Kuva: WIkimedia Commons
Kuva: WIkimedia Commons

Vuoden kääntyessä lopuilleen meistä moni ihmettelee, kuinka nopeasti aika kuluu. Tai rientää. Tai lentää. Tai kiitää. Joskus se mateleekin, esimerkiksi silloin, kun odottaa jotakin mieluista ja tärkeää.

Aika on resurssi, jota voi hukata, kuluttaa, tuhlata tai säästää niin kuin rahaa. Tehokkuutta tavoitteleva ihminen yrittää hallita aikaa tai omaa ajankäyt­töään. Hän on ajoissa paikalla. Hän uhraa aikaa asioille, joita pitää tärkeänä. Hän saa aikaan monenlaista.

Suomen kieli tarjoaa aikaan monta näkökulmaa. Aikaa voidaan ajatella rajattomana, tasaisesti jatkuvana ulottuvuutena, epämääräisenä jaksona, määrämittaisena aikakautena tai lyhyenä hetkenä, esimerkiksi oikeana kellonaikana.

Fysiikassa aika on neliulotteisen avaruuden yksi ulottuvuus, jonka avulla mitataan tapahtumien etäisyyttä.

Tavalliselle ihmiselle aika edustaa subjektiivista kokemusta siitä, miten kaikki virtaa ja muuttuu sekä ihmisessä itsessään että hänen ympärillään.

Sana aika ei kuulu suomen kielen vanhimpaan perintösanastoon. Sillä on vastineita kaikissa lähisukukielissä, mutta ei etäsukukielissä saamea lukuun ottamatta. Äännehistoriallisista ongelmista huolimatta sanaa on arveltu germaaniseksi lainaksi, jolloin se olisi samaa juurta kuin gootin aiws, ’aika’.

Ajan kulumisesta on joka tapauksessa tehty havaintoja jo kantauralista lähtien. Aikaa on mitattu luonnon tarjoa­milla välineillä, sellaisilla kuin vuodenajat, kuun vaiheet ja ihmisen elämä. Kieliopillisen järjestelmän ikivanhaan ytimeen kuuluvat aikamuodot eli tempukset, joilla ilmaistaan nykyisen ja menneen ajan vastakohta.

Aikakäsitykset voivat olla erilaisia eri kulttuureissa tai saman kulttuurin sisällä. Lineaarisen käsityksen mukaan aika etenee koko ajan samaan suuntaan, eikä entiseen ole paluuta. Tutkijat voivat rajata ajan janaksi, jolla on alku ja loppu. Syklisen aikakäsityksen mukaan aika kiertää ikuista kehää.

Suomen kieli sallii siirtymisen ajasta ikuisuuteen tai ajasta aikaan. Miten se vanha kansa sanoikaan?

Aikansa kutakin.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2010