Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat maailman merkittävin poliittinen jännitysnäytelmä, jossa imagonrakennus merkitsee paljon. Tämä taito suurvallassa on osattu aina. Mielikuvia tehtailtiin jo varhaisissa vaalitaistoissa.


poliittinen jännitysnäytelmä, jossa imagonrakennus merkitsee paljon.
Tämä taito suurvallassa on osattu aina. Mielikuvia tehtailtiin jo varhaisissa vaalitaistoissa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhdysvaltain presidentinvaaleja on aina leimannut kiivas poliittinen taistelu, sillä Valkoisen talon isännällä on maan historian alusta saakka ollut laajat valtaoikeudet. Jo alkuaikojen mittelöissä, joissa päämiehen paikasta kilvoittelivat silloisten valtapuolueiden federalistien ja republikaanien edustajat, vastustajaa lyötiin armotta, kertovat Yhdysvaltain kulttuurihistorian tutkija Kimmo Ahonen Turun yliopistosta ja Yhdysvaltain puoluejärjestelmän ja poliittisen psykologian tutkimukseen erikoistunut Simo Virtanen Renvall-instituutista.


Kun federalistien John Adams ja republikaanien Thomas Jefferson taistelivat presidenttiydestä vuonna 1796, Adamsin kannattajat haukkuivat sanomalehdissä Jeffersonia ateistiksi, anarkistiksi, puoskariksi ja huiputtajaksi. Jeffersonin tukijat puolestaan kutsuivat Adamsia rikolliseksi, tyranniksi ja typerykseksi.



Äänioikeuden laajetessa ja politiikan demokratisoituessa muutoinkin vaalit viihteellistyivät kansankarnevaalin suuntaan. Valmistavat vaalikokoukset (caucuses) ja esivaalit (primaries) huipentuivat presidenttiehdokkaan nimeämiseen ja hänen linjapuheeseensa nelipäiväisessä puoluekonventissa, joka oli jo 1800-luvulla tarkasti käsikirjoitettu poliittinen näytelmä.


Vuoden 1840 vaaleissa kampanjoihin kuului lukuisia ulkoilmajuhlia ja lauluiltoja, joissa harjoitettiin tietoista imagonluontia. Siihen turvautuivat niin demokraatti Martin van Buren kuin William H. Harrison, joka edusti demokraattien vastapelurina tuohon aikaan toiminutta whig- puoluetta.


- Whigit ylistivät Harrisonia hirsimökissä syntyneeksi, Tippecanoessa intiaaneja vastaan taistelleeksi sotasankariksi. Kampanjan oheistuotteina jaettiin Tippecanoe-aiheisia rintamerkkejä, kaulaliinoja ja partavaahtoa. Vahvan siiderin ystävänä tunnetun Harrisonin lempinimeksi vakiintui Old Tip, mikä antoi sekä kannattajille että vastustajille aihetta kampanjalauluihin. Demokraatit valittivat jälkeenpäin, että Harrison laulettiin presidentiksi, Ahonen kertoo.



Varsinaisista mediavaaleista voidaan puhua vasta 1900-luvulla. Demokraatti Franklin D. Roosevelt osasi taitavana puhujana hyödyntää aikansa uutta viestintä radiota. Radio myös teki Yhdysvaltain historian pitkäaikaisimman presidentin kansalaisille tutuksi.


Roosevelt oli hyvin tarkka imagostaan. Polio oli halvaannuttanut hänet lähes liikuntakyvyttömäksi, mutta hän onnistui salaamaan ongelmansa esimerkiksi asettumalla julkisissa tilaisuuksissa sopivasti pöydän taakse.
Suurimman muutoksen vaalikampanjointiin aiheutti televisio. Kimmo Ahonen on vakuuttunut, ettei polion runtelemalla Rooseveltilla olisi ollut televisioaikana mahdollisuuksia päästä presidentiksi.


Republikaanien Richard Nixon sai ensimmäisenä tuntea nahoissaan television synnyttämät imagovaatimukset. Vuoden 1960 vaalitaistelussa John F. Kennedy voitti Nixonin vain 0,2 prosentin äänierolla. Vaalien ratkaisevana käänteenä pidetään yleisesti ehdokkaiden televisioväittelyä.


Kennedy esiintyi elinvoimaisena ja itsevarmana, kun sen sijaan Nixon oli unohtanut ajaa partansa, vaikutti kireältä ja vaihtoi alati asentoaan, koska hänen jalkansa olivat eripituiset. Kaiken huipuksi Nixon käytti kasvovoidetta, joka alkoi sulaa televisiokameroiden paahteessa.



Presidenttiehdokkaista alettiin tehdä lyhytelokuvia jo 1950-luvulla, mutta kampanja-aseeksi vaalielokuvat nousivat vasta vuonna 1964, kun demokraattien Lyndon B. Johnsonin vaalimainos käänsi yleisen mielipiteen republikaanien äärikonservatiivista Barry Goldwateria vastaan.


Goldwater oli harkitsemattomasti sanonut, että hän oli valmis käyttämään ydinasetta Neuvostoliittoa vastaan. Niinpä Johnsonin vaalimainoksessa Daisy-tyttö poimi kedolla kukkia laskien ääneen poimimansa kukat. Pian ääni muuttui ydinaseen laukaisulaskennaksi, ja nollan hetkellä pikkutyttö jäi hämmästyneenä katsomaan taivaalle nousevaa sienipilveä. Mainos päättyi Johnsonin sanoihin: "Meidän kaikkien täytyy rakastaa toisiamme tai kuolemme." Mainos vedettiin pois heti ensimmäisen esityskerran jälkeen, mutta se oli täyttänyt tehtävänsä.


Republikaanit ottivat median haltuunsa vasta vuonna 1980, jolloin kalifornialainen ex-filmitähti Ronald Reagan valittiin presidentiksi valtaisalla äänivyöryllä.


Kimmo Ahosen mukaan Reaganin kampanjan ideoijat pyrkivät siihen, ettei ehdokas juuri pääsisi valmistautumatta vastaamaan toimittajien kysymyksiin. Tämä oli tärkeää, sillä Reaganin tiedot osoittautuivat hatariksi muutamassa tiukemmassa tentissä. Tunnetuin hänen kömmähdyksistään lienee toteamus, etteivät ilmaa saastuta niinkään tehtaat tai autot vaan puut.


- Sen sijaan Reagan on syyttä leimattu huonoksi näyttelijäksi. Hänen retoriikassaan abstraktit, muutamiin iskusanoihin keskittyneet ajatukset korvasivat konkreettiset poliittiset päämäärät. Reagan oli turvallinen isähahmo, josta voimistunut uskonnollinen oikeisto löysi itselleen myyttisen sankarin, Ahonen arvioi.


Republikaanien puoluekonventti päättyikin dramaattisesti, kun Reagan lausui hetken hiljaisuuden jälkeen värisevällä äänellä: "God bless America."



Karnevalistinen julkisuuspeli on vaikuttanut myös presidentinvaalien poliittiseen sisältöön. Viime aikoina asiakysymykset ovat vaihtuneet asennekysymyksiin.


Vaaleissa korostuvat abortti, homoseksuaalien avioliiton hyväksyminen perustuslaissa, liittovaltion tuki uskonnollisille kouluille ja aseenkanto-oikeudet. Nämä asennekysymykset määrittelevät, mihin ehdokas sijoitetaan poliittisessa jaottelussa.


- Kysymykset ovat tunteita herättäviä, eikä ehdokkaan ole viisasta ottaa kovin vahvoja kantoja, Simo Virtanen huomauttaa. - Jos äänestäjä ei tiedä ehdokkaan näkemyksistä paljonkaan, hän heijastaa tähän omia kantojaan sen perusteella, kuinka luotettavalta, miellyttävältä ja uskottavalta ehdokas vaikuttaa.


Ihmisten äänestyskäyttäytymistä on tutkittu ja kyselty 1950-luvulta lähtien, ja myös puolueet teettävät koko vaalikampanjan ajan erilaisia ennakoivia gallupeja ulkopuolisilla konsulttifirmoilla, piilossa julkisuudelta.


- Ennakoivissa mielipidekyselyissä puolueet ottavat selvää, miten äänestäjät suhtautuisivat ehdokkaan erilaisiin kantoihin tärkeissä vaalikysymyksissä, ja kampanjaa suunnitellaan tulosten pohjalta. Jos gallupeista saadaan myönteisiä tuloksia ja jos vastaehdokkaan kannatuksen tiedetään laskeneen, tietoja vuodetaan julkisuuteen, Virtanen kertoo.


Alati lisääntyvästä vaalitutkimuksesta huolimatta Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulosta on kuitenkin edelleen vaikea ennustaa. Vaalitutkija, professori Milton Lodge onkin todennut: "20 vuodessa olemme oppineet, että ihmiset äänestävät ehdokasta, josta he pitävät eniten."





Koittaako julkkispresidentin aika?


Millaisia ehdokkaita on odotettavissa neljän tai kah-deksan vuoden kuluttua? Elokuvaohjaaja Michael Moore on puolitosissaan todennut pitävänsä talk show -juontaja Oprah Winfreytä varteenotettavana presidenttikandidaattina, eikä ajatus ole aivan tuulesta temmattu.


Jos Arnold Schwarzenegger valittiin Kalifornian kuvernööriksi, miksei Harrison Fordista olisi Yh-dysvaltain presidentiksi? Clint Eastwood tunnetaan vaikuttavana puhujana, mutta hän on jo iäkäs.


Helpolla julkkisehdokkaat eivät selviä. Nykyisessä mediajauhamisen kulttuurissa ehdokkailta vaaditaan äärimmäisen vahvoja ja vaikutusvaltaisia taustajouk-koja, eikä puoluekoneiston ulkopuolelta tulevalla ama-tööriehdokkaalla niitä välttämättä ole.



Vaikka Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjat ovat muuttuneet yhä tarkemmin käsikirjoitetuksi näytelmäksi, Kimmo Ahosen ja Simo Virtasen mielestä vaalien kenties yllättävin voitto ja häviö on nähty kymmenen viime vuoden aikana.


Molemmista yllätyksistä vastasivat demokraatit: vuonna 1992 Bill Clinton voitti George Bushin vastoin kaikkia odotuksia, ja vuonna 2000 Al Gore koki ällistyttävän tappion nuoremmalle Bushille, George W. Bushille.


- Clinton löi istuvan presidentin, jota monet pitivät voittamattomana Persianlahden sodan vuoksi. Clinton hyödynsi lähes ainoan mahdollisen valttikortin, taloudellisen epävarmuuden. Bush ei mieltänyt sitä ongelmaksi, koska talousluvut eivät tuolloin olleet erityisen huonot, Virtanen analysoi.


Ahosen mielestä demokraattien puoluekonventissa esitetty ehdokaselokuva kiteyttää hyvin, mikä Clintonin kampanjassa vetosi äänestäjiin.


- Clintonin elokuva käsitteli enemmän henkilökohtaista kuin poliittista muutosta. Se esitti hänet demokraattien arvojen ruumiillistumana, vaikeista oloista kovalla työllä nousseena pikkukaupunkien Amerikan miehenä. Särmikkään henkilökohtaista otetta vahvisti kohtaus, jossa Clintonia kuvattiin rakastavana perheenisänä, ja elokuvan huipensi filminpätkä, jossa Clinton kätteli John F. Kennedyä.


Bushin ehdokaselokuva taas keskittyi kansallisiin symboleihin jättäen ehdokkaan taka-alalle. Elokuva vilisi lainauksia merkittäviltä republikaanipresidenteiltä, ja lopussa Bush nostettiin edeltäjiensä veroiseksi.


Siinä missä Clinton onnistui luomaan itsestään kuvan joviaalina kansanmiehenä, Al Gore epäonnistui imagonrakennuksessa, vaikka hänen ansionsa politiikassa olivat ylivoimaiset George W. Bushiin verrattuna. Gore oli hoitanut moitteetta varapresidentin tehtäviä kahden virkakauden ajan, elänyt varsin nuhteettomasti ja ansioitunut Vietnamin veteraanina. Lisäksi Gore oli kotoisin etelästä, mutta vastustajat onnistuivat leimaamaan hänet itärannikon liberaaliksi.


- Gore ei ollut luonteva kameroiden edessä. Hän joutui pinnistelemään hymyä ja näytti vaivaantuneelta bootsit jalassa, ja ensimmäisessä televisioväittelyssä hän tuhahteli ja pudisteli päätään Bushin puheenvuorojen aikana. Näin monet mielsivät Goren ylimieliseksi byrokraatiksi, kun taas käsitys Bushista mutkattoman joviaalina henkilönä vahvistui, Ahonen sanoo.



Eurooppalaisten näkökulmasta tämänvuotisten presidentinvaalien tuloksen luulisi olevan selvä, onhan Bush ryvettänyt hallituksensa maineen Irakin sodassa. Amerikkalaisille asetelma ei kuitenkaan ole yksiselitteinen.


Boston Globe -lehden politiikan toimittaja Tom Oliphant on todennut vertauskuvallisesti, että Bushin suosion määrää kaksi virtaa. Toinen on Irakin sota, joka virtaa Bushia vastaan. Toinen on Yhdysvaltain talous, joka kuljettaa Bushin suosiota myötävirtaan. Jos Irakin sotaan tulisi myönteinen käänne, Bushin asema kohenisi välittömästi.


Simo Virtanen kuvaa Kerryn kampanjaa yhdeksi demokraattien viime aikojen historian negatiivisimmista. Siinä missä Bush korostaa saavutuksiaan, Kerry kyseenalaistaa ne kaikki.


- Tämä johtunee siitä, että Kerry vei ehdokkuuden omaksumalla Howard Deanin Bush-vastaisen ohjelman ja levy on jäänyt päälle. Kerryn haasteena on siirtyä kohti demokraattisen puolueen keskustaa, Virtanen arvioi.
Kerry voikin jättää Bushin hallinnon arvostelun tahoille, jotka eivät ole suoraan kytköksissä demokraatteihin. Vuonna 2002 voimaan tullut vaalirahoitusta rajoittava lainsäädäntö on johtanut siihen, että puolueista riippumattomat järjestöt ja yhtä lailla mediayhtiöt ovat nousseet vaaleissa tärkeiksi mielipidevaikuttajiksi.


Bushia myötäilee muun muassa hyvin patrioottinen, hänen lankonsa Rupert Murdochin johtama Fox News -televisiokanava. Demokraattien valtteja ovat puolestaan Internetin välityksellä vahvasti vaikuttava MoveOn-kansalaiskampanja sekä mediakonserni Vivendi, jonka osake-enemmistön Al Gore osti hiljattain.


Oma, ainutlaatuinen lukunsa on riippumaton elokuvaohjaaja, kansalaisaktivisti Michael Moore, joka on ottanut tehtäväkseen ajaa nuoremman Bushin pois Valkoisesta talosta.


Päivi Parhi-Riikola on oululainen filosofian maisteri, toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla