Jos Suomenlahden kuuluisin aarrelaiva Vrouw Maria nostetaan merenpohjasta, sitä uhkaa rikkihappo, joka oli jo koitua Ruotsin Vasa-laivan kohtaloksi.


sitä uhkaa rikkihappo, joka oli jo koitua Ruotsin Vasa-laivan kohtaloksi.




Lokakuun kolmannen päivän iltana vuonna 1771 meri myrskyää. Kaksimastoinen purjealus Vrouw Maria heittelehtii Itämeressä matkalla Pietariin.

Yhtäkkiä jysähtää. Laiva iskeytyy karille. Se irtoaa aallokossa mutta törmää pian uudelleen. Peräsin tuhoutuu.
Seuraavat päivät miehistö taistelee kauppalaivan uppoamista vastaan. Päivät pumpataan vettä pois, yöt levätään luodolla.

Neljäntenä päivänä kahvipavut tukkivat pumpun.

Miehistö ryhtyy pelastamaan kallista lastia: Venäjän keisarinnan Katariina Suuren Hollannista ostamia tauluja ja muita arvoesineitä, tynnyrillisiä hopeaa ja indigoväriä.

Lokakuun yhdeksäntenä päivänä miehistön soutaessa paikalle laiva on kadonnut.


Hylystä puupala tutkittavaksi

Elokuussa 2007 lahosieniä Helsingin yliopistossa tutkiva mikrobiologi Kari Steffen saa vesiastiassa palan Vrouw Marian hylkypuuta. Se on peräisin Museoviraston pari päivää aiemmin tekemältä tarkastusmatkalta. Sukeltajat nostivat irtonaisen puunkappaleen hylyn kannelta.

Tarkoituksena on selvittää, miten haurasta puu on. Monien mielestä laiva pitäisi nostaa museoon näytteille, kaikkien ihailtavaksi.

- Ensin pitää tietää, miten aluksen rakenne kestää nostamisen. Sitten täytyy miettiä keinot sen konservoimiseksi, Steffen sanoo.

Merissä hylkyjä hajottavat muun muassa laivamadot, simpukat, jotka syövät vedenalaiseen puuhun tunneleita. Itämeren eteläosissa ne tuhoavat hylkypuun nopeasti.

- Vrouw Marian näytteestä niitä ei röntgentutkimuksissa onneksi löytynyt, kertoo hylkypuun kunnosta pro graduaan tekevä meribiologi Veijo Kinnunen Helsingin yliopistosta.
Näyte, mäntyinen pala, vaikuttaa säilyneen aika hyvin. Se antaa kuitenkin vain viitteitä laivan tammirungosta, jota pitää vielä tutkia erikseen.

- Mikroskoopilla puun pinnalla näkyy sienirihmastoa ja bakteereita, Kinnunen kuvailee. - Arviolta viiden millimetrin kerros on erittäin hajonnutta puuainesta. Syvemmällä puu on melko hyväkuntoista, joskin eriasteisia hajoamisjälkiä löytyy sieltäkin.

Itämeren Suomen-rannikko on hylkyjen aarreaitta. Karikkojen ja luotojen keskelle on päättänyt matkansa moni laiva, mutta hajoaminen on hidasta.

Olot ovat epäsuotuisat laivamatojen lisäksi myös hajottajamikrobeille.

- Happea on vähän. Lisäksi vesi on liian kylmää ja suolaista, selittää Kari Steffen.
Se on ollut Vrouw Marian onni.


Koskematta yli 200 vuotta

Uppoamisen jälkeen Vrouw Maria uinuu yli kaksisataa vuotta koskemattomana meren pohjassa. Vuosien varrella sitä etsivät sekä harrastajasukeltajat että Museovirasto.

Kesäkuussa 1999 Pro Vrouw Maria -yhdistys paikantaa aarrelaivan Nauvon Trunsjön vesiltä.

- Mastojen alimmat osat olivat vielä pystyssä, etenimme niitä pitkin, kuvailee Museoviraston meriarkeologi Minna Leino sukellustaan hylylle vuosi sen löytymisen jälkeen. - Tunsin pohjapiirroksen tarkasti etukäteen, mutta mittakaava oli mielessäni täysin väärä. Alus oli liikuttavan pieni ja kaunis.

Vrouw Maria on 26 metriä pitkä. Nykyiset matkustaja- ja rahtilaivat saattavat olla mitaltaan kymmenkertaisia.
Hylyn turvaamiseksi Museovirasto kartoittaa Merentutkimuslaitoksen kanssa sen ympäristön Moss-projektissa vuosina 2001-2004.

- Ahtojäät ovat hajottaneet hylkyjä jopa 20 metrin syvyydessä, Leino selittää. - Myös vesiliikenne voi aiheuttaa vahinkoa.

Tutkijoiden helpotukseksi hylyn ympäristö 41 metrin syvyydessä merenpohjassa on rauhallinen. Vuonna 2000 muodostettu halkaisijaltaan 1,5 kilometrin suoja-alue estää sukellustoiminnan ja alusten ankkuroinnin alueella. Merivartiosto valvoo aluetta kameroilla.

Hylky ei kuitenkaan ole turvassa. Mikrobit nakertavat sen pintaa.


Museo ei välttämättä suojaa

Eipä arvannut mikrobiologi Kari Steffen koltiaisiässä, että pääsee vielä jonain päivänä tutkimaan Vrouw Mariaa ja Egyptin faraoiden hautoja. - Sienet, aarrelaivat ja Egypti ovat kiehtoneet jo pikkupojasta lähtien. Minulla on pyramidisyndrooma, hän naurahtaa.




Kivikään ei välty mikrobien hyökkäykseltä


Viikin biokeskuksen pimeähuoneessa tietokoneen kuvaruudulla näkyy hehkuvia viivoja. Helsingin yliopiston tutkija, mikrobiologi Leone Montonen on niistä innoissaan. Ne ovat agaroosigeelin dna-juovia, jotka paljastavat, millaisia arkkeja muinaisen egyptiläisen sarkofagin kivessä elelee.

Montonen oli toukokuussa kollegansa Kari Steffenin mukana kiertämässä Egyptin museoita. Tutkijaa kiinnostavat erityisesti kiviesineitä hajottavat mikrobit: bakteereita muistuttavat arkit sekä syanobakteerit eli sinilevät. Ne tuottavat happoja ja liuottavat kiven mineraaleja ravinnokseen.

Rapautumisen alettua epätasaiselle kivipinnalle kiinnittyy myös muita bakteereita ja mikros¬kooppisia sieniä, jotka edistävät tuhoutumista.

Kosteus murtaa kiven

Kosteus nopeuttaa kiven hajoamista, sillä se auttaa mikrobeja kasvamaan.
Maahan yhteydessä oleva kivi, kuten rakennuksen kivijalka, on suurimmassa vaarassa. Vesi nousee maasta kapillaarisesti ja tuo samalla hajottajamikrobit paikalle.

- Vielä suurempia uhkia ovat kuitenkin kivijalkaan pissaavat koirat, koska ne tuovat mikrobeille kosteuden lisäksi typpeä ja ravinteita, Montonen hymähtää.

Egyptin pyramideissa ja muissa suosituissa turistikohteissa kosteutta syntyy runsaasti ihmisten hengityksestä. Turistimassa vaurioittaa myös mekaanisesti ja tuo kiveä koskettelemalla ravintoa mikrobeille.

Montosen mielestä Egyptissä pitäisikin kiireesti tutkia, miten arvokkaat rakennukset ja esineet saadaan pelastetuksi.

Kun saadaan kiveä hajottavat mikrobilajit selville, joskus yksinkertainenkin konsti voi tepsiä.

Esimerkiksi Roomassa tunnistettiin katakombeja kiusaavat syanobakteerit. Yhteyttävinä eliöinä ne viihtyivät lamppujen läheisyydessä. Bakteerien kasvu pystyttiin estämään vihreää valoa tuottavilla lampuilla, joiden aallonpituus ei sovellu yhteyttämiseen (ks. Miksi kasvit ovat nimenomaan vihreitä? sivulla 17 artikkelissa Kasvi osaa yhteyttää, insinööri yrittää, Tiede 5/2007).


Robert Blanchetteen









Meressä puu säilyy pidempään

Hylkypuun pinnalle muodostuu merenpohjassa erilaisten mikrobien yhteisö, biofilmi. Se on ohut, puun pintaan tiukasti kiinnittynyt kalvo.

Biofilmissä mikrobit tuottavat päälleen limakerroksen, joka suojaa niitä ympäristön muutoksilta. Sen turvin ne saavat rauhassa hajottaa puuta. (Biofilmejä muodostavat myös ihmisen taudinaiheuttajat: ks. Turvat tukkoon, bakteerit!, Tiede 9/2007, s. 32-33.)

Lahottajasienet lahottavat puun maanpinnalla, mutta merenpohjan hidasta, hapetonta hajoamisprosessia ei vielä tunneta tarkasti.

- Näyttäisi siltä, että selluloosaa syövät katkolahosienet ovat keskeisiä, Steffen toteaa.  - Niitä auttavat bakteerit ja arkit. Katkolahosienten on todettu jatkavan hylkyjen hajottamista myös noston jälkeen.

Kun hylkypuu nostetaan, lahoaminen kiihtyy, jollei sienten toimintaa estetä. Nyt nimittäin myös valko- ja ruskolahosienet pääsevät iskemään. Valkolahosienet hajottavat puukuitujen sidosainetta ligniiniä, jolloin jäljelle jää vain valkoinen selluloosa. Ruskolahosienet puolestaan syövät selluloosaa, ja silloin puu ruskettuu.

- Jos Vrouw Maria ei olisi koskaan uponnut, se olisi jo aikaa sitten hajonnut, toteaa Veijo Kinnunen.

- Hyvissä, kuivissa oloissa puu säilyy pitkään maan päälläkin, muistuttaa toisaalta Kari Steffen. - Esimerkiksi Kheopsin laiva on yli 4 500 vuotta vanha. Se löydettiin pyramidin vierestä osina, hiekkaan haudattuna. Oli onni, että se löydettiin vasta vuonna 1954, jolloin se osattiin museoida.

Maan päällä on säilynyt vanhoja laivoja vähän myös siksi, että ne tuhotaan. Aiemmin laivoja ja jopa muumioita käytettiin polttoaineina.


Aarrelaivalla olisi monta ottajaa

Kaikessa hiljaisuudessa meren pohjassa makaava Vrouw Maria saa vuonna 1999 löytymisensä jälkeen aikaan ärhäkän metelin.

Löytäjien mielestä heillä on omistusoikeus hylkyyn. Asiaa puidaan oikeudessa moneen otteeseen. Marraskuussa 2005 hovioikeus hylkää sukeltajien valitukset. Hylyn tulevaisuus on Museoviraston harteilla.

Oikeuskiistan ansiosta Vrouw Mariasta on tullut kuuluisa. Aluksen ja arvokkaan lastin kohtaloa pohditaan eduskunnassa. Nostaminen maksaisi arviolta 40 miljoonaa euroa.




Mikä arkki


Arkit näyttävät bakteereilta mutta ovat kemiallisesti erilaisia. Ne muodostavat eliökunnan kolmannen pääryhmän bakteerien ja aitotumaisten rinnalla. Monet arkit viihtyvät äärioloissa, kuten hyvin suolaisessa tai happamassa ympäristössä.


Sergei Lavrov


Rikkihappo syövyttää hylkypuun

Uponneiden laivojen suurimpiin uhkiin kuuluvat rikki ja rauta. Merivedessä on runsaasti rikkiyhdistettä, sulfaattia, jota bakteerit hapettomassa merenpohjassa pelkistävät rikkivedyksi. Rikkivety imeytyy hylkypuun huokosiin ja reagoi ruostuvan raudan kanssa. Syntyy rikin ja raudan yhdistettä, rautasulfidia, joka on mustaa. Kun sitä muodostuu paljon, puu tummuu.

Näin on käynyt myös Vrouw Marialle. - Hylkypuu oli päältä ja sisältä mustia juovia täynnä, kuvailee Kari Steffen.
Tummuminen ei sinänsä ole vaarallista, mutta se kertoo puussa olevan rikkiyhdistettä, joka voi aiheuttaa paljon pahempaa, jos hylky nostetaan ja sitä aletaan säilyttää hapekkaassa ympäristössä. Juuri tämä oli koitua vuonna 1628 uponneen ruotsalaisen Vasa-laivan kohtaloksi.

Merenpohjassa Vasan yli 9 000 ruosteista rautanaulaa olivat edistäneet rikkiyhdisteiden muodostumista puussa. Vuonna 1961 sotalaiva nostettiin merestä ja entisöitiin polyetyleeniglykolilla, joka on hygroskooppista eli vetää kosteutta puoleensa.

Kosteassa, hapen ja bakteerien vaikutuksesta rikkiyhdisteet alkoivat muuttua syövyttäväksi rikkihapoksi.
Kuraattorit havaitsivat ilmiön kesällä 2000, kun laivan tammipinnalle alkoi saostua sulfaattisuoloja. Reaktiota kiihdyttivät sateinen kesä ja turistimassan tuoma hengityskosteus. Museoon hankittiin uusi ilmastointiyksikkö.

Ongelma oli kuitenkin paljon suurempi. Nature-lehdessä vuonna 2002 julkaistun tutkimuksen mukaan Vasa-laivaan on kertynyt rannikon sulfaattipitoisesta vedestä niin paljon rikkiä, että prosessi voisi tuottaa viisi tonnia rikkihappoa. Määrä syövyttäisi puusolukon ja romahduttaisi laivan.

Aikojen mittaan ongelmaan on kokeiltu monia konsteja. Alusta on toistuvasti neutraloitu.  Lupaavin keino on happamoitumista kiihdyttävien rautaionien hävittäminen. Rauta muutetaan kemiallisesti reagoimattomaan muotoon ja huuhdellaan pois.

Rikkiongelmasta kärsivät myös muut merestä nostetut laivat, kuten englantilainen yli 460 vuotta vanha sotalaiva Mary Rose. Kymmenessä vuodessa neutralointiin on kulunut 2 500 kiloa natriumbikarbonaattia eli ruokasoodaa. Arviolta alle kolmannes rikistä on neutraloitunut.


Lujuus selville ultraäänellä

Kari Steffen lähettää elokuussa 2007 Vrouw Marian hylkypuuta myös Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen professorille Edward Hæggströmille, joka tutkii puun lujuutta ultraäänilaitteella. Menetelmää käytetään yleisesti teräs-, puu- ja paperiteollisuuden laadunvalvonnassa.

- Ultraääni tunkeutuu puun sisään rikkomatta sitä ja antaa numeeriset lujuusarvot tiheydelle, elastisuudelle ja vahvuudelle, Hæggström selittää. - Niiden avulla tietokone osaa laskea, mitä puu kestää.

Tietokoneen ruudulla päästään taivuttamaan hylkypuuta ja kokeilemaan aluksen piirrosmallin nostamista.

- Tietokonesimulaation jälkeen aluksesta voidaan tehdä vastaavan vahvuinen pienoismalli. Sen avulla voi tutkia mahdollisen noston onnistumista.


Kuivilla säilytys olisi työlästä

Suomen merimuseon konservaattoria Ulla Klemelää naurattaa, kun kysyn hänen mielipidettään Vrouw Marian nostamisesta. Suora vastaus jää saamatta.

- Jos hylky nostetaan, päätöksen tekevien tulee tiedostaa, että kyseessä on loputon projekti. Aluksen säilyminen pitää taata jatkuvilla toimenpiteillä ja seurannalla. Ja siihen tarvitaan varoja, Klemelä painottaa.

Jollei rauta- ja rikkisuoloja saada pois, hylyn kuntoa museossa ei voida taata hyvissäkään oloissa.
Pienten museoesineiden konservointi on huomattavasti helpompaa. Ne voidaan tarvittaessa jopa säilyttää täysin kuivassa, ilmatiiviissä kammiossa.

- Ison esineen, kuten laivan, muodon säilymistä ja kestävyyttä pitää tutkia jatkuvasti, Klemelä sanoo. - Vasa-laiva on hyvä esimerkki. Laivaa ei konservoida kerralla.

Kari Steffen ei toistaiseksi innostu nostoajatuksesta, vaikka laiva sen luultavasti kestäisikin.

- Vrouw Maria on liian arvokas ja liian hyvin säilynyt, että se kannattaisi nostaa. Ensin pitää löytää hyvät keinot sen säilyttämiseksi.


Sittenkin ylös venäläisrahoilla?

Noston mahdollisuus on kuitenkin niin hykerryttävä aihe, että mediat odottavat uutta käännettä kärsimättömästi.
Lokakuussa uutisoitiin Suomen ja Venäjän ulkoministerien sopineen, että Vrouw Maria nostetaan venäläisen Metropol Groupin rahoituksella. Siitä on tarkoitus entisöidä kelluva museo, jota voidaan hinata satamasta toiseen.

Myöhemmin paljastui, että uutinen oli liioiteltu. Nostosta ei ole vielä sovittu, mutta yhteistyötä jatketaan asiantuntijatasolla.

Toinen ankka lennähti maaliskuun alussa. Yle-uutiset kertoi: "Aarrelaiva Vrouw Marian hylky voitaisiin tutkijoiden mukaan nostaa ja museoida. Juuri valmistuneiden ultraääni- ja röntgentutkimusten mukaan hylky on yllättävän hyvässä kunnossa."

Uutisen tekijät innostuivat liikaa. Tutkimukset ovat yhä kesken, ja mainitut tulokset ovat alustavia havaintoja puun kunnosta, jollaisiin tämäkin artikkeli viittaa. - Niistä ei vielä voi päätellä hylkyä nostovalmiiksi, Kari Steffen korostaa.


Mari Heikkilä on maatalous- ja metsätieteiden lisensiaatti, mikrobiologi ja Mediuutiset-lehden toimittaja.

Lähteinä on haastateltavien lisäksi käytetty julkaistuja hylkypuun tutkimuksia sekä Helsingin yliopiston mikrobiologian tohtoriassistentin MMT Pauliina Lankisen kanssa käytyä keskustelua.


Netistä lisää:
Suomen merimuseon Vrouw Maria -sivut: www.nba.fi/internat/moss/suomi/vrouwm.html
Video sukelluksesta Vrouw Marian hylylle: www.nba.fi/internat/moss/suomi/vrouwm_v001.html
Tutkielmia Vrouw Mariasta: www.helsinki.fi/merihistoria/vrouwmaria/
Aiheesta aiemmin: Lepää rauhassa, Vrouw Maria, Tiede 4/2002, s. 18-25.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.