Joskus on kosolti onnea matkassa, ja arkeologinen aarre putkahtaa esiin muutaman neliömetrin kaivutöillä. Näin kävi viime kesänä minulle ja kollegoilleni Titicacajärvellä, missä tutkimme Bolivian tärkeimpiin kuuluvaa muinaiskulttuuria, Tiwanakua. Pienehkön Paritin saaren pienestä koekuopasta nousi kolmisensataa kiloa loistokeramiikkaa.







Joskus on kosolti onnea matkassa, ja arkeologinen aarre
putkahtaa esiin muutaman neliömetrin kaivutöillä. Näin kävi
viime kesänä minulle ja kollegoilleni Titicacajärvellä, missä
tutkimme Bolivian tärkeimpiin kuuluvaa muinaiskulttuuria,
Tiwanakua. Pienehkön Paritin saaren pienestä koekuopasta
nousi kolmisensataa kiloa loistokeramiikkaa.



Paritin-tutkimustemme alku elokuussa 2002 ei luvannut suuria. Neljän miehen retkikuntamme - kaksi suomalaista, arkeologi Risto Kesseli ja minä, ja kaksi bolivialaista, arkeologi Jédu Sagárnaga ja antropologi Jonny Bustamante - veneili Paritiin etsimään Tiwanakun kukoistuskauden jäännöksiä. Olimme näet työskennelleet Titicacajärven ympäristössä jo useana vuonna ja tiesimme, että Paritista oli 1930-luvulla löytynyt hienoja tiwanakulaisia kulta- ja keramiikkaesineitä. Ensi käynti tuotti kuitenkin pettymyksen. Jututtamamme Paritin kylän asukkaat eivät osanneet - tai halunneet - kertoa mitään muinaislöydöistä, emmekä itsekään onnistuneet tekemään sen kummempia havaintoja.

Seuraavan kerran Pariti palasi ajatuksiimme syyskuussa 2003 tutkiessamme läheisessä Tiraskan kylässä sijaitsevaa Tiwanakun myöhäisvaiheen kalmistoa. Paritilainen Juan Carlos Callisaya saapui esittelemään näyttäviä keramiikkafragmentteja, jotka hän sanoi löytäneensä kaivaessaan vesikuoppaa kotieläimilleen. Callisayan esineet, joiden helmi oli puumanpäistä soturia esittävä lähes ehjä juoma-astia, herättivät heti mielenkiintomme. Vielä samana päivänä retkikuntamme, johon nyt kuului myös arkeologian opiskelija Riikka Väisänen, suuntasi uudelleen Paritiin.


Huijattiin väärään paikkaan


Tällä toisella vierailullamme meille selvisi, että useilla Paritin kylän asukkailla oli hallussaan Tiwanakun kukoistuskautta edustavan klassisen tyylivaiheen keramiikkaa, jota he olivat löytäneet muokatessaan maitaan ja kaivaessaan savea adobe-tiiliensä raaka-aineeksi. Lunastimme joukon esineitä, muun muassa palasia astioista, jotka esittivät ihmisiä ja puumaihmisiä.

Lokakuun alkupuolella työskentelimme kolme päivää Callisayan mailla. Kaivoimme kolme pientä koekuoppaa saadaksemme käsityksen, millaisiin arkeologisiin kehyksiin paritilaisten näyttämät esineet kuuluivat. Löytöympäristön tunteminen on tärkeää, sillä se mahdollistaa esineiden ajoittamisen ja niiden kulttuuristen sidosten selvittämisen.

Meitä ei onnistanut - eikä ihme, sillä meitä oli huijattu. Kyläläisiltä lunastamamme astiankappaleet olivat peräisin Paritin keskusaukion tietämiltä, aivan eri kulmilta kuin kaivoimme. Juan Carlos Callisaya haaveili perustavansa Paritiin oman museon ja sen tähden ohjasi meidät väärään paikkaan omille mailleen.

Tutkimusten jatkaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä Bolivian sisäpoliittinen tilanne oli hyvin epävakaa ja väkivaltaisiksi käyneissä suurmielenosoituksissa vaadittiin presidentin eroa. Jouduimme palaamaan Suomeen.

Luvan saanti takkuaa

Alkuperäisen projektisuunnitelmamme mukaan emme viime kesänä aikoneet jatkaa Tiwanakun tutkimuksiamme. Paritilaisten löytämät hienot esineet kuitenkin herättivät hankkeemme johtajan, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen professorin Martti Pärssisen mielenkiinnon. Niinpä päätimme tehdä jatkotutkimuksia. Kun Bolivian yhteiskunnallinen tilannekin oli rauhoittunut, palasimme Titicacajärvelle elokuussa.

Perillä kohtasimme kuitenkin ongelmia. Matkattuamme Paritiin neuvottelemaan kaivausten jatkamisesta jouduimme toteamaan, ettei hankettamme voitu lopullisesti hyväksyä. Suurin osa kylän miehistä oli kalastamassa, eikä yhteisö ollut päätösvaltainen.

Boliviassa kaivausten aloittamiseen tarvitaan kaksi lupaa. Kulttuuriministeriön alainen Museovirasto myöntää viranomaisluvan, mutta se oikeuttaa töiden käynnistämiseen vasta kun se on vahvistettu paikallistasolla. Aimaraintiaanien yhteisöiltä lupaa ei läheskään aina heltiä, sillä vuosisatoja jatkuneen kulttuurisen ja yhteiskunnallisen sorron takia nämä alueen alkuperäisasukkaat ovat - ymmärrettävästi - hyvin epäluuloisia vieraita kohtaan.

Vaikka meillä ei ollut paritilaisten selvää hyväksyntää, päätimme torstaina 5. elokuuta kokeilla onneamme. Pakkauduimme tavaroinemme Sagárnagan maastoautoon, ajoimme Huatajatan kaupunkiin ja vuokrasimme moottoriveneen kuljettamaan meidät Paritiin.

Uhkapelimme epäonnistui. Paritilaiset olivat aloittaneet Bolivian itsenäisyyspäivän, elokuun kuudennen, vieton hyvissä ajoin. Suurin osa kylän miehistä oli joko naapurikylässä juhlimassa tai tukevasti humalassa. Emme tälläkään kertaa saaneet tutkimuslupaa. Jouduimme jälleen palaamaan tyhjin käsin La Paziin.

Odotukset alkavat nousta

Seuraavan kerran suuntasimme Paritiin sunnuntaina 8. elokuuta. Tällä kertaa väkeä oli paikalla enemmän, mutta niin oli epäluuloakin. Nihkeät asenteet johtuivat varmaankin siitä, että olimme edellisenä kesänä lunastaneet muinaislöytöjä ja näin vieneet ihmisiltä tulonlähteitä.

Muinaisesineiden myynti on - valitettavasti - Paritissa merkittävä tulonlähde, sillä vain muutaman kilometrin päässä sijaitsee tärkeä matkailunähtävyys Suriquin saari ja monet siellä käyvät turistit piipahtavat myös Paritissa. Suriqui vetää väkeä, sillä saaren miehet rakensivat totorakaislaveneet, joilla maailmankuulu norjalainen etnologi ja tutkimusmatkailija Thor Heyerdahl 1970-luvulla todisti muinaisten kaisla-alusten valtamerikelpoisuuden.

Tuntikausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen saimme luvan majoittua yhteen kyläkoulun luokkahuoneeseen. Seurasi kylmä ja pimeä yö. Vaikka Titicacajärvi sijaitsee verrattain lähellä päiväntasaajaa, se on niin korkealla, lähes neljän kilometrin korkeudessa, että useimpina öinä lämpötila laskee lähelle hallalukemia. Kortteerimme oli siis kalsea, ja valoakin saimme vain kynttilöistä, sillä koulua ei ollut sähköistetty; koko saareen saatiin sähköt vasta hiljattain.

Seuraavana aamuna tilanteemme kohentui. Saimme vuokrattua pari huonetta sähköllä valaistusta tiilitalosta kylän keskusaukion laidalta. Lopulta heltisi tutkimuslupakin, ja odotuksemme alkoivat nousta. Olimme ensimmäinen arkeologiryhmä Paritissa sitten 1930-luvun ja olimme ryhtymässä tutkimaan Tiwanakun kukoistuskauden kohdetta, josta ainakin teoriassa olisi mahdollista löytää huippuesineistöä, upeaa keramiikkaa, ehkä kultaakin.

Kasauma paljastuu rikkaaksi

Käynnistimme tutkimuksemme vaatimattomasti tekemällä kaksi parin neliömetrin koekuoppaa. Ensimmäiselle valitsimme paikan kylän keskusaukion länsilaidalta, toiselle sen luoteisnurkasta.

Länsilaidan kuopasta nousi puolen metrin matkalta viime vuosisatojen jätettä ja astianpalasia, mutta noin metrin syvyydestä paljastui kerrostuma, jossa oli meitä kiinnostavan keramiikan kappaleita. Juuri muuta ei sitten löytynytkään, vaikka kaivauduimme lähes kahden ja puolen metrin syvyyteen.

Myös luoteisnurkan kuopassa oli keramiikankappaleita metrin molemmin puolin. Sitten löydöt tuntuivat loppuvan, kunnes noin 1,3 metrin syvyydessä tuli vastaan pienehkö keramiikkakeskittymä. Ryhtyessämme keräämään palasia talteen koimme yllätyksen. Vaatimattomalta näyttäneestä kasaumasta alkoi nousta loistokeramiikkaa: koristeellisia ja värikylläisiä astianpalasia.

Arkeologit tapaavat vitsailla, että parhaat löydöt tehdään yleensä mahdollisimman pahaan aikaan, esimerkiksi kaivausten viimeisenä päivänä. Tilanne oli hankala nytkin, sillä olimme lähdössä muutamaksi päiväksi La Paziin ja venekyyti Huatajataan odotti.

Koetimme tutkia kuoppamme mahdollisimman rivakasti, sillä emme halunneet jättää hienoa löytöämme paritilaisten armoille. Nostettuamme ylös noin 20 kiloa keramiikankappaleita arvelimme, että kätkö alkoi olla tyhjä. Lapioimme maata kuoppamme suojaksi ja matkasimme onnellisina pääkaupunkiin.

Saalis sen kuin paranee

La Pazissa ryhdyimme puhdistamaan ja tutkimaan löytöjämme. Innostuksemme nousi hetki hetkeltä. Tunnistimme keramiikankappaleista tiwanakulaisia värejä - mustaa, punaista, vaaleanpunaista, oranssia, keltaista - ja tiwanakulaisia aiheita, kuten kissaeläimiä ja kondorikotkia.

Palasimme Paritiin lauantaina 14. elokuuta. Rikkaudellaan yllättänyt koekuoppamme oli onneksi koskematon. Tyhjensimme sen täytemaasta ja ryhdyimme töihin.

Huomasimme pian, että olimme olleet aivan väärässä, kun kuvittelimme keränneemme talteen suurimman osan keramiikasta. Komeasti koristeltuja saviastianpaloja ja välillä ehjiäkin esineitä nousi aina vain maan povesta. Kaivauksemme syveni syvenemistään, ja löytöjemme taiteellinen taso kohosi samaa tahtia. Olimme todella osuneet aarrekätköön!

Seuraavana aamuna uskottelimme itsellemme, että saamme kuopan tutkituksi iltaan mennessä. Emme saaneet, ja tutkimuksiimme upposi lopulta neljä kokonaista työpäivää. Joka yö pelkäsimme, että paikalliset saattaisivat pimeyden turvin tehdä omia "kaivauksiaan". Niinpä aina ulkona käydessämme poikkesimme tarkistamaan tilanteen kaivausalueellamme. Onneksi mitään ei tapahtunut.

Rikottiin uhreiksi jumalille

Aarrekätkömme osoittautui lopulta 1,8 metriä syväksi ja 70 senttiä leveäksi sylinterinmuotoiseksi kaivannoksi, joka oli täytetty lähes ääriään myöten keramiikalla. Kaiken kaikkiaan löytöjä kertyi kolmisensataa kiloa. Aineiston kuljettaminen La Paziin vaati 60 muovikassia ja seitsemän suurehkoa pahvilaatikkoa.

Kun saaliimme muuttaa astioiksi, käsissämme on arviolta viitisensataa hienoa kulhoa, pikaria, ruukkua ja vatia. Rikkonaisuudesta päätellen astiat on särjetty tahallaan, ilmeisesti uhreina jumalille.

Uskonnollisiin seremoniamenoihin viittaa useakin seikka. Monia astioita on parillinen määrä samanlaisia kappaleita. Tämä sopii tiwanakulaisten mytologiaan, jonka mukaan kaikissa maailman asioissa vaikutti kaksi vastakkaista mutta toisiaan täydentävää voimaa. Astianpalasten seassa on runsaasti laamanluuta, ja laaman tiedetään olleen tärkeä uhrieläin Andeilla. Kaivaushavainnot ja radiohiiliajoitukset osoittavat, että suurin osa esineistä on haudattu lyhyen ajan kuluessa, yhden tai muutaman rituaalin aikana.

Missä tarkoituksessa keramiikkauhrit on annettu, on vielä mahdoton sanoa. Ehkä arvotavaralla pyydettiin siunausta uudelle hallitsijalle tai tärkeälle temppelille. Tai kenties niillä "tapettiin" pyhäkkö, jos saari jouduttiin syystä tai toisesta äkkiä hylkäämään. Toivomme, että saamme jonkinlaisia vastauksia, kun pääsemme analysoimaan maalauskoristelun symboliikkaa.

Ehjissä upeaa taidetta

Tuhansien astianpalojen lisäksi saimme talteen kaksi kivistä miniatyyripatsasta, parikymmentä ehjää tai kutakuinkin ehjää astiaa, parikymmentä pientä kivihelmeä ja kaksi pientä kultapaljettia.

Ehjistä astioista puolet on kapeakaulaisia pulloja, jotka on kenties varta vasten laskettu kuoppaan varovaisesti. Ehkä pullot ovat sisältäneet seremonioissa tärkeää maissiolutta.

Ehjien esineiden joukossa on myös useita suorastaan veistoksellisia astioita. Niistä upein esittää uurrekasvoista miestä, joka kantaa vasemmalla käsivarrellaan pilkullista vesilintua. Se saattaa hyvinkin olla komein koskaan löydetty keraaminen tiwanakulaisastia. Veistoksellisuudestaan huolimatta sekin on kuitenkin nimenomaan astia, joskaan ei mikä tahansa. Näin hienoja esineitä saivat käyttää vain harvat ja valitut - aivan kuten omassa kulttuuripiirissämme ehtoollisastiat ovat kuuluneet kirkkoihin ja parhaat porsliinit kuninkaanlinnoihin.

Näkemykset menevät uusiksi

Vaikka emme kultaa löytäneetkään, löytöämme voi hyvällä syyllä pitää aarteena, Bolivian modernin arkeologisen historian merkittävimpiin kuuluvana löytönä. Aineiston analysointi, tuhansien palasten palapelimme, on alkutekijöissään, mutta jo nyt voimme sanoa, että löytömme muuttaa monin tavoin käsityksiä Tiwanakun keramiikkataiteesta.

Löytömme kumoaa aiemmat tulkinnat, joiden mukaan tiwanakulaiset olivat ennen kaikkea loistavia kivenveistäjiä, eivät niinkään keraamikkoja. He ovat kuitenkin valmistaneet yhtä hienostuneita astioita kuin Andien keramiikkataiteen kiistattomat mestarit mochet, joiden kulttuuri kukoisti 100-700-luvulla Perussa Mochejoen ympäristössä. Lisäksi fragmenteista on paljastunut muutamia aivan uusia astiamuotoja ja maalauskoristeista useita entuudestaan tuntemattomia kuvioita.

Löytömme tarjoaa myös oivan mahdollisuuden tutkia Tiwanakun eliitin ulkonäköä, vaatetusta, koruja ja arvonmerkkejä, sillä Paritin astioiden joukossa on useita muotokuva-astioita, joihin on maalattu yläluokan miehiä ja naisia. Tällaista materiaalia on kipeästi kaivattu, koska Bolivian kosteassa ilmastossa ei juuri ole säilynyt muinaisia tekstiilejä.

Jäljellä kosolti kaivettavaa

Hektiset työpäivämme Paritissa pysyvät epäilemättä aina yhtenä urani kirkkaimmista kohokohdista. Varmasti jokainen arkeologi unelmoi siitä, että saa olla nostamassa päivänvaloon muinaisia aarteita. Lisäksi tuntuu uskomattomalta, että osuimme "kultasuoneen" kaivamalla ainoastaan kuusi neliömetriä, kun Andeillakin monet arkeologit ovat tutkineet tuhansia neliömetrejä osumatta läheskään yhtä rikkaisiin kätköihin.

Olimme alun perin suunnitelleet työskentelevämme Paritissa elokuun loppuun saakka, mutta uudessa tilanteessa lopetimme kenttätyöt jo 18. päivänä ja palasimme La Paziin tekemään jälkitöitä, puhdistamaan ja dokumentoimaan löytöjä ja kokoamaan rikkoutuneita astioita. Meidän suomalaisten lentäessä syyskuussa kotiin bolivialaiset jäivät jatkamaan aineiston hidasta läpikäyntiä.

Kenttätöiden ennenaikainen lopettaminen merkitsi sitä, että Paritin keskusaukion uumeniin jäi vielä kosolti kaivettavaa. Laajensimme nimittäin yllätyskuoppaamme, kun huomasimme, että keramiikkaesiintymä jatkui sen itäpuolella. Laajennus paljasti uuden aarrekaivannon, mutta resurssimme eivät riittäneet sen tutkimiseen. Toivottavasti saamme jatkorahoitusta mahdollisimman pian, jotteivät paritilaiset ehdi hakkuineen ja lapioineen paikalle ennen meitä.

Antti Korpisaari valmistelee väitöskirjaa Tiwanakun kulttuurin hautaustavoista ja yhteiskuntarakenteesta Helsingin yliopiston Renvall-instituutin Iberoamerikkalaisessa keskuksessa.

Tämä oli Tiwanaku

Tiwanaku oli Bolivian merkittävimpiä esikolumbiaanisia kulttuureja. Se kehittyi Titicacajärven ympäristössä lähes neljän kilometrin korkeudessa nerokkaan viljelytekniikan varaan. Pelloista tehtiin kapeita ja korkeita penkkejä, joiden väliin jätettiin vesikanavia. Päivällä vesi varastoi auringonlämpöä ja yöllä vapautti sen. Näin perunat, ocat, kinoat ja muut tärkeät viljelykasvit olivat turvassa yöpakkasilta, joita alueella esiintyy 250-300 kertaa vuodessa.

- 1000-luvulla ennen ajanlaskumme alkua Tiwanakun muinaiskaupungin alueelle syntyy kylämäistä asutusta. Vähin erin kehkeytyvä kulttuuri omaksuu vaikutteita Titicacan altaan kahdesta varhaisesta kulttuurista Chiripasta ja Pukarasta.

- 300-500-luvulla ajanlaskumme alun jälkeen Tiwanakuun rakennetaan monumentaalista temppeli- ja hallintokeskusta. Kivenrakennustaito ja keramiikan valmistus kehittyvät.

- 600-luvulla Tiwanakun uskonto, arkkitehtuuri ja taidetyylit alkavat levitä osin diplomatian ja vaihtokaupan, osin hallinnollisten toimien välityksellä Tyynenmeren rannikkolaaksoihin nykyiseen Etelä-Peruun sekä Pohjois-Chileen ja Luoteis-Argentiinaan.

- 800-900-luvulla Tiwanaku elää kukoistuskauttaan. Pääkaupungissa, jonka pinta-ala on nyt yli kuusi neliökilometriä, asuu noin 15 000-20 000 ihmistä: vallitsevaa yläluokkaa, palvelusväkeä sekä käsi- ja maatyöläisiä.

- 1000-1100-luvulla Tiwanakun mahti hiipuu, pääkaupunki tyhjenee ja Titicacan ympäristöön syntyy useita pienehköjä aimarakuningaskuntia. Tiwanakun kohtaloksi koituu todennäköisesti pitkä kuivuuskausi. Se pudottaa rajusti Titicacajärven vedenpintaa, kuivattaa kanavat ja tuhoaa viljelymahdollisuudet.

Vaikka Tiwanakun valtio katosi, monet kulttuuriset piirteet säilyivät ja vaikuttivat pitkään - vielä 1400-luvulla, kun inkat loivat Andeille oman imperiuminsa. Niin inkojen arkkitehtuurissa kuin keramiikkataiteessa on selviä kytköksiä Tiwanakun kulttuuriin.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5230
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti