Alkoholiin liittyvät sanat eivät yleensä elä pitkään. Uusia kuitenkin syntyy, ei ehkä änkyrässä, mutta neuvoa antavien jälkeen.


TEKSTI:Seppo Seppälä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Alkoholiin liittyvät sanat eivät yleensä elä pitkään.
Uusia kuitenkin syntyy, ei ehkä änkyrässä, mutta neuvoa antavien jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2002

Suomalaiset suhtautuvat alkoholiin kaksijakoisesti. Sitä nauttinut voi toisen mielestä olla vain pienessä sievässä, toisen mielestä räkäkännissä.

Yleisradio ja Suomalainen Sanakirjasäätiö järjestivät 1950-luvulla perinnekilpailun, jolla kerättiin päihtymystilaa tarkoittavia ilmauksia. Kilpailun antia arvioidessaan Matti Kuusi totesi ilmauksia kertyneen kaikkiaan kymmenisentuhatta, kun otettiin huomioon harvinaisimmatkin. Yleisesti käytettyjä oli tuhatkunta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti 1970-luvulla vastaavanlaisen kilpailun. Sen tuottamasta aineistosta Maria Hakokorpi-Jumppanen ja Matti Virtanen tekivät Kippurahäntä-nimisen kirjan. Siinä on juopumuksen ja juopon nimityksiä tuhatkunta, alkoholin nimityksiä lähes sata, parikymmentä viinapullon nimitystä, nelisenkymmentä alkoholiliikkeen peitenimeä sekä viisi ja puolisataa alkoholijuoman lempinimeä.

  ovat usein lyhytikäisiä: kukin aika luo omat sanontansa. On myös muutamia sellaisia, jotka ovat pitäneet pintansa. Tällaisia ovat esimerkiksi sanat juovuksissa/juopunut ja humalassa/humalainen.



Pisimpään oltu juovuksissa

š ’juomari, juoppo’, lyydissä d’uobukšis ’tainnuksissa, pyörryksissä’, vatjassa jo¯pua, virossa joobuda ’juopua’, unkarissa ivó ’juomari, juoppo’.

  ehkä vanhimpia itämerensuomalaisissa kielissä vieläkin käytössä olevia päihtymystilaa tarkoittavia sanoja. Saattavat hyvinkin olla yli viisituhatta vuotta vanhoja.

Suomen kirjakielen isä Mikael Agricola käyttää näitä sanoja Uuden testamentin suomennoksessaan. Matteuksen evankeliumin jakeessa 24:49 sanotaan: semmengin sömen ia ioman iomariten cansa (vuoden 1992 suomennos: ja syö ja juo juoppojen seurassa). Johanneksen evankeliumin jae 2:10 sanoo: Jocainen andapi ensin hyue wina / ia quin he iopuuat sijtte site honombata (Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa).

Kauan sitten myös humalassa

Humalassa-sanankin pitkäikäisyydestä kertoo se, että sana esiintyy eri muodoissa kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Esimerkiksi karjalassa on humala, humaldu- ’humaltua, juopua’, humalahkoz ’vähän humalassa’, lyydissä humal’nik ’humalainen, juopunut’, vatjassa umalikaz ’juopunut’, virossa humalas ’humalassa’. Sana mainitaan usein myös itämerensuomalaisessa kansanperinteessä.

Ensimmäinen suomalainen sanakirja, Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745, mainitsee sanan humalainen, latinaksi ’lupulo conditus’, ruotsiksi ’humlebåtsk’.

Tähän Henrik Gabriel Porthan lisäsi myöhemmin esimerkin: Hän on humalasa / päissän / litet drucken / humalainen drucken. Christfrid Gananderin hiukan myöhemmin keräämä, vasta 1900-luvulla painettu Nytt Finskt Lexicon tuntee sanonnat hän on humalasa / päissäns, se mies oli humalissans.

Sanan lähtökohta on humalakasvi, jota yhä käytetään oluen valmistuksessa. Sana on lainautunut itämerensuomalaisiin kieliin slaavilaisista tai germaanisista kielistä, jotka puolestaan lainasivat sen turkkilaisista kielistä. Germaanisia sanoja on ruvennut tulemaan itämerensuomalaisiin kieliin joskus Kristuksen syntymän aikoihin, slaavilaisia aikaisintaan 400-luvulla.

Kasvinnimenä humalalla olisi näin ollen kielessämme ikää parituhatta vuotta. Päihtymystä tarkoittavana ilmauksena se ei voi olla niin vanha, koska ainakin Suomessa humalaa alettiin käyttää oluen valmistuksessa vasta keskiajalla.

Päissään vain suomalaiset

Millaista päihtymyssanastoa suomalainen rahvas käytti menneinä vuosisatoina, voi vain arvailla. Vanhimmat sanakirjat eivät juuri asiaa valaise. Pidemmälle ei päästä myöskään itämerensuomalaisten kielten sanastojen vertailulla.

Sana päissään esimerkiksi lienee melko uusi. Sitä ei näet esiinny muissa itämerensuomalaisissa kielissä. Daniel Jusleniuskaan ei sitä tuntenut, mutta Porthanille se oli hänen tekemästään lisäyksestä päätellen tuttu.

  pää. Verbistä päihtyä Achilles Westling johti 1969 sanan päihde.

Harvinainen päihtymystilaa tarkoittava sana on kahjassa, joka esiintyy eräissä suomen murteissa ja karjalan kielessä. Martti Haavio selitti sanan kahi: kahja olevan arabialaista alkuperää, lähtöisin sanasta kahwa, joka arabiassa alun perin tarkoitti viiniä. Kun Muhammed 600-luvulla kielsi viinin juonnin, sana rupesi merkitsemään kahvia. Itämerensuomalaiset eivät juuri viiniä juoneet, ja niinpä sana kahi: kahja rupesi meillä tarkoittamaan olutta ja myöhemmin huonoa viinaa. Sana kahjo lienee johdettu siitä.

õhja vaatanud. Ilmaisu kännissä on lainautunut Tallinnan koululais slangiin; Suomeen se tuli ruotsin puhekielestä (vara i känning).

Viimeistään 1800-luku toi sellaiset sanonnat kuin olla ankkurissa (ankkuri oli eräänlainen juoma-astia), parrunpätkä (suurikokoinen kantikas viinapullo) sekä puolikupponen ja norri (kahvin ja viinan sekoituksia).

Kekkulista rommeliin ja kippuraan

Epäilemättä 1900-luku poiki kieleemme kaikkien aikojen rikkaimman alkoholiin liittyvän sanaston. Vuosina 1919-1932 Suomessa oli voimassa kieltolaki, ja alkoholista puhuttiin peitellysti. Kehittyi muun muassa sellainen sanonta kuin korpikuusen kyyneleet, joka saattoi tosin olla peräisin jo kotipolton kieltämisen ajalta 1800-luvulta. Salakuljetukseen liittyivät varpunen ja lahna (pirtuastioita), olla kekkulissa (kekku oli pieni pirtuastia), taskumatti ja kova tee (ravintoloissa laittomasti tarjoiltu pirtun ja teen sekoitus). Kun kieltolaki kaatui neuvoa antavaan kansanäänestykseen, kansa saattoi ottaa neuvoa antavia.

Sota-aika loi oman sanastonsa. Päihtynyt oli tavannut tutun kapun tai vääpelin, toinen oli rommelissa (eli saksalaisen viinan vaikutuksen alaisena). Nikskonjakiksi sanottiin saksalaista konjakkia siksi, että saksalaiset usein sanoivat: "Nix Kognak", kun suomalaiset sotilaat kyselivat konjakkia.

Valtion alkoholimonopoli synnytti paljon päihtymystilaa tarkoittavia termejä. Nyt oltiin vaikkapa Alkon tuotteissa, mannekiinina tai mainoksena. Joku oli kannattanut Fagerholmia (Alkon eli silloisen Oy Alkoholiliike AB:n pääjohtaja), toinen käynyt pitkäripaisessa (Alkon oven pitkä ripa).

  jallussa tai jalkkarissa (Jaloviina). 1950-luvulla puhuttiin paljon mahdollisesta atomisodasta, ja A-olut sai lempinimen atomiolut, josta luonnollisesti oltiin atomissa. Vuonna 1953 markkinoille ilmestyi Koskenkorvan viina, jolle keksittiin heti suuri joukko lempinimiä: Koskisen korvatipat, Koskis, Kossu, Latoviina, Vakoviski jne.

Alkosta myös ulkomaista

Myös ulkomaiset alkoholijuomat saivat Suomessa lempinimiä. Hyvä esimerkki tällaisesta on eteläafrikkalaisen Kap Brandyn nimitys Lumumba. Todellisuudessa Patrice Lumumba oli itsenäisen Kongon, nykyisen Zairen, ensimmäinen pääministeri 1960-1961 - jossakin Afrikassa joka tapauksessa. 1960- ja 1970-luvun suosikkeja oli ranskalainen valkoviini Bordeaux Blanc, joka täkäläisessä suussa vääntyi Porvoon lankuksi.

1960-luvun lopulla uusi alkoholilaki toi tullessaan käsitteen keskiolut eli keskari. Sana keskiolut oli käännöslaina ruotsin sanasta mellanöl. Suomalainen saattoi olla niin keskarissa kuin mellakassa.

Jokainen vuosikymmen synnyttää oman alkoholisanastonsa. Melko uusia ovat sellaiset sanonnat kuin olla naula päässä, änkyrässä, perseet olalla tai vaikkapa ihan notre daamena.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Humalan jälkitila krapula ei liene yhtä rakas. Kippurahäntäkin tietää sille vain kolmisenkymmentä nimitystä.

Seppo Seppälä on filosofian maisteri ja tekee lisensiaatintyötä päihtymystilaa kuvaavista ilmauksista Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaiselle laitokselle.



Sisältö jatkuu mainoksen alla