Kauhuviihteessä voodoopapit loitsivat esiin pahoja henkiä tuottamaan kärsimystä ja kuolemaa. Matkat voodoon kotiseuduille tutustuttavat aivan toisenlaiseen kulttiin. Yliluonnollisilta voimilta haetaan neuvoja, turvaa ja terveyttä.


kärsimystä ja kuolemaa. Matkat voodoon kotiseuduille tutustuttavat aivan
toisenlaiseen kulttiin. Yliluonnollisilta voimilta haetaan neuvoja, turvaa ja terveyttä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2006

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Ensi kohtaamiseni voodoon kanssa kauan sitten oli kuin vanhoista kauhuelokuvista. Ilta hämärsi pienessä Länsi-Afrikan kylässä. Rummut kumisivat keskusaukiolla. Äänetön ihmisjoukko pakkautui tiiviiksi kehäksi. Punainen pöly leijaili kehän keskellä häilähtelevien tanssijoiden jaloissa.

Eturiviin päästyäni näin hahmot tarkemmin. Heillä oli kirjavat karnevaaliasut ja naamiot ja käsissään kalebassit, joissa kalisivat käärmeiden selkänikamat.

Kasvonsa valkoisiksi kalkinnut nainen lähestyi punavalkoraitainen viitta hulmuten. Hän heilutteli suurta veistä mutta ei näyttänyt näkevän mitään. Silmissä oli tyhjä katse. Takaani horjui esiin mustapukuinen aave. Hän kiersi minut sanaakaan sanomatta.

Olin voodoon synnyinseuduilla lähellä Togon ja Beninin rajajokea Monoa. Sieltä on peräisin ensimmäinen, 1500-luvulla muistiin merkitty maininta voodoosta. Katselin siis rituaaleja, joita alueella asuvat fonit harjoittivat jo useita vuosisatoja, kukaties useita vuosituhansia sitten.


Henget määräävät elämästä

Voodoo on saanut nimensä fonin kielen sanasta vodun, joka tarkoittaa jumaluutta ja rukoilua. Monien luonnonuskontojen tapaan voodoo perustuu ajatukseen, että jumalat ja henget johtavat myös elollista maailmaa ja päättävät niin yksityisten ihmisten kuin yhteisöjen kohtalosta.

Jos yliluonnolliset voimat ovat suopeita, elämässä riittää menestystä ja terveyttä. Jos ne heittäytyvät ikäviksi ja, mikä vielä pahempaa, pääsevät pesiytymään sieluun, tiedossa on ongelmia. Henkien käyttäytymiseen voidaan kuitenkin vaikuttaa. Niitä voidaan pitää kurissa uhrein, lahjoin ja lupauksin ja karkottaakin erityisissä juhlamenoissa. Yhteyden jumaliin saavat kuitenkin vain tehtävään erityisesti koulutetut papit.

Länsi-Afrikan voodoossa ylintä valtaa pitää ylijumala Mahou. Hän määrää tavoitteet, joita alajumalat toteuttavat. Näistä tärkeimpiä on Legba, hedelmällisyyden jumala, jonka vastuulla on tämän- ja tuonpuoleisen maailman viestiliikenne. Vain se osaa avata yhteyden voodoopappien ja jumalien välille.

Jumalien lisäksi henkimaailmaan kuuluu satamäärin loa-henkiä. Ne ovat kuin katolisen kirkon suojeluspyhimyksiä: niiden voima ja merkitys vaihtelevat alueittain.


Valtiokin tunnustaa voimat

Kylän menoihin odotettiin vieraiksi sekä jumalia että loa-henkiä. Togolainen isäntäni poimi heitä tanssijoiden joukosta:

- Tuo musta on sodan henki Ogun. Punavalkoisiin pukeutunut on puolestaan vedenjumalatar Mami Wata. Häntä pitää lepyttää hajuvesillä, Coca-Colalla ja aurinkolaseilla.

Tanssijat ja katsojat olivat tosissaan. Ainakin kaksi kolmesta togolaisesta harjoittaa voodoouskontoa. Se on myös merkittävä poliittinen ja yhteiskunnallinen voimatekijä. Tärkeät päätökset, koskivat ne sitten yhtä kylää tai koko valtiota, siunataan tai hylätään voodoopappien majassa.

Ehkä vieläkin suositumpi voodoo on naapurissa Beninissä, jossa uskonnolla on virallisen uskonnon asema ja jonka voodookeskus Quidah kantaa lempinimeä voodoon Vatikaani. Vuodesta 2004 maassa on myös vietetty virallista voodoon vuosipäivää, joksi presidentti Mathieu Kerekou valitsi 90-vuotiaana kuolleen ylipapin Daagbo Hounon Agbessi Hounan kuolinpäivän.

Kun tanssijoita alkoi kaatuilla pölyiselle tantereelle, papit ilmestyivät esiin telttakatoksen hämärästä. Meidän luoksemme tuli kaksi papittareksi opiskelevaa nuorta naista.

- Teidän on nyt lähdettävä, olette nähneet tarpeeksi, he välittivät paikallisen ylipapin määräyksen.


Fetissit toimivat vakuutuksina

Todennäköisesti menot päättyivät harmittomaan kyläjuhlaan, jossa uhratut eläimet syötiin yhdessä. Vai päättyivätkö sittenkään?

Akodesséwan fetissitorilla nousevat pintaan vanhat voodoon mielikuvat: jumalille annettavat ihmisuhrit, neuloin pistellyt pahan onnen nuket ja tahdottomiksi zombeiksi muuttuneet ihmiset.

Apinoiden ja krokotiilien pääkallot irvistelevät uhkaavasti myyntipöydillä käärmeennahkojen vieressä. Kepin nenässä sojottaa täytettyjä pikkulintuja. Rohtopullot ja gris-gris- ja juju-taikajauhepussit täydentävät tarjonnan. Vain ihmisluita ei näy. Poliisi väittää saaneensa niiden kaupan kuriin.

Akodesséwa on Afrikan voodoon tärkein markkinapaikka, pappien ja parantajien tukkutori ja vastaanottoalue. Sinne tullaan pitkien matkojen takaa ostamaan fetissi tai hankkimaan lääkitys loa-hengen vaivaamalle sielulle.
Fetissejä ostetaan kuin vakuutuksia: tuomaan turvaa tietyksi ajaksi tiettyä tilannetta varten. Hinta vaihtelee sen mukaan, kuinka kauan tehon pitää kestää.

Beniniläinen Frederic Dako myi fetissejä muun muassa matkaa, kotirauhaa, rakkautta ja työmenestystä varten ja onnettomuuksia vastaan. Rumista puu- ja kivinukeista sojotti uhriveren punaamia höyheniä. Taikavoimaa vahvisti väkevä pontikan haju.

Dako hörppäsi kulauksen viinaa, purskutti osan myyntikojun maalattialle, osan fetissien päälle ja nielaisi loput. Sitten hän soitti pientä tiukua ja kuiskaili. Hän kutsui henkiä fetissiensä suojaksi. Kun helinä taukosi, hän nosti korvalleen kotilonkuoren.

- Mami Wata kuuntelee meitä, hän totesi tyytyväisenä.

Dako oli hankkinut taitonsa Pyhän viidakon "voodooakatemiassa" Togovillen lähellä. - Olin siellä seitsemän vuotta ja tunnen kaikki voodoon salaisuudet, hän tähdensi.

Dakon asiakkaina kävikin ministereitä, poliiseja ja vauraita kaakaofarmareita. Minä ostin matkavakuutuksen. Se oli pieni puu-ukko, jonka rinnassa ammotti aukko. Kaulassa ukolla oli lanka, josta roikkui kapea terävä puikko.
- Kun lähdet matkalle, työnnät piikin ukon rintaan ja toistat loitsun, jonka kohta kerron. Se jää hänen sydämeensä ja suojelee sinua matkalla, Dako antoi käyttöohjeet.


Elokuvaväki tarttui valheisiin

Minulla oli nukke ja puikko, jolla pistää sitä - omaksi onnekseni, kuten aidossa, alkuperäisessä voodoossa aina on tehty. Uskonnon synkkä maine on valtaosin satua.

Mustan magian voodoo on peräisin Hollywoodista, joka 1930-luvulla "löysi" voodoon pimeät puolet ja alkoi herkutella niillä. Tietolähteenään elokuvaväki käytti englantilaisen diplomaatin Spencer St. Johnin 1884 julkaisemaa The Black Republic -kirjaa, joka kertoi maailman ensimmäisestä mustien johtamasta tasavallasta Haitista. Teos kuvaili voodoota paholaisuskonnoksi, johon kuuluivat ihmisuhrit ja nukkien pistely kiroamistarkoituksessa.

Kauhuelokuvista "totuus" levisi kauhukirjoihin ja puolivillaisten magiatutkijoiden teoksiin. 1950-1970-luvulla synkkiä mielikuvia lujitti Haitin diktaattori François "Papa Doc" Duvalier.  Hirmuhallitsija oli entinen voodoopappi, jonka valtaa turvasivat mustien aurinkolasien taakse kätkeytyneet salaisen poliisin "kiertelevät noidat". Duvalier myös kerskui maagisilla taidoillaan. Hän muun muassa ilmoitti aiheuttaneensa presidentti John F. Kennedyn murhan langettamallaan kirouksella.

Nyttemmin antropologinen tutkimus on osoittanut, että Black Republic perustui ammoisiin vääriin ja vääryydellä, jopa kidutuksilla hankittuihin tietoihin ja tunnustuksiin. Zombit, nuket ja neulanpistot eivät ole kuuluneet haitilaiseen voodoohon yhtään sen enempää kuin afrikkalaiseen. Tämä on helppo ymmärtää, sillä Haitin voodoo on kotoisin Afrikasta.


Orjat veivät maailmalle

Atlantin aallot vaahtoavat Goréen saaren linnoitettuja rantavalleja vasten. Senegalin pääkaupungin Dakarin edustalla sijaitseva Gorée kuului 300 vuoden ajan Afrikan orjakeskuksiin. Täältä ja muista orjasatamista voodoo matkasi maailmalle 1600-1700-luvulla. Portugalilaiset veivät sen Kap Verdeen ja Brasiliaan, espanjalaiset Kuubaan ja hollantilaiset Surinamiin. Britit kuljettivat sen Trinidadiin, Jamaikaan ja Pohjois-Amerikan siirtokuntiinsa. Haitiin voodoo päätyi ranskalaisten orjalaivoissa.

Neljä viidesosaa haitilaisista on katolisia, yksi viidesosa on protestantteja mutta voodoon kannattajia ovat kaikki, sanoo sananlasku.

- Kaikki me olemme syntyneet voodoohenget sielussamme, myöntää vaikutusvaltainen voodoopappi, houngan Pradel.

- Täällä voodoo on aina pyrkinyt pitämään yllä rutiköyhien ihmisten elämänuskoa eikä pelottelemaan heitä, hän korostaa.

- Asiakkaani tulevat, kun he ovat sairaita tai epävarmoja. He ovat ehkä menettäneet puolisonsa tai työpaikkansa. Tehtäväni on auttaa heitä korvaamaan menetyksensä, Pradel esittelee toimenkuvaansa, johon lääkinnän ja henkien manauksen lisäksi kuuluu ennustaminen, unien tulkinta ja uskonnollisten menojen toimittaminen.

Pradel on voinut hoitaa tehtä­viään virallisesti kolmen vuoden ajan. Presidentti Jean-Bertrand Aristide, ennen vapautuksen teologiaa saarnannut pappi, laillisti voodoon, ennen kuin hänet syrjäytettiin kansannousussa vuonna 2004. Aristide yritti kohentaa eleellä rapistunutta suosiotaan - huonoin tuloksin: kansannousu alkoi nimenomaan voodoopapin suosituksesta.

- Voodoon virallistamisella on kauaskantoisia seurauksia, Pradel arvioi. - Vasta nyt sadattuhannet voodooavioliitot, -kasteet ja -hautajaiset muuttuivat laillisiksi.

Myös hounganit ovat ensi kertaa rohjenneet ryhtyä avoimeen yhteistyöhön. - Jos en itse pysty ratkaisemaan asiakkaan ongelmaa, ohjaan hänet kollegalle, Pradel sanoo kuin lääkärikeskuksen osakas.


Orjat muokkasivat jumalia

Orjuusaikojen peruina Haitin - ja yhtä lailla muun Karibian ja Amerikan - voodoossa on piirteitä, jotka poikkeavat afrikkalaisesta uskonnosta. Se on sekoitus alkuperäisiä uskomuksia, katolisuutta ja intiaaniuskontoja.

Haitilainen muunnos alkoi kehittyä 1700-luvun puolivälissä, kun ranskalaiset siirtomaaisännät kielsivät orjien kokoukset jumalanpalveluksia lukuun ottamatta. Orjat kiersivät kieltoa ottamalla voodoomenoihinsa elementtejä katolisesta liturgiasta ja lisäämällä jumaliinsa pyhimysten piirteitä. Sulautuminen kiihtyi Haitin itsenäistyttyä 1804, ja nykyään luonnonhenget ja pyhimykset elävät sulassa sovussa.

Sulautuminen näkyy mestari Pradelin vastaanotolla pääkaupungin Port-au-Princen esikaupunkialueella. Seinään on maalattu sarvipäinen piru hankoineen, lempeän näköinen vanhus ja lohikäärmettä seivästävä Pyhä Yrjänä.

- Tunnen henkeni oikein hyvin, Pradel sanoo ja koskettaa hellästi vanhuksen otsaa. - Hän on minulle heistä tärkein.

Katselen uurteisia kasvoja. Länsi-Afrikan nuori hedelmällisyyden jumala Legba on täällä muuttunut Pyhää Pietaria muistuttavaksi tietäjäksi. Sama henkimaailman portinvartija hän kuitenkin on. Legban läsnäolo on välttämätön, kun halutaan solmia yhteys henkien ja ihmisten välille.

Uusi tuttavuus on sen sijaan mustaan takkiin, silinteriin ja aurinkolaseihin pukeutuva Baron Samedi, kuoleman porttien vartija. Se kuuluu kotoperäisiin petro-henkiin, jotka ilmaantuivat näyttämölle 1760-luvun lopulla, kun Jean-Philippe Pedro -niminen orja karkasi isännältään ja alkoi lietsoa orjakapinaa. Hanke innosti haitilaiset vapaustaisteluun, ja rohkeasta miehestä tuli henki, setä Jean Petro.

Petrot ovat Afrikan hyväntahtoisia rada-henkiä ärhäkämpiä. - Baron Samedi on pilailija, joka muuttaa valtaamansa ihmisen narriksi. Hän kuitenkin suojelee lapsia ja antaa luotettavia vastauksia elämän ja kuoleman kysymyksiin, joten kuuntelen häntä, Pradel selittää.


Vedenjumalatar vaihtoi nimeä

Tuttu rummutus kantautuu korviini Salvadorin kaupungin laidalla Brasiliassa. Se tulee rakennuksesta, joka on terreiro. Siellä palvotaan henkiä, joita kutsutaan orishoiksi.

Terreiron vieressä seisoo kappeli, jota vartioi kruunupäinen merenneito. Patsaan varjossa kalastajat kunnostavat verkkojaan ja myyvät aamun saalistaan. He viittaavat kurkistamaan kappeliin.

Kohtaan taas yhden tutun. Kynttilöiden, kukkien ja pyhimysten kuvien keskellä hymyilevä merenneito on sama vedenjumalatar, jonka viestejä kyykistyin kuulemaan togolaisella voodootorilla fetissiä ostaessani. Täällä hänen nimensä ei ole Mami Wata vaan Yemanjá. Hän on kaikkien orishojen äiti ja Brasilian voodoon, candomblén, tärkeimpiä jumalia.

Candomblé sai alkunsa Salvadorissa, joka toimi orjakaupan keskuksena. Miljoonat Afrikasta laivatut orjat astuivat juuri täällä maihin ja myyntiin. Pian he alkoivat palvoa Yemanjáa, joka oli auttanut heitä selviytymään hengissä hirvittävästä merimatkasta.

Nykyään vedenneito suojelee merimiehiä ja kalastajia. Helmikuun toisena päivänä häntä juhlitaan aamusta iltaan. Rannat täyttyvät paukkupommien räiskeestä, rummutuksesta, kaikkialle sinkoilevista popcorneista ja veneistä, joissa on Neitsyt Marian ja Yemanján patsaita.

- Viemme Yemanjálle kukkia, hajuvesiä ja muita lahjoja, ja auringon laskiessa laskemme veneet mereen, kertoo ystäväni Luciano Costa.

Palavilla kynttilöillä koristellut veneet suuntaavat ulapalle. - Jos ne uppoavat, Yemanjá saa lahjansa ja lupaa suojelustaan tulevallekin vuodelle, Costa tietää.



Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja.


Maailman suurin ja sitkein luonnonuskonto


Luonnonuskontoja on maailmasta kadonnut sitä mukaa kuin suuret uskonnot ja moderni elämäntyyli ovat valloittaneet uusia kolkkia. Jäljellä olevista monet hiipuvat hitaasti. Luonnonuskonnoista suurin, voodoo, sen sijaan kulkee vastavirtaan: se kasvaa.

Voodoolla ja sen eri muunnoksilla on nykyään noin 80 miljoonaa harjoittajaa eri puolilla maailmaa. Valta-alueita ovat Länsi-Afrikan rannikkovaltiot, Karibian maat, Brasilia ja Yhdysvaltain syvä etelä, ennen kaikkea Mississippin suiston New Orleans. Viime vuosikymmeninä globalisaation kiihdyttämä muuttoliike on tuonut voodoon myös Eurooppaan, afrikkalais- ja karibialaissiirtolaisten asuttamiin Pariisin ja Lontoon esikaupunkeihin.


Sopeutuu monenlaisiin oloihin

Voodoon menestyksen tärkein selittäjä on sen ennakkoluuloton sulautumiskyky. Se ei jäänyt kristinuskon jalkoihin, koska se täydensi itseään kristillisillä elementeillä. Niin Afrikassa kuin Amerikassa palvotaankin katolisia pyhimyksiä ja voodoo-henkiä rinta rinnan.

Voodoon nykyisiä kasvualustoja ovat köyhyys ja väestönkasvun kiihtyminen. Voodoo on aina ollut huono-osaisten ja sorrettujen uskonto, ja edelleen se on monille ainoa seikka, joka ankarassa ja usein näköalattomassa selviytymiskamppailussa antaa toivoa paremmasta huomisesta. Siksi voodoo on kotonaan myös nykyaikaisessa kaupunkilaisessa elämänmenossa, slummien maailmassa.

Monissa yksinvaltaisesti hallituissa yhteiskunnissa voodoo on luonut tärkeän ja usein ainoan väylän yhteiskuntakritiikille. Köyhätkin ovat sen kautta voineet purkaa mieltään turvallisella tavalla: he eivät ole vastuussa siitä, mitä henki heidän suullaan puhuu.

"Usein väitetään, että voodoo on pitänyt Haitin takapajuisena. Totuus on ehkä päinvastainen: voodoo kukoistaa, koska Haitin hallitsijat estivät taantuvan maaseudun kehittämisen", toteaa Robert Rotberg kirjassaan Vodun and the Politics of Haiti.


Kansalaisaktivismi nostaa arvoa

Yhdysvalloissa voodoo on viime vuosikymmeninä hyötynyt mustan väestön kansalaisoikeustaistelusta ja tasa-arvopyrkimyksistä. Uskonto on hyväksytty osaksi "afrikkalaista diasporaa", joka korostaa afroamerikkalaisten sukujuurien ja tapojen arvoa ja niiden elvyttämisen tärkeyttä. Näin voodoo on saavuttanut vahvan sijan muuallakin kuin etelävaltioissa, minne afrikkalaisorjat sen aikoinaan toivat.

Nykyään Yhdysvalloista myös pyritään "takaisin juurille". Voodoopapit ovat alkaneet matkustaa Beniniin ja Togoon hakemaan voodoon ylipapeilta siunauksen tehtäväänsä - aivan kuin Roomasta haetaan siunausta paavilta. Käytäntö vankentaa entisestään voodoon asemaa syntysijoillaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla