus, olisi vaatimaton, uuttera, rehellinen ja raitis. Valtio tarjoaisi viinojen tilalle elokuvia, teatteria, koulutusta ja urheilua.

40-prosenttinen villitsijä

Teorioiden takaa paljastuivat bolsevik­kien toisenlaiset kasvot. Samaan aikaan kun alkoholisäädöksiä rikkoneita talonpoikia ja tavallista kansaa passitettiin sotilastuomioistuimiin, jotkut politbyroon jäsenistä joivat itsensä pökerryksiin.

Esimerkiksi puolueen keskuskomi­tean jäsen Aleksei Rykov rakasti votkaa, ja hänellä oli aina pullo mukanaan, jotta voitaisiin nostaa malja vallankumouksen menestykselle.

Elokuussa vuonna 1925, hieman Leninin kuoleman jälkeen, alkoholipolitiikan kurssi kääntyi totaalisesti. Valtio otti käsiinsä alkoholin tuotannon, ja samalla 40-prosenttisen votkan myynti sallittiin. Vahvaa votkaa perusteltiin sillä, että näin suojeltaisiin talonpoikien viljavarastoja, tarjottaisiin väestölle puhdasta votkaa sekä kerättäisiin samalla verotuloja valtion kassaan.

Uusi 40-prosenttinen stimulantti ai­heutti heti hurjan humalapiikin. Seuraavina viikkoina seurasi lukuisia kuolemia, ja poliisilla oli täysi työ pitää äänekkäitä juhlijoita aisoissa.

Neuvostojohtaja Josif Stalinin valtakaudella alkoholin osuus budjettituloista nousi 25–30 prosenttiin. Venäjän tuntija Ilmari Susiluoto kertoo, että alkoholin kierto taloudessa oli ratkaisevassa asemassa, kun maan raskasta teollisuutta rakennettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Neuvostosotilaan rohkaisu

Stalinin viinapolitiikassa tärkeää ei ollut se, kuka joi ja mitä joi, vaan ennen kaikkea se, kuka viinat myi ja keräsi voitot. Stalin totesi pragmaattiseen sävyyn: ”Kumpi on parempi, orjuus vieraalle pääomalle vai valtiollisen votkan salliminen? Luonnollisesti me valitsemme votkan.”

Stalin näki alkoholin merkityksen laajana yhteiskunnallisena kysymyksenä. 1930-luvun lopulta lähtien kansaa varten alettiin tuottaa niin kutsuttua työ­väen­luokan samppanjaa, merkiltään Sovetskoje šampanskoje. Myöhemmin massojen saataville tuli muun muassa sherryä. Tällaisilla toimenpiteillä Stalin saavutti suurta suosiota.

Kun Stalin halusi Länsi-Ukrainan ja Leningradin turvallisuuden takeeksi vahvistaa neuvostoarmeijaa 40–50 divisioonalla, hänellä oli varojen keruuseen perinteinen keino. Syyskuussa 1930 hän kirjoitti Vjatšeslav Molotoville:

”Mistä rahat? Luulen, että votkan tuotantoa on lisättävä (niin paljon kuin mahdollista). Meidän täytyy päästä eroon valheellisesta häpeästä ja suoraan ja avoimesti edistää mitä suurinta votkan tuotantoa maamme todellisen ja vakavan puolustuksen tähden.”

Siellä missä venäläinen soti, oli lähes poikkeuksetta myös votkaa tarjolla. Toisessa maailmansodassa koko maan armeija sai päivittäisen votka-annoksen puhdistavana ”terveysjuomana” sekä rohkaisuna. Suomea vastaan käydyssä talvisodassa jokainen neuvostosotilas sai rintamalla päiväannoksena sata grammaa votkaa.

Brežnevin päivärytmi

Aikaisempien johtajien tapaan juhlat olivat Stalinille hallitsemisen väline. Siinä missä Pietari Suuri itsekin juhli, Stalinin metodeihin kuului juhlituttaa alaisiaan. Hän epäili, että jos joku ei juonut, tällä saattoi olla jotakin salattavaa.

Stalinin pidoista kieltäytyminen oli raskas virhe, mutta toisaalta itsensä juominen tokkuraan ei sekään ollut turvallista. Stalinin seuraaja Nikita Hruštšov kirjoitti muistelmiinsa, että ”Stalinin pöytään sammuneille tapahtui huonoja asioita”.

Hruštšov itse oli luontainen juhlija. Hän järjesti Kremlissä tapahtumien ja muistopäivien kunniaksi suurenmoisia ”kyläjuhlia”, joilla hän pyrki maalaamaan itsestään kuvaa kansanmiehenä.

Hruštšovin seuraaja Leonid Brežnev oli votkan ja lääkkeiden sekakäyttäjä, minkä piti olla tarkoin varjeltu valtiollinen salaisuus. Kun kansalle selvisi, mistä on kyse, syntyi päämiehestä lukematon määrä anekdootteja. Eräs niistä tiivisti päämiehen päivärytmin:
9.00 henkiin herättäminen. 10.00 aamiaisen syöttäminen. 11.00 naamioiminen juhlapäivällistä varten. 13.00 kunniamerkkien jako. 14.00 kunniamerkkien vastaanotto. 15.00–17.00 patterien uudelleenlataus. 18.00 juhlaillallinen 20.00 kliininen kuolema. 9.00 henkiin herättäminen…

Se, että neuvostojohtajat joivat kuin sienet, kuvasti koko yhteiskunnan suhdetta alkoholiin. Yksi tunnetuimmista votkakriitikoista, kirjailija Aleksandr Solženitsyn, totesi vuonna 1973 kirjeessään Brežneville: ”Niin kauan kun votka on tärkeä tulolähde valtiolle, mikään ei ikinä muutu – me vain yksinkertaisesti tuhoamme ihmisten elinvoiman.”

Gorbatšovin käyrä

Kun Mihail Gorbatšov valtaan noustuaan vuonna 1985 käynnisti avoimuuspolitiikan eli glasnostin, hirvittävät luvut pääsivät esille. WHO:n tilastojen mukaan venäläinen kulutti vuodessa keskimäärin 14,9 litraa puhdasta alkoholia.

Julkiset kyselyt kertoivat, että noin neljännes työläisistä siemaisi yhden tai pari votka-annosta jo ennen töihin läh­töään. Alkoholin väärinkäyttö maksoi noin 37 prosenttia Neuvostoliiton tuloista, mikä oli viisi kertaa enemmän kuin valtio sai votkan myynnistä.

Kun otetaan huomioon kaikki alkoholin aiheuttamat sairaudet ja kuolemat, tutkija Mark Schradin mukaan 30–35 miljoonaa neuvostokansalaista uhrattiin joko suoraan tai välillisesti votkalle ajanjaksolla 1960–1987.

Moraalisella vimmalla Gorbatšov aloitti alkoholin vastaisen kampanjan ja perusti näyttävin menoin syksyllä 1985 Yleisliittolaisen raittiusyhdistyksen. Sille syntyi lyhyessä ajassa 400 000 solua ympäri Neuvostoliiton ja se sai nopeasti 13 miljoonaa jäsentä.

Työpaikka-alkoholismin kitkemiseksi viinaa sai myydä vasta kello 14:n jälkeen. Viinakaupat menivät kiinni kello 19, ja ne pysyivät suljettuina viikonlopun.

Syntyi niin kutsuttu ”Gorbatšovin käyrä”, joka tarkoitti yhä pitenevää viinajonoa korttelin ympäri.

200 miljoonaa rikollista

Kieltolaki tuotti ensi alkuun hyviä tuloksia, mutta kansan kärsivällisyys oli koetuksella. Krapula kanavoitui myös neuvostovitseihin.

Kaksi miestä on jonottanut pitkään erittäin pitkässä viinajonossa. Lopulta toinen kyllästyy.
– Lähden tappamaan Gorbatšovin!
 Mies poistuu. Jonkin ajan kuluttua hän tulee takaisin.
– No, kuinka kävi?
– Siellä oli vielä pitempi jono kuin täällä!

Viinasäädösten laiminlyönnistä oli luvassa ankaria rangaistuksia – esimerkiksi pontikan keitosta odotti 1–5 vuoden vankeustuomio. Venäläinen journalisti Leonid Ionin kiteytti, että ”valtio tuotti kieltolinjallaan 200 miljoonaa rikollista”.

Sanktiot eivät kuitenkaan raitistaneet neuvostokansaa, päinvastoin. Sokerin ja hiivan myynti kasvoi räjähdysmäisesti. Kovimmat siepot turvautuivat suuvesiin, jarrunesteisiin, bensiiniin ja jopa kenkävoiteisiin, jotka nautittiin leivän päällisenä.

Paljon puhuvaa on, että vuonna 1991, joka jäi Neuvostoliiton viimeiseksi, noin 400 000 ihmistä kuoli alkoholiperäisiin tauteihin tai alkoholimyrkytykseen.

Talous ei kestä raittiutta

Viinanmyynti tuotti yhdessä öljynviennin kanssa valtion tärkeimmät tulot. Valtion budjetti kuihtui ratkaisevasti öljyn maailmanmarkkinahinnan romahtaessa samalla, kun viinatulot menetettiin.

Kuten tsaari Nikolai II:n aikaan, taas painettiin lisää ruplia, ja inflaatiokierre oli valmis. Gorbatšovkin joutui myöntämään, että kyseessä oli neuvostohisto­rian vakavin taloudellinen ongelma. Juuri alkoholipolitiikassa tehdyt virheliikkeet olivat avaintekijä viinavaltio Neuvostoliiton romahduksessa vuonna 1991.

Uuden Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin hylkäsi holhouspolitiikan. Hän moitti Gorbatšovin raittiuskampanjoita ”hämmästyttävän taitamattomiksi ja järjettömiksi”. Jeltsinin ensimmäisiä suuria toimenpiteitä olikin viinan tuotannon ja myynnin vapauttaminen.

Viinankulutus ampaisi jyrkkään nousuun. 1990-luvulla nuorten miesten kuolleisuus yli kaksinkertaistui, mikä oli pääosin seurausta holtittomista juomingeista.

Presidentti ei juuri peitellyt omia juomataipumuksiaan. Pikkutissuttelijasta kehkeytyi yksi valtakunnan suurimmista sienistä. Hän toikkaroi näkyvästi myös edustusmatkoilla – kuten vuonna 1995 kalsareissa Valkoisen talon edustalla.
Schradin mukaan Jeltsin oli ironisella tavalla ehkä puhtain Neuvostoliiton votkapolitiikan tuote: itsevaltainen, temperamentiltaan arvaamaton ja ilmiselvä alkoholisti.

Venäjän suurin kriisi

Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin on sanonut, että alkoholi muodostaa Venäjän ”pahimman akuutin ongelman”. Vuodesta 2006 lähtien alkolinkulutusta on pyritty suitsimaan raittiuskampanjoilla ja veronkorotuksilla. Nykyhallinnon virallisena tavoitteena on puolittaa alkoholinkulutus vuoteen 2020 mennessä.

Samaan aikaan kun hallitus suunnittelee uusia alkoholin vastaisia kampanjoita, se kuitenkin tekopyhällä tavalla edistää sisäpiireissä votkan tuotantoa, väittää Schrad. Milloin valtio on huolestunut alkoholin vaikutuksista kansanterveyteen, lopputulema on Schradin mukaan kuitenkin se, että kansalliset ja alueelliset budjetit ovat riippuvaisia verotuloista, jotka alkoholin tuottaminen ja myyminen takaa.

Schrad ei jätä epäselväksi, että votkapolitiikka on pääsyyllinen Venäjän suurimpiin ongelmiin, kuten rikollisuuteen, kohtuuttoman alhaiseen elinajanodotteeseen sekä lasten alkoholismiin. Schradin mukaan Venäjä on votkan takia ”heikkokuntoinen ja epämoderni”.

Aiheesta kirjoittaa väkevästi myös oppositiopoliitikko Aleksei Navalni, joka on tullut tunnetuksi korruption vastaisesta kampanjastaan.

”Onko joku saanut parempaa terveydenhuoltoa, koulutusta? Uusia asuntoja? Mitä olemme saaneet? Te kaikki tiedätte tuotteen, joka on Neuvostoliiton ajoista asti muuttunut yhä tuottoisammaksi: votka. Tämän vuoksi ainoa asia, joka meille Venäjän kansalaisille on taattu, on rappio ja mahdollisuus juoda itsemme hengiltä.”

Tilastot osoittavat, että Venäjä on valtaisan terveyskriisin partaalla. Se juontuu vuosisataisesta votkapolitiikasta, eikä juomatottumuksia käännetä sukupolven tai parin aikana.

Lauri Seppälä on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Lähteet:
Mark Lawrence Schrad: Vodka Politics, Oxford University Press 2014.
Ilmari Susiluoto: Vilpittömän ilon valtakunta. Viina ja Venäjä, Gummerus 2007.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2014

Kuolema korjaa 64-vuotiaana

Venäläismies juo keskimäärin kaksi puolen litran viinapulloa viikossa.

23,9 litraa vuodessa
WHO:n tilastojen mukaan venäläinen joi vuosina 2008–2010 keskimäärin 15,1 litraa puhdasta alkoholia vuodessa, kun Euroopan alueella vastaava luku oli 10,9 litraa. Venäläismies joi samana aikana 23,9 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Se vastaa 120:tä puolen litran votkapulloa vuoden aikana eli yli kahta pulloa viikossa.  

29,8 % ryyppää
Vuonna 2010 runsasta alkoholinkäyttöä esiintyi 29,8 prosentilla yli 15-vuotiaista venäläismiehistä. WHO määrittelee runsaaksi alkoholinkäytöksi vähintään
60 grammaa puhdasta alkoholia vähintään yhdessä tilanteessa 30 viime päivän aikana.

64 vuotta elinikää  
Venäläisten miesten nykyinen elinajanodote on noin 64 vuotta, naisten 74 vuotta. Miesten elinajanodotteessa Venäjä sijoittuu maailmanlaajuisesti sijalle 143.

23 000 kuolee
Alkoholimyrkytykseen kuolee vuosittain vähintään 23 000 venäläistä. Duuman terveyskomitea arvioi, että alkoholi tappaa suoraan tai välillisesti 550 000–700 000 ihmistä vuosittain. 25 prosenttia venäläismiehistä kuolee ennen 55. syntymäpäiväänsä. Valtaosa näistä kuolemista johtuu alkoholista.

8 miljardia veroja
Venäläisten alkoholinkulutuksesta 51 prosenttia oli vuonna 2010 väkeviä viinoja. Vuonna 2012 valtio sai viinaveroista 8 miljardia dollaria eli yli kaksinkertaisesti sen mitä vuonna 2007.

2 000 000 juoppoa
Venäjän 143-miljoonaisesta kansasta alkoholisteja on  arviolta kaksi miljoonaa.

Teksti Lauri Seppälä
Graafi Riku Koskelo

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018