Ihmisillä on pinttyneet tapansa vastata haasteisiin. Entä jos tällä kerralla kannattaisikin vaihtaa strategiaa?


Entä jos tällä kerralla kannattaisikin vaihtaa strategiaa?


Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen


Jos ihmistä vertaa taloon, vanhemmilta saadut geenit ovat kuin rakennuspiirustukset, joiden pohjalta keho kokoaa itsensä. Meemit eli kulttuurigeenit puolestaan kopioituvat meihin jäljittelyn kautta. Esimerkiksi uskomukset, taidot ja toimintatavat ovat talon sisustukseen kuuluvia meemi-mööpeleitä.

Mööpeleitä kulkeutuu taloomme vanhemmilta, koulusta, kavereilta ja vaikkapa television saippuasarjoista. Olen usein miettinyt, miksi jotkut surkeilematta vaihtavat muutkin kuin vanhentuneet ja kirppuiset mööpelit uusiin, kun taas toiset kokevat, että vanhassa on vara parempi.

Mysteeri sai osittaisen vastauksen, kun luin Juha Perttulan kirjaa Olenko onnellinen? (PS-kustannus 2001). Perttulan väitöskirja muhi 1991-1998, kun hän toimi professori Lea Pulkkisen johtamassa Lapsesta aikuiseksi -tutkimusprojektissa. Siinä on seurattu vuodesta 1968 yli kolmensadan ihmisen sosiaalisuuden ja persoonallisuuden kehitystä. Tutkittavat olivat projektin alussa kahdeksanvuotiaita ja Perttulan keskustellessa heidän kanssaan 35-vuotiaita. Perttula pyrki hahmottamaan, millaisten "silmälasien" läpi aikuiset miehet näkevät elämänsä.

Perttulan riemastuttavin huomio lienee se, että onnelliseksi tai onnettomaksi voi tulla sekä mukautuvasti sopeutuen että pohtivasti kyseenalaistaen. Näiden suhtautumistapojen mukaan ihmiset voi luokitella neljään perustyyppiin.


1. Kultalusikkaansa sopeutunut

Jos olet pystynyt esimerkiksi hyvän kodin perintönä keräämään itsellesi toimivat ja ajan henkeen sopivat meemi-mööpelit, mitä niitä muuttamaan. Vaihtamiseen tarvittavan ajan ja vaivan voi käyttää menestymiseen ja elämästä nauttimiseen.

Onnellisen sopeutujan motoksi sopii: miksi keksiä pyörää uudelleen. Toinen elämänohje voi kuulua: jos jokin ei ole rikki, sitä ei kannata ryhtyä korjaamaan.

Koska onnellisesti mukautuneella ihmisellä ja ympäristöllä on yhteiset edut, yhteisö palkitsee tarmokkaan yhteiskunnan tukipylvään avokätisesti. Sopeutuminen antaa ihmiselle hyvän itsetunnon, ja elämä sujuu mukavasti erityisesti perinteisessä ympäristössä, jossa roolit siirtyvät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.


2. Puusta pudonnut mukautuja

Yhteiskunnan raju muutos voi johtaa pelisääntöjen muuttumiseen. Hommat eivät hoidukaan vanhoilla ajatuskaavoilla. Ihmisen voi havahduttaa elämänkriisi, kuten vammautuminen, avioero tai työttömyys. Mutta aivan yhtä lailla mietintätarpeen voi laukaista rakastuminen tai arkinen pulma, johon ei tunnu olevan ratkaisua. Hyvinkin pieni ajatusmuutos voi tuottaa sisäisen mullistuksen.

Myös neljänkympin kriisi tai viidenkympin villitys voi saada pohtimaan, että on elänyt menestyksekkään elämän - kun vain tietäisi, kenen. Kodin mööpelit tuntuvat anopin valitsemilta.

Ulkoapäin ohjautuva joutuu helposti ansaan, koska hän kuvittelee ongelmien ja siten myös ratkaisujen piilevän ympäristössä. Tarvitaan ehkä paljonkin tuskaa ja turhautumista, ennen kuin mukautuja tulee ajatelleeksi, että meemejä voi mööpelien tavoin punnita, kokeilla, valita ja vaihtaa. Ajatus oman todellisuuden rakentamisesta voi tuntua mukautujasta mahdottomalta. Miten todellisuuden muka voisi valita!

Mukautuja huomaa, että hänen elämänsä kasvimaa on täynnä rikkaruohoja ja maa olisi käännettävä perusteellisesti tai jopa poltettava. Parempia meemejä tai tarinoita ei saa juurtumaan, ellei edellisiä ole juurittu pois. On hyödytöntä kylvää siemeniä rikkaruohojen sekaan.

Pohdiskeleva myllerrys satuttaa ja tekee joksikin aikaa onnettomaksi. Poltetussa maassa ei heti näy uutta kasvua. Onneksi koko puutarhaa ei tarvitse kyntää kerralla.


3. Taistelunsa käynyt pohdiskelija

Jos ihminen saa lapsuudenympäristöstään perinnöksi homeisia ja kirppuja kuhisevia mööpeleitä, selviytyminen vaatii heti alkuun elämän peruskysymysten perkaamista. Teit isäin astuminen ei ole mielekästä, jos saadut toimintamallit tuottavat vakavia vaikeuksia. Nuoren on itse etsittävä uusia mööpeleitä ja valittava niistä toimivimmat, vaikka se olisi älyllisesti ja tunnepuolellakin rankkaa. Onneksi yksi turvallinen aikuinen riittää antamaan perusmööpelit.

Murrosikä merkitsee monelle nuorelle meeminvaihtoviikkoja. Nuori huomaa nopeasti, ettei vastarannankiiskeilyä katsota hyvällä, ja tämä voi nakertaa minäkäsitystä. Jos omien uskomusten ja toimintatapojen kriittinen pohdiskelu kuitenkin iskostuu identiteettiin asti, vastedes on aivan luonnollista seuloa, mikä on todellista itseä ja mikä ympäristön asettamaa painetta.

Niinpä kyseenalaistaja voi toimia ympäristön haluamalla tavalla, muttei sopeutuakseen vaan sisäisistä syistä.

Yhtä hyvin kyseenalaistaja saattaa kuitenkin kulkea omia polkujaan - ympäristön suureksi harmiksi.
Tasapainoisen pohdiskelijan talo pysyy kohtalaisen hyvässä kunnossa, koska hän uudistaa taloaan priorisoiden: nurkan tai huoneen kerrallaan ja mielellään vähän ennakkoon. Jos kyseenalaistaja tuntee vaikutusmahdollisuuksiensa rajat, hän pyrkii niiden sisällä säilyttämään riippumattomuutensa. Hän tekee uudistuksia voimiensa ja taitojensa mukaan eikä tukeudu toisiin ihmisiin perusteettomasti.


4. Napaansa tuijottava vatvoja

Oman elämän pohdiskelu ei ole hassumpi harrastus, koska se käy missä ja milloin tahansa, yksin tai kavereiden kanssa. Lisäksi pohdinnan kohteena on tuttu ja mielenkiintoinen hahmo, johon pääsee näin tutustumaan yhä syvemmin.

Pulmia kannattaa aivojumpan vuoksi pohtia, vaikkei ratkaisua olisikaan. Sitä paitsi pohdinnan virittämä toiminta ja sen tuomat elämänkäänteet takaavat myöhemminkin virkistäviä haasteita. Hyödyttömäksi vatvonnaksi pohdiskelu muuttuu vasta, kun myllytykseen ei enää tule uusia näkökulmia tai faktoja.*

Toisinaan kyseenalaistaminen menee kuitenkin liiallisuuksiin, ja pohdiskelija uppoaa yhä syvemmälle ongelmien suohon. Kun kyseenalaistaa kaikkea yhtä aikaa, koko talo on yhtä remonttityömaata ja koko oleminen tuntuu sekavalta.

Suorastaan haitalliseksi pohdiskelu käy, jos pulman ydin on selvästi ympäristössä ja ratkaisu vaatisi käytännön toimia. Umpisuolen tulehtuessa himopohdiskelija ei ehkä menekään lääkäriin vaan ryhtyy miettimään, onko kovan kivun takana kukaties lapsuuden ihmissuhteista johtuva sisäinen ristiriita tai jokin kosminen läksy.


Varo hukkumasta napaasi

On tärkeää erottaa toisistaan itseensä keskittyvä ja itsestä ohjautuva elämä.

Itseensä keskittyvää ohjaa ympäristön normisto - joka tosin voi ilmetä vaikkapa itsetuntemukseen opastavan gurun kaavussa. Kun ihminen uppoaa liian syvälle elämäänsä, hänellä ei ole enää käsitystä siitä, millaista elämää hän elää tai millaista pitäisi elää. Niinpä hän kysyy sitä muilta.

Sen sijaan itsestä ohjautuva vastaa itse elämästään. Hän hahmottaa selvästi itsensä ja ne ulkopuolellaan olevat asiat, joita hän voi ohjata. Hän osaa myös kurottaa kohti toista ihmistä toisin kuin itseensä keskittyvä, joka ei kykene unohtamaan itseään hetkeksikään.

Itseensä keskittyvästä pienikin uhrautuminen toisen puolesta tuntuu itsensä väheksynnältä. "Mitä minä tästä saan?", hän kysyy. Jos ihminen ei keski-ikään mennessä huomaa, että maailmassa on muitakin, hän joutuu ansaan, jossa hän käpertyy itseensä ja eristäytyy.



Tuija Matikka on psykologi, joka on erikoistunut organisaatioiden ja henkilöstön kehittämiseen ja harjoittaa myös henkilökohtaista psykologista neuvontaa. Artikkeli sai innoituksensa psykologian tohtori Juha Perttulan kirjasta Olenko onnellinen? Psykologista tunnustelua suomalaisen aikuisen onnellisuudesta (PS-kustannus 2001).



 

Sisältö jatkuu mainoksen alla