Omien kykyjen yliarviointi ei ole ihmiselle haitaksi, pikemmin päinvastoin. Kohtuullinen itsepetos auttaa elämässä eteenpäin.

Teksti: Mikko Puttonen

Virallinen moraalimme on nostanut tietämisen ja totuuden jalustalle. Kohteliaisuus ja hienotunteisuus vaativat silloin tällöin muuntamaan tosiasioita, jottemme turhaan pahoittaisi kanssaeläjiemme mieltä, mutta muutoin suosimme totuutta. Ilman valtaosin totuudenmukaista kuvaa maailmasta emme tulisi edes toimeen.

Kuvan itsestämme ei sen sijaan tarvitse olla aivan niin tarkka. Jo saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche julisti, että tarvitsemme valheita elääksemme. Sittemmin monet psykologiset kokeet ovat vahvistaneet, että sopiva annos itsepetosta auttaa elämässä eteenpäin, kuten brittiläinen tietokirjailija Ian Leslie osoittaa tuoreessa teoksessaan Born liars – why we can't live without deceit.

Kyse ei ole vain erehtymisestä, josta ihmiset pääsisivät eroon hankkimalla tarkempaa tietoa. Ihmiset aktiivisesti huiputtavat itseään. Kalifornian yliopiston professorin Shelley Taylorin mukaan ihmisen mieli rakentaa jatkuvasti viattomia sepitteitä itsestä, maailmasta ja tulevaisuudesta.

Kauneus omissa silmissämme

Vaalimme ensinnäkin epärealistisen kaunista kuvaa itsestämme. Tutkimuksissa ihmiset järkiään arvioivat omia luonteenpiirteitään ja ominaisuuksiaan myönteisemmin kuin muiden ihmisten. He myös luonnehtivat itseään mairittelevammin kuin muut heitä.

Pidämme itseämme aivan kirjaimellisestikin kauniimpana kuin olemme. Kun eräässä tutkimuksessa piti valita valokuvien joukosta se, joka esittää itseä, osallistujat valitsivat todennäköisimmin kuvan, jota oli viilattu kauniimmaksi, eivät oikeaa saati rumemmaksi muokattua.

Kuvittelemme vaikuttavamme tapahtumiin, jotka eivät ole vallassamme. Noppaa heitetään hassua kyllä reippaalla käden liikkeellä, kun tavoitellaan suuria numeroita, hiljaa kun pieniä. Eräässä tutkimuksessa koekaniineiksi päätyneet investointipankkiirit olivat vakuuttuneita, että he napin painalluksillaan ohjailivat pörssikurssien vaihtelua monitorilla, vaikka vaihtelu oli täysin satunnaista.

Kolmas myönteisen harhan laji on epärealistinen optimismi. Oma tulevaisuutemme näyttää ruusuisemmalta kuin naapurin tulevaisuus. Tutkimuksissa on todettu, että jokainen saa mielestään muita kiinnostavamman työn, paremman palkan ja lahjakkaamman lapsen. Ikävät asiat sen sijaan sattuvat herkemmin muille. Perusteeton optimismi saa meidät yliarviomaan kykymme laihduttaa, lopettaa tupakointi tai ylipäätään selviytyä jostain vaativasta tehtävästä.

Harhakuvia myös älystä

Ihmiset ovat lahjakkaita uskomaan älyynsä, moraaliseen hyvyyteensä tai pätevyyteensä silloinkin, kun teot todistavat muuta. Taloustieteilijät Daniel Ariely ja Michael Norton jakoivat eräässä kokeessaan opiskelijat kahteen ryhmään tekemään älykkyystestiä. Toisten tehtävälomakkeessa ratkaisut lukivat lomakkeen alareunassa, toisten papereista vastauksia ei löytynyt.

Kuten arvata saattaa, paremmin testissä menestyivät ne, joilla oli mahdollisuus kurkata vastaukset. He tosiaan käyttivät tilaisuutta hyväkseen, sillä kun vastaavanlainen testi tehtiin toisen kerran ilman valmiita vastauksia, ryhmät pärjäsivät tasaväkisesti.

Ei siinä kaikki. Luntanneet alkoivat uskoa, että he pärjäsivät ensimmäisessä testissä etevän älynsä ansiosta eivätkä siksi, että heille oli annettu vastaukset käteen. Kakkostestissä heillä nimittäin oli mahdollisuus voittaa rahaa veikkaamalla, miten paljon oikeita vastauksia he saisivat, ja he ennustivat iloisesti yläkanttiin – fiksuuttaan koskevan kuvitelmansa petkuttamana.

Katteeton luottamus omiin älyllisiin kykyihin ei ollut hyväksi Arielyn ja Nortonin kokeen opiskelijoille. He menettivät selvää rahaa. Mutta useinkaan suuret luulot itsestä eivät ole haitaksi, päinvastoin. Myönteiset harhat ovat nimensä mukaisia kahdessa merkityksessä: piirrämme niiden avulla kauniimman kuvan itsestämme, ja toisekseen tämä myönteisyys poikii lisää miellyttäviä asioita, kuten menestystä, tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.

Itsepetos piiskaa menestymään

Urheilussa on aina puhuttu hieman mystisesti voitontahdosta. Se ei kuitenkaan ole mystiikkaa. Voitontahdon avain on ainakin erään tutkimuksen mukaan kyky pettää itseään. Tutkimuksessa joukko yhdysvaltalaisen uimaseuran uimareita täytti psykologien kehittämän kyselyn, joka mittaa taipumusta itsepetokseen. Osoittautui, että korkeimmat itsepetospisteet saaneet uimarit olivat niitä, jotka kilpailuissa kauhoivat eniten menestystä.

Itsepetos piiskaa hyviin suorituksiin myös uima-altaan ulkopuolella. Itseään sopivasti yläkanttiin arvioivat menestyvät tutkimusten mukaan koulussa ja työelämässä, kirjoittaa Ian Leslie. Esimerkiksi amerikkalaiset opiskelijat, jotka liioittelivat saamiaan arvosanoja haastattelussa, kohensivat myöhemmin arvosanansa liioittelemalleen tasolle. Valheet velvoittivat.

Suurentelujensa tasalle ponnistavat opiskelijat osoittavat, miten myönteinen itsepetos toimii eräänlaisena itseään toteuttavansa ennusteena. Ylioptimistisina luotamme menestykseemme, näemme tehtävät vaikeuksien sijasta haasteina ja ponnistelemme siksi sisukkaammin esteiden voittamiseksi. Realisti lannistuu helpommin. Hän havaitsee turhan selvänäköisesti mönkään menon mahdollisuuden. Monissa tutkimuksissa onkin havaittu, että vaikeasti masentuneilla on tervettä ihmistä todenmukaisempi kuva itsestään.

Usko keventää taakkaa

Itsepetos ei kuitenkaan ensi sijassa kehittynyt sitä varten, että petkuttaisimme itseämme vaan siksi, että petkuttaisimme paremmin muita ihmisiä. Kun uskomme itsekin omiin valheisiimme, vakuutamme helpommin myös muut. Sosiaalisten etujensa takia itsepetos on kehittynyt ja säilynyt ihmisen evoluutiossa, esittivät äskettäin psykologian professori William von Hippel ja antropologian professori Robert Trivers Behavioral and Brain Sciences -lehden artikkelissa.

Valehteleminen on hankalaa, tietää jokainen sitä kokeillut. Valehtelija on jonglööri, joka joutuu pitämään samanaikaisesti mielessään sekä tietämäänsä totuutta että sepittämäänsä valhetta. Lisäksi hän saa pelätä paljastuvansa kertomuksensa aukoista, hermostuneisuudesta, epäluontevista lauseistaan, oudon pitkistä tauoista. Valehtelija kantaa mielessään raskasta kognitiivista kuormaa.

Kuorma keventyy, kun uskoo itsekin omiin valheisiinsa. Enää ei ole ristiriitaa siinä, mitä tietää ja mitä esittää muille. Silloin on helpompi saada toiset ihmiset uskomaan, että olemme älykkäämpiä, voimakkaampia tai moraalisesti parempia kuin olemmekaan.

Kohtuus kuitenkin kaikessa. Paisutellun ja todellisen minän ristiriita huvittaa ja tarjoaa aineksia komedioihin. Kun parantelu karkaa liian kauas todellisuudesta, alkaa tragedia. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018