Omien kykyjen yliarviointi ei ole ihmiselle haitaksi, pikemmin päinvastoin. Kohtuullinen itsepetos auttaa elämässä eteenpäin.

Teksti: Mikko Puttonen

Virallinen moraalimme on nostanut tietämisen ja totuuden jalustalle. Kohteliaisuus ja hienotunteisuus vaativat silloin tällöin muuntamaan tosiasioita, jottemme turhaan pahoittaisi kanssaeläjiemme mieltä, mutta muutoin suosimme totuutta. Ilman valtaosin totuudenmukaista kuvaa maailmasta emme tulisi edes toimeen.

Kuvan itsestämme ei sen sijaan tarvitse olla aivan niin tarkka. Jo saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche julisti, että tarvitsemme valheita elääksemme. Sittemmin monet psykologiset kokeet ovat vahvistaneet, että sopiva annos itsepetosta auttaa elämässä eteenpäin, kuten brittiläinen tietokirjailija Ian Leslie osoittaa tuoreessa teoksessaan Born liars – why we can't live without deceit.

Kyse ei ole vain erehtymisestä, josta ihmiset pääsisivät eroon hankkimalla tarkempaa tietoa. Ihmiset aktiivisesti huiputtavat itseään. Kalifornian yliopiston professorin Shelley Taylorin mukaan ihmisen mieli rakentaa jatkuvasti viattomia sepitteitä itsestä, maailmasta ja tulevaisuudesta.

Kauneus omissa silmissämme

Vaalimme ensinnäkin epärealistisen kaunista kuvaa itsestämme. Tutkimuksissa ihmiset järkiään arvioivat omia luonteenpiirteitään ja ominaisuuksiaan myönteisemmin kuin muiden ihmisten. He myös luonnehtivat itseään mairittelevammin kuin muut heitä.

Pidämme itseämme aivan kirjaimellisestikin kauniimpana kuin olemme. Kun eräässä tutkimuksessa piti valita valokuvien joukosta se, joka esittää itseä, osallistujat valitsivat todennäköisimmin kuvan, jota oli viilattu kauniimmaksi, eivät oikeaa saati rumemmaksi muokattua.

Kuvittelemme vaikuttavamme tapahtumiin, jotka eivät ole vallassamme. Noppaa heitetään hassua kyllä reippaalla käden liikkeellä, kun tavoitellaan suuria numeroita, hiljaa kun pieniä. Eräässä tutkimuksessa koekaniineiksi päätyneet investointipankkiirit olivat vakuuttuneita, että he napin painalluksillaan ohjailivat pörssikurssien vaihtelua monitorilla, vaikka vaihtelu oli täysin satunnaista.

Kolmas myönteisen harhan laji on epärealistinen optimismi. Oma tulevaisuutemme näyttää ruusuisemmalta kuin naapurin tulevaisuus. Tutkimuksissa on todettu, että jokainen saa mielestään muita kiinnostavamman työn, paremman palkan ja lahjakkaamman lapsen. Ikävät asiat sen sijaan sattuvat herkemmin muille. Perusteeton optimismi saa meidät yliarviomaan kykymme laihduttaa, lopettaa tupakointi tai ylipäätään selviytyä jostain vaativasta tehtävästä.

Harhakuvia myös älystä

Ihmiset ovat lahjakkaita uskomaan älyynsä, moraaliseen hyvyyteensä tai pätevyyteensä silloinkin, kun teot todistavat muuta. Taloustieteilijät Daniel Ariely ja Michael Norton jakoivat eräässä kokeessaan opiskelijat kahteen ryhmään tekemään älykkyystestiä. Toisten tehtävälomakkeessa ratkaisut lukivat lomakkeen alareunassa, toisten papereista vastauksia ei löytynyt.

Kuten arvata saattaa, paremmin testissä menestyivät ne, joilla oli mahdollisuus kurkata vastaukset. He tosiaan käyttivät tilaisuutta hyväkseen, sillä kun vastaavanlainen testi tehtiin toisen kerran ilman valmiita vastauksia, ryhmät pärjäsivät tasaväkisesti.

Ei siinä kaikki. Luntanneet alkoivat uskoa, että he pärjäsivät ensimmäisessä testissä etevän älynsä ansiosta eivätkä siksi, että heille oli annettu vastaukset käteen. Kakkostestissä heillä nimittäin oli mahdollisuus voittaa rahaa veikkaamalla, miten paljon oikeita vastauksia he saisivat, ja he ennustivat iloisesti yläkanttiin – fiksuuttaan koskevan kuvitelmansa petkuttamana.

Katteeton luottamus omiin älyllisiin kykyihin ei ollut hyväksi Arielyn ja Nortonin kokeen opiskelijoille. He menettivät selvää rahaa. Mutta useinkaan suuret luulot itsestä eivät ole haitaksi, päinvastoin. Myönteiset harhat ovat nimensä mukaisia kahdessa merkityksessä: piirrämme niiden avulla kauniimman kuvan itsestämme, ja toisekseen tämä myönteisyys poikii lisää miellyttäviä asioita, kuten menestystä, tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.

Itsepetos piiskaa menestymään

Urheilussa on aina puhuttu hieman mystisesti voitontahdosta. Se ei kuitenkaan ole mystiikkaa. Voitontahdon avain on ainakin erään tutkimuksen mukaan kyky pettää itseään. Tutkimuksessa joukko yhdysvaltalaisen uimaseuran uimareita täytti psykologien kehittämän kyselyn, joka mittaa taipumusta itsepetokseen. Osoittautui, että korkeimmat itsepetospisteet saaneet uimarit olivat niitä, jotka kilpailuissa kauhoivat eniten menestystä.

Itsepetos piiskaa hyviin suorituksiin myös uima-altaan ulkopuolella. Itseään sopivasti yläkanttiin arvioivat menestyvät tutkimusten mukaan koulussa ja työelämässä, kirjoittaa Ian Leslie. Esimerkiksi amerikkalaiset opiskelijat, jotka liioittelivat saamiaan arvosanoja haastattelussa, kohensivat myöhemmin arvosanansa liioittelemalleen tasolle. Valheet velvoittivat.

Suurentelujensa tasalle ponnistavat opiskelijat osoittavat, miten myönteinen itsepetos toimii eräänlaisena itseään toteuttavansa ennusteena. Ylioptimistisina luotamme menestykseemme, näemme tehtävät vaikeuksien sijasta haasteina ja ponnistelemme siksi sisukkaammin esteiden voittamiseksi. Realisti lannistuu helpommin. Hän havaitsee turhan selvänäköisesti mönkään menon mahdollisuuden. Monissa tutkimuksissa onkin havaittu, että vaikeasti masentuneilla on tervettä ihmistä todenmukaisempi kuva itsestään.

Usko keventää taakkaa

Itsepetos ei kuitenkaan ensi sijassa kehittynyt sitä varten, että petkuttaisimme itseämme vaan siksi, että petkuttaisimme paremmin muita ihmisiä. Kun uskomme itsekin omiin valheisiimme, vakuutamme helpommin myös muut. Sosiaalisten etujensa takia itsepetos on kehittynyt ja säilynyt ihmisen evoluutiossa, esittivät äskettäin psykologian professori William von Hippel ja antropologian professori Robert Trivers Behavioral and Brain Sciences -lehden artikkelissa.

Valehteleminen on hankalaa, tietää jokainen sitä kokeillut. Valehtelija on jonglööri, joka joutuu pitämään samanaikaisesti mielessään sekä tietämäänsä totuutta että sepittämäänsä valhetta. Lisäksi hän saa pelätä paljastuvansa kertomuksensa aukoista, hermostuneisuudesta, epäluontevista lauseistaan, oudon pitkistä tauoista. Valehtelija kantaa mielessään raskasta kognitiivista kuormaa.

Kuorma keventyy, kun uskoo itsekin omiin valheisiinsa. Enää ei ole ristiriitaa siinä, mitä tietää ja mitä esittää muille. Silloin on helpompi saada toiset ihmiset uskomaan, että olemme älykkäämpiä, voimakkaampia tai moraalisesti parempia kuin olemmekaan.

Kohtuus kuitenkin kaikessa. Paisutellun ja todellisen minän ristiriita huvittaa ja tarjoaa aineksia komedioihin. Kun parantelu karkaa liian kauas todellisuudesta, alkaa tragedia. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011