Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Antioksidanttipillerien suojavaikutus oli 1980-luvun lääketieteen suuria lupauksia. Usko isoihin vitamiiniannoksiin osoittautui kuplaksi.

Eletään kevättä 1994. Maailman media ja tiedeyhteisö odottavat malttamattomina suuren suomalaisen syövänehkäisytutkimuksen tuloksia. Setti on ensimmäinen laaja länsimaissa toteutettu koe, joka hakee vastausta vuosikymmenen kuumimpaan kysymykseen: suojaavatko antioksidantit, siis vitamiinit ja hivenaineet, syövältä ja sydäntaudeilta. Suomalaistutkimuksessa tupakoiville miehille on syötetty vuosia E-vitamiinia ja A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia.

Istun tutkimuksen toisen päätekijän – nyt jo edesmenneen – Olli P. Heinosen työhuoneessa Helsingin Meilahdessa ja kärtän professorilta ennakkotietoja. Heinonen myhäilee partaansa mutta ei taivu toimittajan houkutteluun. Ei tipu. Jäitä hattuun. Tulokset raportoidaan piakkoin mahdollisimman arvovaltaisessa lääketieteen lehdessä.

Yhden asian hän suostuu paljastamaan. Tulosten joukossa on hyviä mutta myös erittäin kummallisia asioita.

Paria viikkoa myöhemmin pamahtaa. New England Journal of Medicinen julkaisema tulos on sokki monelle tutkijalle ja toimittajalle, vitamiini-intoilijoista puhumattakaan. Antioksidantit eivät suojaakaan syövältä ja sydäntaudeilta. Ja mikä pahinta, niistä voi olla jopa haittaa. Beetakaroteenin syöminen lisää tupakoivien keuhkosyöpää.

Pettymys ei jää ainutkertaiseksi. Mitä enemmän tutkimuksia valmistuu, sitä hyödyttömämmältä vitamiinipillerien popsiminen sai-rauksien ehkäisemiseksi alkaa vaikuttaa.

Viimeinen naula megavitamiinikuurien arkkuun lyödään kymmenen vuotta Setti-kohun jälkeen lokakuussa 2004. Lancet-lehdessä julkaistaan 14 suuren antioksidanttikokeen kooste, eräänlainen kaikkien analyysien äiti. Sen viesti on musertava: ei hyötyä, mahdollisesti haittoja.

Ajatuskin siitä, että vitamiinipillerit eivät tee ainoastaan hyvää vaan tappavat osan käyttäjistään, on pelottava, koska joissakin maissa antioksidantteja on käytetty ja käytetään yhä paljon“, kirjoittavat David Forman ja Douglas Altman omassa kommentissaan Lancetissa. Kaksikon arvion mukaan miljoonasta vitamiinilisien käyttäjästä noin 9 000: ta odottaa ennenaikainen kuolema.

Tiedeyhteisö hurahti

Jälkiviisaasti voi kysyä, miksi vakavasti otettavat tutkijat hurahtivat antioksidanttiuskoon ja käyttivät valtavia rahasummia hoitokokeisiin, jotka ovat sittemmin osoittautuneet turhiksi? Esimerkiksi pelkästään Setti-tutkimukseen panostettiin kahdeksan vuotta ja varovaisesti arvioiden 30 miljoonaa euroa. Missä mentiin mönkään?

– Ei välttämättä missään. Näin tiede toimii, selittää lääkärilehti Duodecimin päätoimittaja professori Jussi  Huttunen, joka yhdessä Olli P. Heinosen kanssa luotsasi Setti-tutkimusta.

Huttusella on hyvät perusteet väitteelleen. Jotta tarina avautuisi, palataan hetkeksi kolmenkymmenen vuoden taakse.

Joulukuussa 1971, kaksi vuotta astronautti Neil Armstrongin ikimuistoisesta kuukävelystä, Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon asetti ihmiskunnalle kovan tulostavoitteen: sota syöpää vastaan on voitettava seuraavien kymmenen vuoden kuluessa. Mahtikäskyn myötä Yhdysvaltain kansanterveyslaitokseen NIH:iin perustettiin oma osasto analysoimaan olemassa olevaa tietoa ja panostamaan lupaavimpiin tutkimussuuntiin.

Yksi kiehtovimmista oli antioksidanttihypoteesi. Tiedetään, että ihmiselle elintärkeä happi voi myös vahingoittaa soluja. Syynä ovat ärhäkät molekyylit, happiradikaalit, jotka aiheuttavat dna-vaurioita. Vähitellen soluille käy kuin auringonpaisteeseen unohdetulle voille: ne härskiintyvät. Happivauriot voivat kiihdyttää syövän ja sydäntautien syntyä sekä vanhenemista. Arveltiin, että hapettumisen eli oksidaation haittoja voitaisiin estää vahvistamalla elimistön antioksidanttipuolustusta. Koeputkessa monet antioksidantit, kuten E-vitamiini ja beetakaroteeni, kykenivätkin tuhoamaan happiradikaaleja ja korjaamaan dna-vaurioita.

Oletus sai vahvaa tukea väestötutkimuksista. Kasvisvoittoisella ruokavaliolla näytti olevan suotuisa yhteys ihmisten terveyteen.

Ainoan särön tekivät eläinkokeet, Jussi Huttunen muistelee. – Pääosa tuloksista myötäili antioksidanttiteoriaa, mutta joukossa oli myös muutamia havaintoja, joiden mukaan vitamiinit päinvastoin nopeuttavat syövän etenemisestä.

Ratkaiseva sysäys saatiin 1981, kun syöpäepidemiologian gurut Richard Doll ja Richard Peto julkaisivat Nature-lehdessä hypoteesin beetakaroteenin keuhkosyöpää ehkäisevästä vaikutuksesta. Ajatuskulku näytti vedenpitävältä.

Doll ja Peto sinetöivät yhteyden kahdella vakuuttavalla tutkimuksella. Ensimmäinen osoitti, että syövät ovat tavallista harvinaisempia ihmisillä, jotka nauttivat paljon oransseja ja tummanvihreitä vihanneksia. Tällainen väripaletti sisältää paljon karotenoideja, kuten beetakaroteenia. Toinen tutkimus kytki karotenoidien puutteen sairauksiin. Jos veren beetakaroteenipitoisuus matelee, syöpäriski on suuri.

Teoria testiin

Ongelmaksi jäi yhä se, etteivät väestötason havainnot yksin todista syy-seuraussuhdetta. Runsaasti vitamiineja saavien pieni sairastumisriski saattoi johtua muista tekijöistä.

Vaihtoehtoina oli joko luottaa epidemiologiaan ja suosittaa kansalaisille vitamiinien syöntiä tai tehdä jotakin sitovien todisteiden saamiseksi. Päätettiin noudattaa tieteen pelisääntöjä ja valita jälkimmäinen tie.

Tiedeyhteisö polkaisi käyntiin toistakymmentä jättimäistä koetta antioksidanttien syöpäsuojan selvittämiseksi. Myöhemmin aluetta laajennettiin sydäntauteihin. Mukaan värvättiin satojatuhansia vapaaehtoisia eri puolilta maailmaa.

Ratkaisu ei ollut kaikkien mieleen. Moni lääkäri ja tutkija koki isot kokeet ajan ja rahan tuhlaukseksi, koska hyödyt näyttivät itsestään selviltä. Antioksidanteista ei voinut ainakaan olla haittaa, ajateltiin. – Beetakaroteenia ja E-vitamiinia pidettiin ehdottoman turvallisina yhdisteinä, Huttunen kuvailee 1980-luvun tiedemaailman tuntemuksia.

– Lisätutkimuksia pidettiin jopa epäeettisinä, koska niissä osa ihmisistä pakotettiin olemaan ilman vitamiineja.

Lääkärikunta myös eli kuten uskoi. Enemmistö terveydenhoidon ammattilaisista niin Suomessa kuin ulkomailla popsi vitamiinilisiä – joko beetakaroteenia tai E-vitamiinia. Samassa veneessä olivat kymmenet miljoonat kuluttajat.

Syöttökokeet välttämättömiä

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Setti-tutkimuksen tulos löi tiedeyhteisön ällikällä. Tyrmistys oli niin suuri, ettei vitamiinien haittoja heti nielty sellaisinaan. Esimerkiksi Britanniassa käynnistettiin vielä Setti-tutkimuksen jälkeen uusi ehkäisykoe entistä suuremmalla beetakaroteeniannoksella. Sekin veti vesiperän.

Nollatulos kolahti lähes kaikista muistakin Settiä seuranneista suurista syövän ja sydäntautien ehkäisytutkimuksista. Olivatko massiiviset hankkeet tarpeellisia? – Ehdottomasti. Ilman niitä olisimme täysin eksyksissä, Jussi Huttunen painottaa. – Jos kokeet olisi jätetty tekemättä, sinä ja minä söisimme vitamiineja turhaan ja autuaan tietämättöminä niiden mahdollisista vaaroista. Todennäköisesti varsinkin tupakoitsijat käyttäisivät megakuureja suojautuakseen keuhkosyövältä.

Huttusen mukaan antioksidanttihypoteesi on hyvä esimerkki tieteen harharetkestä. Kansanterveyden onneksi kurssi on oikaistu ja tiede on korjannut virheensä.

– Tämä on hyvin opettavainen tarina ja samalla varoitus siitä, ettei pidä tehdä johtopäätöksiä ja laskea vainajia ennenaikaisesti, säestää Kansanterveyslaitoksessa ravintotekijöiden vaikutuksia tutkinut professori Antti Aro.

Tiedelehdet julkaisevat lähes päivittäin uusia havaintoja ravinnon ja terveyden välisistä yhteyksistä. Vain osa niistä osoittautuu todellisiksi, kun asiaa raapaistaan pintaa syvemmältä. ´– Sitova todistusaineisto jonkin aineen vaikutuksista saadaan vain kontrolloiduista hoitokokeista, Aro sanoo. – Vasta sen jälkeen sopii esittää väitteitä aineen terveellisyydestä.

Palattiin lähtöruutuun

Antioksidanttihypoteesi on palannut lähtöruutuun. Vaikka suurista vitamiiniannoksista ei löydykään ihmeitä tekeviä ominaisuuksia, kukaan ei edelleenkään kiistä vihannesten ja kasvisten etuja. Ravinnosta runsaasti beetakaroteenia saavien keuhkosyöpäriski on kiistatta keskimääräistä pienempi. Miksei sama karoteeni pillereihin pakattuna vaikuta samoin?

Yksi selitys ovat liian isot odotukset. Ruoasta saadun määrän moninkertaistamisesta ei ole ilmeisesti hyötyä. Jättiannokset kohottavat vain vessanpöntön vitamiinitasoa.

Tätä tukee myös epidemiologia. Vitamiininpuutosta potevissa väestöissä antioksidanttilisistä on sen sijaan ollut apua.

Toinen vaihtoehto on vitamiinien yhteisvaikutus. – Ruoassa vitamiinit ovat tasapainoisena sekoituksena, Antti Aro korostaa. Värikäs beetakaroteeni on ihmiselle tarpeen, mutta ei ehkä antioksidanttina. Hedelmissä ja kasviksissa piilottelee valtava joukko muitakin ter-veyttä edistäviä ravintoaineita, jotka suojaavat myös beetakaroteenia hapettumiselta. Ilman apureita se on kenties tehoton.

– Sekin on mahdollista, että olemme koko ajan veikanneet väärää hevosta, pohtii puolestaan Jussi Huttunen. - Porkkanassa on paljon muutakin hyvää kuin beetakaroteeni.

Hänen mukaansa beetakaroteenin väestötutkimuksissa aikaansaama suojavaikutus voi johtua sattumasta. Ehkä ratkaiseva tekijä onkin jokin muu. Esimerkiksi beetakaroteenin sukulaisia, muita karotenoideja, tunnetaan yli 600. Kiivaasti tutkitaan myös kasvien fenoliyhdisteitä, joita on jopa tuhansia.

Lopullinen vastaus ei selviä ehkä koskaan. Yksi asia on kuitenkin varma. Hedelmät ja kasvikset eivät ainakaan aiheuta sellaisia haittoja, joita pillerikuureilla saattaa olla.

Hyötyjäkin löytyi

Jotain myönteistäkin parinkymmenen vuoden aherruksesta jäi toki käteen. Jussi Huttunen iloitsee parista Setti-tutkimuksen sivupolusta. – E-vitamiinilla ja seleenillä saattaa olla eturauhassyöpää ehkäisevä ja seleenillä suolistosyöpiä ehkäisevä vaikutus. Yhteyksiä testataan parhaillaan suuressa yhdysvaltalaisessa kokeessa, joka jatkuu aina 2010-luvun alkupuolelle asti.

Aihepiiri on siis mutkikas. Yhteenvetona: millaista käsitystä hapettumisesta ja sen ehkäisymahdollisuuksista voi nykyisin pitää todennäköisimmin oikeana?

– Solujen hapettuminen on haitallista, ja sillä on ilmeinen yhteys joidenkin sairauksien syntyyn, professori Huttunen sanoo. – Sitä ei kukaan kyseenalaista.

– Sen sijaan ajatus, että pillerikuureilla voitaisiin estää hapettumisen haittoja, on osoittautunut pääosin virheelliseksi.

Jukka Ruukki oli tätä kirjoittaessaan Tiede-lehden toimittaja ja on nykyisin päätoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2005.

 

Antioksidantit – paljon porua, vähän villoja

Vuosikymmenien uurastuksesta huolimatta tieteellinen näyttö antioksidanttivitamiinien hyödyistä sairauksien ehkäisyssä on hyvin satunnaista ja ristiriitaista.

Nyt tiedetään, että
– runsaasti antioksidantteja sisältävä ravinto, varsinkin kasvikset ja hedelmät, suojaa sairauksilta
– monipuolisesta ruoasta saatavan antioksidanttiannoksen täydentäminen on hyödytöntä
– vitamiinipillereistä ei ole kehnojen elintapojen paikkaajiksi
– beetakaroteeni ja suuret E-vitamiiniannokset voivat aiheuttaa tupakoitsijoille keuhkosyöpää ja aivoverenvuotoja.

 

Setti etsi syövän ehkäisyä

Miten tutkittiin  Lähes 30 000 tupakoivaa suomalaismiestä söi 1985–1993 keuhkosyövän välttämiseksi joko beetakaroteenia tai E-vitamiinia tai molempia. Neljäntenä vaihtoehtona oli monivitamiinipilleri.

Ehkäisykokeen alussa miehet olivat 50–69-vuotiaita ja polttivat vähintään viisi savuketta päivässä. Käytetyt vitamiiniannokset olivat kohtuullisia, vaikkakin suurempia kuin ravitsemussuosituksissa.

Mikä tulos  Pillerit eivät estäneet syöpää tai sepelvaltimotautia. Tutkimus keskeytettiin etuajassa yllättävien haittojen takia. Beetakaroteeni lisäsi syöpien määrää ja melkein kaksinkertaisti sydäntautivaaran. E-vitamiinia syöneiden miesten kuolemat aivoverenvuotoihin puolestaan lisääntyivät. Myöhemmin on selvinnyt, että ongelmat häviävät muutamassa vuodessa pillerien käytön lopettamisesta. Havainto viittaa siihen, että vitamiinien haitat kytkeytyvät sairauksien loppuvaiheeseen.

– Mitä vaikutti  Beetakaroteeni poistettiin Suomessa myytävistä apteekin monivitamiinivalmisteista. Suomalaiset kuluttajat hylkäsivät vitamiinipillerit - ainakin hetkeksi.

Miten jatkuu  Setti-tutkimus on poikinut monta jatkotutkimusta ja väitöskirjaa. Sen tulokset synnyttivät myös yhden uuden hypoteesin. Suurissa hoitokokeissa selvitetään parhaillaan, ehkäisevätkö E-vitamiini ja seleeni eturauhassyöpää.

 

Lisää huteja luvassa

Antioksidanttihypoteesi ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen tieteen harharetki, uskoo professori Antti Aro. Tuorein tapaus kurkistelee jo nurkan takaa.

Aro tarkoittaa veressä kiertävää aminohappoa homokysteiiniä, joka on joidenkin tutkijoiden mielestä jopa kolesteroliin verrattava löytö. Väestötutkimusten mukaan veren suuri homokysteiinipitoisuus kytkeytyy suurentuneeseen sepelvaltimotaudin ja muiden valtimosairauksien vaaraan. Vielä ei ole varmaa, aiheuttaako homokysteiini sairauksia vai onko se vain niiden seuraus. Suurten hoitokokeiden tuloksia odotellaan.

Vaikka asia on kesken, markkinavoimat ovat jo heränneet. Suomessakin kaupitellaan muun muassa erikoiskivennäisvettä, jonka foolihappo ja muut B-vitamiinit laskevat homokysteiinin määrää. Eräät epidemiologit ovat myös kiirehtineet laskemaan, kuinka monta ennenaikaista kuolemaa voitaisiin estää, jos ruokaan lisättäisiin foolihappoa.

– Homokysteiini näyttää olevan antioksidanttihypoteesin toisinto, Aro sanoo. Ensi tietojen perusteella hoitokokeissa vedetään vesiperä. Foolihappo ei suojaa ainakaan aivohalvaukselta. – On vähintäänkin kyseenalaista, hyötyykö terve ihminen vitamiinilisistä.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.