Kun maailma muuttuu, myös kielen on muututtava.

Uusille ilmiöille on annettava nimet, jotta niistä voidaan puhua. Suomen kielen sananmuodostuskeinot, johtaminen ja yhdistäminen, tarjoavat tähän ehtymättömät mahdollisuudet: johtimia ja yhdysosia voi lisäillä peräkkäin niin monta kuin sielu sietää, mitään absoluuttista ylärajaa ei ole.

Suomen kirjakieltä on 1800-luvulta lähtien tietoisesti kehitetty omaperäisiä uudissanoja muodostamalla. Kehittämiseen on ollut tarvettakin, sillä 200 vuotta sitten suomeksi oli mahdotonta kirjoittaa tieteestä, taiteesta tai ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista.

Nykymaailmaa hallitaan sanan voimalla. Kun käytät oikeita termejä, osoitat olevasi ajan hermolla ja asioista perillä. On vanhanaikaista nimittää lopputulokseksi sitä, mikä nykypoliitikkojen kielessä on lopputulema. Jokin aika sitten puhuttiin läpäisyperiaatteesta, kun tarkoitettiin asioita, jotka piti ottaa huomioon kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, nyt puhutaan valtavirtaistamisesta. Henkinen vahvistuminen on voimaantumista. Kun työvoiman kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, kuuluu puhua kohtaanto-ongelmasta.

Myös vanhojen sanojen vanhoja merkityksiä voi hyödyntää uusissa yhteyksissä. Sopivien peitenimien avulla voidaan antaa se vaikutelma, että ikävätkin asiat ovat hyviä ja hallinnassa. Epämieluisa muutos naamioidaan kehittämiseksi. Pakkosäästäminen on rakenteellista kehittämistä. Ongelmat ovat haasteita. Asia on vaiheessa, kun valmistelu on kesken eikä ratkaisusta ole mitään tietoa.

Jo Mikael Agricola huomasi suomen kirjakieltä luodessaan, että kun vieraskielisen sanan merkitys oli kääntäjälle epäselvä, helppo ratkaisu oli lainata sana sellaisenaan. Ymmärtäminen jäi lukijan vastuulle. Lainasanojen ja outojen sananmuodostusmallien käyttö antoi tekstille juhlallisen säväyksen, joka erotti sen tavallisen rahvaan kielestä. Siinä suhteessa ei ole mikään muuttunut. Eikö se olekin niin, että innovaatiot ja synergia kuulostavat paljon tehokkaammilta kuin keksinnöt ja yhteistyö?

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2007