Oletko tekniikan käyttäjänä pehmeä, kova vai siltä väliltä?

Teksti: Tuija Matikka

Nykyään, kun koneetkin näyttävät ajattelevan, on tärkeää oppia tunnistamaan omatahtoisten ja tahdottomien olioiden ero. Kuuluisa antropologi Gregory Bateson neuvoi meitä jo 1970-luvulla selvittämään, onko pihalla hämärässä näkemämme kerä jalkapallo vai koira. Jos se on pallo ja potkaisemme sitä, voimme suurin piirtein arvioida, minne se päätyy. Jos potkaisemme koiraa, emme voi etukäteen tietää, pureeko se meitä sääreen vai juokseeko se peloissaan karkuun. Sosiologian professori Sherry Turkle on tutkinut yli neljännesvuosisadan ihmisten suhdetta teknisiin laitteisiin Massachusettsin teknisessä yliopistossa MIT:ssä. Turklen havaintojen mukaan ihmiset asettuvat pehmeiden ja kovien käyttäjien jatkumoon. Kaikkein kovimmat käyttäjät pyrkivät esineellistämään jopa ihmisiä. Kaikkein pehmeimmät pyrkivät inhimillistämään jopa vasaran.

Inhimillistäminen on syvällä

Taipumus epäillä jokaista uutta esinettä eläväksi olennoksi on meillä geeneissä. Tämä näkyy paljaana alle nelivuotiaissa lapsissa. Heille miltei kaikki liikkuvat, meteliä pitävät ja varsinkin sähköpariston sisältävät esineet ovat ilman muuta eläviä. Kirjassa Evocative objects (the MIT Press 2007) MIT:n Nathan Greenslit kertoo kaksivuotiaasta tyttärestään Emmasta, joka pelkäsi pölynimuria sen kovan äänen vuoksi. Nathan rauhoitteli, ettei imuri ole vaarallinen, mutta Emma ei ollut noin vain jymäytettävissä. Lievittääkseen pelkoaan Emma alkoi neuvotella imurin kanssa toteamalla: ”Ei se haittaa, vaikka sinä pelotat minua.”Kerran imurin tuulettimen hihna katkesi, ja Nathan kysyi Emmalta, haluaako tämä nähdä, millainen laite on sisältä ja miten se toimii. Emma ei halunnut katsoa eikä varsinkaan koskea imuriin. Emma pelkäsi, että se vain teeskenteli sairasta ja saattoi milloin hyvänsä ponkaista pystyyn ja hyökätä kimppuun. Samaan tapaanhan isä teeskenteli nukkuvaa ja sitten yhtäkkiä alkoikin kutittaa Emmaa.

Pehmeä käyttäjä inhimillistää

Pikkutyttöjen ohella raavaat miehet antavat ihmisten nimiä autoille, junille ja laivoille. He puhuvat auton elinkaaresta. Ensin autolla on nuoruuden loistonsa, myöhemmin tasainen keski-ikä ja kukaties vielä leppoisat eläkepäivätkin. Autoa myytäessä omistaja saattaa pitää tärkeimpänä, että perheenjäsen pääsee hyvään kotiin. Jollei auto kelpaa kenellekään, sen halutaan päätyvän mieluummin autojen hautausmaalle kuin tylysti romuttamoon.Kaikkein todennäköisimmin inhimillistämme tietokoneet, joissa on älykkään oloinen käyttöliittymä. Klassinen esimerkki on Joseph Weizenbaumin 1960-luvulla kirjoittama tietokoneohjelma Eliza, joka jäljitteli tukea antavaa psykoterapeuttia. Kerran Weizenbaum sai lähtöpassit sihteerinsä huoneesta, koska tällä sattui juuri olemaan intensiivinen ja luottamuksellinen istunto Elizan kanssa.

Kova käyttäjä esineellistää

Piinkova insinööri antaa kehittämälleen laitteelle nimeksi kirjainlyhenteen tai numerosarjan. Ehkä hän pelkää, että inhimillisesti nimetty härveli alkaisi oikutella kuin ihminen tai eläin. Hieman pehmeämpi antaa käyttöjärjestelmälle robotin nimen, vaikkapa Androidin. Kovat käyttäjät haluavat ottaa maailman hallintaansa. Tietokone on rakas, koska sen saa toimimaan täsmälleen halutulla tavalla. Ääriesimerkkinä kovasta käyttäjästä Turkle mainitsee nuoren ohjelmoijan, joka koki itsensä jumalaksi puhaltaessaan rautaan hengen. Laite voi olla kehonhallinnankin väline. Muuan diabeetikko on kiintynyt verensokerin mittariin, koska se auttaa häntä kontrolloimaan sokeritasoaan kellosepän tarkkuudella. Mies ei pidä ajatuksesta, että tulevaisuuden laite mittaisi sokerin automaattisesti ja annostelisi insuliinin itsekseen. Hän ei enää kokisi olevansa kehonsa herra. Kova käyttäjä voi haluta silmäproteesinsa iiriskuvioksi kissansilmän tai peilin, mutta pehmeä käyttäjä pitäytyy alkuperäisen silmänsä kopiossa, jotta muiden on helppo nähdä hänet entisenlaisena ihmisenä. Toisaalta pehmeäkin saattaa valita tekniseltä näyttävän mutta käytännöllisen jalkaproteesin, koska sillä voi liikkua yhtä jalkaa muiden kanssa.

Ensin pureskellaan

Turklen havaintojen mukaan uusia laitteita otetaan haltuun kolmessa vaiheessa: arastellen, pureskellen ja nielaisten. Pehmeä käyttäjä tutkii pitkään, onko laite elävä vai ei. Sain jouluna 2010 sormitietokoneen, jota nimitän lääpykäksi, koska sitä käytetään lääppimällä. Alussa olin lääpykän kanssa hyvin varovainen. Pelkäsin, että se kieltäytyy yhteistyöstä, jollen kohtele sitä hellästi. Halusin selvittää, miten sen käyttöjärjestelmä Android ajattelee. Pelkäsin pudottavani sen, jolloin se voisi vammautua tai jopa kuolla. Kovat käyttäjät sivuuttavat arasteluvaiheen ja tarttuvat uuteen laitteeseen kuin sika limppuun. Kova esineellistäjä ei näe syytä neuvotella edes ihmisten kanssa, joten tunnekontaktin ottaminen koneeseen olisi hulluutta. Mahdollisuus kurkistaa laitteen sisään tai purkaa se osiin hävittää viimeisenkin mystiikan. Muistan järkyttyneeni, kun entinen työkaverini käytti tietokonetta, vaikka sen suojakuori oli irti. Konetta oli kuulemma kätevämpi virittää sillä tavoin, mutta minusta se näytti eläimeltä, jonka vatsa oli avattu. Pureskeluvaiheessa kovimmat käyttäjät ”virittävät mopoa”. Laitteen rajoja kokeillaan, jotta nähdään, mikä on sille liikaa. Laitteesta pitää saada kaikki irti, mutta toisaalta on noloa, jos mopo karkaa käsistä.

Lopulta nielaistaan

Kun työkalu on ”nielaistu”, siitä tulee minuuden jatke. Meistä tulee tavallaan kyborgeja.Lukemaan opetellessamme tavaaminenkin oli aluksi vaikeaa ja pureskelimme taitoa aapisesta. Kirja esineenä oli tärkeä. Lukutaidon  nielaistuamme valokeilaan kuitenkin astui sisältö. Kirjasta tuli vain väline, ja sama tapahtuu elektroniselle lukulaitteelle. Laite voi myös kytkeytyä osaksi identiteettiä. Taitavasta kirveen käyttäjästä tulee kirvesmies ja lukeneesta kirjanoppinut. Autoilijasta tulee autonsa tyypin mukaan rekkamies tai mersumies.

Mutta kuka nielaisikaan kenet?

Vanhan sanonnan mukaan varhainen lintu nappaa madon. Toisaalta vasta toinen hiiri nappaa juuston, koska ensimmäinen jää loukkuun. Ihminen on pohjimmiltaan varovaisen utelias laji. Uhkarohkeimmat ovat kuolleet jo ennen lisääntymisikää. Kannattaa siis katsoa, mitä olemme kulloinkin nielaisemassa.Uteliaat eli persoonallisuudeltaan avoimet toki ehtivät nielaista ja ehkä oksentaakin monta uutuutta samassa ajassa kuin perinteissä pysyvät sulattavat yhden.Samalla kun työkalu on itsemme jatke, se varaa osan meistä. Kun käsi tarttuu vasaraan, kädellä ei voi yhtaikaa tehdä muuta. Käsi on vasaran. Työkalu myös heikentää sitä osaa meissä, jota se auttaa. Traktorilla voi muokata päivässä saman pellon kuin kuokalla kuukaudessa, mutta kun käytämme traktoria kuokan sijaan, lihasvoima heikkenee.Väitteestä ”väline on viesti” tunnettu kanadalainen mediafilosofi Marshall McLuhan lohkaisi, että ihmiset ovat oikeastaan konemaailman sukupuolielimiä. Ihminen luo yhä kehittyneempiä työkaluja – ”hedelmöittää” koneet, kuten mehiläiset pölyttävät kasvit – kunnes koneet ovat saavuttanut kyvyn lisääntyä itsenäisesti.

Julkaistu Tiede -lehdessä 5/2011

Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.