Inhimillinen tieto on aina erehtyväistä. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus vaan niiden jatkuva korjaaminen ja todistusaineistojen julkisuus.

Teksti: Ilkka Niiniluoto

Inhimillinen tieto on aina erehtyväistä. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus vaan niiden jatkuva korjaaminen ja todistusaineistojen julkisuus.

Julkaistu Tiede -lehdessä 10/2010Julkista keskustelua ilmastonmuutoksesta on vauhdittanut hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, joka on rekrytoinut raporttiensa taustavoimaksi tutkijoita maailman eri puolilta. Lukuisten tieteilijöiden tulosten yhteenvetona on todettu, että maapallon ilmasto lämpenee tavalla, jossa ihmisellä on merkittävä osuus. Raportit arvioivat ilmastonmuutoksen uhkaavan muutaman vuosikymmenen kuluessa elämisen ehtoja maapallon eri puolilla. Siksi IPCC on esittänyt valtioille ja kansalaisille vakavan vetoomuksen hiilipäästöjen vähentämiseksi ja elintapojen muuttamiseksi.Vallitsevaa konsensusta ovat arvostelleet vähemmistöön jääneet tutkijat, joita kutsutaan ilmastoskeptikoiksi.Pari vuotta sitten IPCC:n raportissa väitettiin, että Himalajan jäätiköt voivat hävitä vuoteen 2035 mennessä, mutta tämä tulos osoitettiin pian virheelliseksi. Syksyllä 2009 nousi laaja kohu, kun hakkerit tunkeutuivat East Anglian yliopiston ilmastontutkimusyksikön CRU:n tiedostoihin. Julki tulleista tutkijoiden jonkin verran värikkäistä sähköposteista saattoi saada käsityksen, että he järjestelmällisesti hakivat omien ennakkokantojensa mukaisia tuloksia ja ohittivat vastakkaisia näkemyksiä.Voiko siis tieteen tuloksiin lainkaan luottaa? Onko ilmastonmuutos sittenkin vain huijausta? Vai oliko hakkerointi ilkeämielisten ilmastoskeptikkojen juoni?Tilannetta rauhoittavan vastauksen on antanut Glasgow’n yliopiston entisen rehtorin Sir Muir Russellin johdolla valmistunut riippumaton raportti Climate Change Email Review. Siinä CRU:n tutkijat saavat synninpäästön ”tinkimättömyytensä ja rehellisyytensä” osalta: tutkimustulosten vääristelystä ei ole todisteita. Samalla raportti kuitenkin toivoo tutkijoilta suurempaa avoimuutta ulkopuolisen kritiikin ja julkisuuden suhteen.

Tiedettä vähätelty ennenkinIlmastonmuutosta koskevat yksittäistapaukset ovat saaneet mediassa paljon enemmän huomiota kuin 1990-luvulla erityisesti Yhdysvalloissa riehunut ”tieteiden sota” (Science Wars). Joukko tieteensosiologeja ja -filosofeja kyseenalaisti oletuksen, että tieteellinen tutkimus on tietoteoreettisesti muiden uskomusten muodostamisen tapojen yläpuolella. Onko tiede siis yhtä paljon tai yhtä vähän luotettavaa kuin myytit, uskonnot, voodoo ja astrologia? Tieteen asemaa puolustavat luonnontieteilijät provosoituivat näistä kysymyksistä, jotka he panivat ”postmodernin relativismin” ja ”irrationalismin” tiliin. Itsekin osallistuin tähän – nyt jo pääosin laantuneeseen – väittelyyn esseekokoelmassa Totuuden rakastaminen (Otava 2003), jossa tieteellisen realismin pohjalta puolustin tieteen kykyä lähestyä totuutta.

Ihanteena epäitsekäs rehellisyysTieteensosiologi Steven Shapin esittää teoksessaan The Scientific Revolution (The University of Chicago Press 1996), että 1660-luvulla perustettu Royal Society asetti tieteenharjoittajan perusmalliksi brittiläisen herrasmiehen, jonka perushyveitä ovat lempeys, vapaus ja sitoutumattomuus. Tutkijat ovat luotettavia henkilöitä, jotka tinkimättömän rehellisesti omistautuvat totuuden etsintään. Samalla heillä on varaa epäitsekkäästi irrottautua uskonnollisista, poliittisista ja taloudellisista tavoitteista. Suurin kunnia ja palkkio on uuden löydön tai keksinnön tekeminen.Myös sosiologi Robert Mertonin klassinen kuvaus 1600-luvulla syntyneestä tieteen eetoksesta sisältää pyyteettömyyden ja puolueettomuuden periaatteet: totuutta tavoittelevat tutkijat eivät aja omaa etuaan vaan antavat tosiasioiden puhua puolestaan. Pyyteettömyyteen liittyy myös ”kommunismin” periaate: tieto ei ole yksityinen kaupallinen hyödyke, vaan julkista yhteisomaisuutta.Mertonia vastaan on usein huomautettu, että nykyisin tutkijat joutuvat ankarasti kilpailemaan keskenään huomiosta ja voimavaroista. Elämme ”suuren tieteen” (Big Science) aikaa: tiede ei enää ole itsenäisten herrasmiesten harrastusta, vaan yhä enemmän suurten ryhmien ja tutkimuslaitosten kallista toimintaa, joka tuottaa yhteiskunnalle innovaatioita ja taloudellista vaurautta. Merton oli kuitenkin hyvin selvillä Matteus-efektiksi kutsumastaan ilmiöstä, jonka mukaan tieteellinen menestys kasautuu positiivisen kierteen mukaisesti: onnistuminen tuo mukanaan mainetta ja resursseja, joilla voi tavoitella uutta menestystä.

Tutkijat vahtivat toisiaanMuuttuneista oloista huolimatta tieteen etiikan perusteet ovat säilyneet entisellään. Perusnormina on edelleen rehellisyys: tutkimusaineistoja ei saa väärentää, tuloksia ei saa sepittää. Toinen keskeinen periaate on reiluus: kunnia tieteellisistä löydöistä on annettava sen ansainneelle, plagiointi ja luvaton lainaus ovat kiellettyjä. Rehellisyys tukee suoraan tutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Reiluus tekee sen epäsuorasti ylläpitäessään tutkimuksen hyviä käytäntöjä.Vaikka nykyinen informaatioteknologia on tehnyt tutkimusaineistojen vääristelyn ja kopioinnin aikaisempaa helpommiksi, tieteellistä vilppiä tulee esiin suhteellisen harvoin. Kiinni jäämisen ja kunnian menetyksen riski on suuri. Ilmi tulleet tapaukset ovat osoituksia yhteisön kontrollin pitävyydestä. Suomessakin on toimiva tutkimusetiikan järjestelmä: yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset ovat sitoutuneet noudattamaan Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeita hyvistä tieteellisistä käytännöistä ja niiden rikkomista koskevien epäilyjen selvittämisestä.Samantapaisen huomion voi tehdä tieteen julkisuusperiaatteesta. Ainakin julkisesti rahoitettujen tutkimusten julkisuutta vaaditaan ehkä vahvemmin kuin koskaan. Tätä todistaa tieteellisten aikakauslehtien ja verkkojulkaisujen jatkuva kasvu: maailmassa ilmestyy vuosittain yli miljoona tieteellistä artikkelia. Samalla entistä tarmokkaammin edistetään tieteellisten julkaisujen ja tutkimusaineistojen avointa saatavuutta (Open Access). Rehellisyyden ja julkisuuden periaatteiden kunnioitus on tärkeä edellytys tieteen luotettavuudelle. Silti luottamus tieteeseen ei voi nojautua vain yksittäisten henkilöiden ominaisuuksiin ja hyveisiin. Tutkijat vahvuuksineen ja heikkouksineen ovat ihmisiä, jotka saattavat epäonnistua ja hairahtua siinä missä muidenkin ammattien harjoittajat. Tutkimusetiikan rinnalla – ja sitä vielä tärkeämpänä tieteenharjoituksen piirteenä – on tieteessä noudatettava kriittinen menetelmä.

Ja arvioivat toistensa tuloksiaTiede on järjestelmällistä uuden tiedon tavoittelua, jossa tutkijakoulutuksen saaneet tiedeyhteisön jäsenet soveltavat kriittistä menetelmää. Merton kutsui tätä tieteen metodin ominaisuutta ”organisoiduksi epäilyksi”: tieteessä ei hyväksytä ehdottomia auktoriteetteja tai dogmaattisia ennakkoluuloja, vaan kaikille tieteen tuloksille on esitettävä riittävää näyttöä eli evidenssiä. Juuri tästä syystä tutkimustulosten ja niitä tukevan todistusaineiston tulee olla julkista, jotta muut tutkijat voivat tarkistaa niiden pätevyyden ja käydä aiheesta avointa keskustelua.Nämä tieteellisen menetelmän piirteet kiteytti osuvasti jo amerikkalainen filosofi Charles S. Peirce 1870-luvulla. Tieteellinen tieto ei synny mielivaltaisesti tutkijan päässä, vaan perustuu vuorovaikutukseen tutkimuskohteen kanssa. Näitä vuorovaikutuksen muotoja ovat yhteiset aistihavainnot, toistettavat kokeet ja historialliset lähteet. Tieteessä esitetään uusia rohkeita hypoteeseja, mutta ne asetetaan myös ankariin testeihin, joiden aineiston tulee myös olla julkista. Jos havainnot puhuvat hypoteesia vastaan, se on hylättävä. Jos näyttö ei vielä riitä, vastuullinen tieteilijä pidättäytyy toistaiseksi kannanotosta ja jatkaa tutkimusta. Mittauksiin, havaintoihin, otantamenetelmiin ja päätelmiin liittyvän epävarmuuden hallitsemiseksi on kehitetty tilastotieteellisiä menetelmiä, joiden avulla voidaan arvioida ja ilmaista tulosten luotettavuutta ja virhemarginaaleja. Erityisesti tämä koskee ennusteita, joihin aina voi liittyä vielä tuntemattomia ja ennakoimattomia lisätekijöitä.Tutkijan tai tutkijaryhmän artikkelissa raportoimat tulokset alistetaan aikakauslehdissä vertaisarviointiin (peer review), jossa arvioijana (referee) toimii alan asiantuntija. Julkaisukynnyksen ylittäneet artikkelit joutuvat vielä uudelleen tiedeyhteisön kriittisen keskustelun kohteiksi.

Epäily edistää ja uudistaaPeirce oivalsi, että tieteen pitää soveltaa itsekriittistä epäilyä, jotta se olisi uskottavampi kuin horjumattomina pidettyihin auktoriteetteihin nojautuvat uskomusjärjestelmät. Hän kutsui fallibilismiksi (latinan erehtymistä tarkoittavan fallere-verbin mukaisesti) tietoteoreettista näkemystä, jonka mukaan kaikki inhimillinen tosiasiatieto on aina erehtyväistä ja siksi arvosteltavissa ja korjattavissa. Tämä koskee erityisesti tiedettä, jonka menetelmän ytimenä on itseäänkorjaavuus: tutkijat arvioivat jatkuvasti toistensa töitä, kyseenalaistavat vanhoja tuloksia ja etsivät uusia, entistä parempia, tarkempia ja täydellisempiä vastauksia tieteellisiin kysymyksiin. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi tieteen edistymisen kannalta.Fallibilismin mukaan tieteen luotettavuuden takeena ei siis ole tulosten varmuus, lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua.Näin esimerkiksi ilmastoskeptikot ovat tervetulleita horjuttamaan ilmastotutkijoiden konsensusta. Tehtävä ei ole helppo, koska heidän on esitettävä uusia tieteellisiä aineistoja ja argumentteja, jotka ovat vielä vakuuttavampia kuin tähän mennessä hyväksytyt tulokset. Joka tapauksessa on selvää, että nykyisiä tieteellisiä näkemyksiä ajan mittaan korjataan ja täsmennetään monin tavoin.

Mediassa kuva yksinkertaistuuEdellä hahmoteltu kuva tiedeyhteisön toiminnasta saa uusia piirteitä, kun tutkimustulokset välitetään median tai muiden kanavien kautta soveltajille, päätöksentekijöille ja kansalaisille. Tällöin tieteellisten artikkelien usein varovaisia ja täsmällisiä muotoiluja joudutaan tiivistämään ja yksinkertaistamaan, viihteellistämäänkin. Tutkimusasetelman reunaehtoja ja tulosten epävarmuuden astetta ei ehkä tuoda julki. Erityisesti soveltavan tieteen aloilla, kuten kliinisessä lääketieteessä, ympäristötieteissä ja taloustieteessä, tutkijoilta toivotaan myös suoraviivaisia toimintasuosituksia, jolloin taustalla olevat arvo-oletukset jäävät kätköön.Näistä ongelmista huolimatta ainakin Suomessa tieteen julkisuuskuva on hyvä. Tiedebarometrien toistuvan tuloksen mukaan suomalaiset luottavat tieteeseen. Tieteen tiedotus on maassamme onnistuttu kolmenkymmenen viime vuoden aikana järjestämään niin, että ajan tasalla olevaa tietoa maailmankuvan pohjaksi on tarjolla kaikille kiinnostuneille oppikirjojen, tiedelehtien, tiedekeskusten ja tieteen päivien kautta. Myös tieteelliset seurat ja tiedeakatemiat kokoavat omien alojensa tutkimustietoa verkkoon valistuneiden maallikkojen luettavaksi. Esimerkiksi Suomalainen Tiedeakatemia on vastikään ottanut kantaa turpeen energiakäyttöön ja kouluväkivaltaan.Viime kädessä tavoitteena on, että yhteiskunnallisesti merkittäviä päätöksiä ja kansalaisten omaan elämään liittyviä ratkaisuja tehtäisiin entistä enemmän tieteellisesti kestävään evidenssiin perustuen – samalla arvonäkökohtia harkitusti punniten.

Ilkka Niiniluoto on Helsingin yliopiston kansleri ja teoreettisen filosofian professori.

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.