Kun maailma muuttuu, myös kielen on muututtava.

Uusille ilmiöille on annettava nimet, jotta niistä voidaan puhua. Suomen kielen sananmuodostuskeinot, johtaminen ja yhdistäminen, tarjoavat tähän ehtymättömät mahdollisuudet: johtimia ja yhdysosia voi lisäillä peräkkäin niin monta kuin sielu sietää, mitään absoluuttista ylärajaa ei ole.

Suomen kirjakieltä on 1800-luvulta lähtien tietoisesti kehitetty omaperäisiä uudissanoja muodostamalla. Kehittämiseen on ollut tarvettakin, sillä 200 vuotta sitten suomeksi oli mahdotonta kirjoittaa tieteestä, taiteesta tai ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista.

Nykymaailmaa hallitaan sanan voimalla. Kun käytät oikeita termejä, osoitat olevasi ajan hermolla ja asioista perillä. On vanhanaikaista nimittää lopputulokseksi sitä, mikä nykypoliitikkojen kielessä on lopputulema. Jokin aika sitten puhuttiin läpäisyperiaatteesta, kun tarkoitettiin asioita, jotka piti ottaa huomioon kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, nyt puhutaan valtavirtaistamisesta. Henkinen vahvistuminen on voimaantumista. Kun työvoiman kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, kuuluu puhua kohtaanto-ongelmasta.

Myös vanhojen sanojen vanhoja merkityksiä voi hyödyntää uusissa yhteyksissä. Sopivien peitenimien avulla voidaan antaa se vaikutelma, että ikävätkin asiat ovat hyviä ja hallinnassa. Epämieluisa muutos naamioidaan kehittämiseksi. Pakkosäästäminen on rakenteellista kehittämistä. Ongelmat ovat haasteita. Asia on vaiheessa, kun valmistelu on kesken eikä ratkaisusta ole mitään tietoa.

Jo Mikael Agricola huomasi suomen kirjakieltä luodessaan, että kun vieraskielisen sanan merkitys oli kääntäjälle epäselvä, helppo ratkaisu oli lainata sana sellaisenaan. Ymmärtäminen jäi lukijan vastuulle. Lainasanojen ja outojen sananmuodostusmallien käyttö antoi tekstille juhlallisen säväyksen, joka erotti sen tavallisen rahvaan kielestä. Siinä suhteessa ei ole mikään muuttunut. Eikö se olekin niin, että innovaatiot ja synergia kuulostavat paljon tehokkaammilta kuin keksinnöt ja yhteistyö?

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2007

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018