Tähtikartat kiteyttävät maailmankuvamme monivaiheista kehitystä: antiikin myyteistä on pitkä tie digitaalisiin tietokantoihin. Yhtä pitkä kuin taivaankannen jumalallisesta harmoniasta on alkuräjähdyksen kumuun.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede -lehdessä 13/2009

Taivaan kuvaamisella on pitkä historia. On jopa väitetty, että monet vuosituhansien takaa säilyneet luolamaalaukset esittäisivät tähtikuvioita. Se ei olisi yllätys.

Taivaan jatkuva kiertoliike antoi ihmisille ajanlaskun. Päivän kesto saattoi vaihdella paljonkin, mutta Kuuta tarkkailemalla esivanhempamme oivalsivat, että vuorokauden pituus oli silti vakio. Kuu toimitti säännöllistä kiertoaan yötaivaalla hiukan alle kolmenkymmenen vuorokauden jaksoissa, ja vuodenajat puolestaan toistuivat noin kahdentoista kuukauden välein.

Kalevala kertoo, kuinka selvästi muinainen yhteisö ymmärsi menestyksensä riippuvan taivaan vakaudesta. Eepoksen 49. runossa Väinämöinen tervehtii Pohjolan kivimäestä vapautunutta Aurinkoa riemukkain sanoin:

Nouse aina aamusilla,
tämän päivänki perästä,
teepä meille terveyttä,
siirrä saama saatavihin,
pyytö päähän peukalomme,
onni onkemme nenähän!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Käy nyt tiesi tervehenä,
matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti,
pääse illalla ilohon!


Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voine tuon täsmällisemmin kuvailla.


Mesopotamialaisten ja egyptiläisten taivas oli kuin hatturasian kansi, jossa tähdet olivat kiinni - sen kummempia rakenteita he eivät taivaille kuvitelleet. Muinaisilla kreikkalaisilla osia oli enemmän ja rakenne mutkikkaampi.

Kreikkalaisten maailmankuvan keskuksessa oli pallonmuotoinen Maa. Taivaankappaleet - Kuu, Aurinko ja planeetat eli kiertotähdet - olivat kiinni jokainen omassa maakeskisessä pallonkuoressaan. Niiden ulkopuolella oli kiintotähtien taivas, firmamentti, joka pyörähti kerran vuorokaudessa keskuksen ympäri.

Firmamentin tähdet olivat kaikki yhtä kaukana Maasta. Siksi lähekkäisistä  tähdistä saattoi hyvin hahmottaa kuvioita, joille voi antaa nimen ja merkityksenkin.

Maailmanjäjestelmän kuvaamiseksi syntyivät ensimmäiset pallokartat. Taivaanpallon pintaan kuviteltiin koordinaatisto eli navat sekä pituus- ja leveyspiirit. Koska Maakin tiedettiin pallonmuotoiseksi, taivaallista järjestelmää sovellettiin ennen pitkää myös maanpinnan karttakuviin.

Käsitys Maan pallonmuotoisuudesta oli antiikissa laajasti omaksuttu, ja se säilyi Euroopassa kautta keskiajan. Aatehistoriallisesti olisi kiinnostava tietää, kuinka syntyi kuvitelma, että maapalloa olisi keskiajalla pidetty pannukakkuna. Niin ei todellakaan ollut.


Keskiajan lopulla aleksandrialaisen Klaudios Ptolemaioksen noin vuonna 150 laatima maailmankartasto ja maantieteen yleisesitys levisi Bysantista läntiseen Eurooppaan, jossa se sai latinankielisen nimen Geographia. Varsinkin ristiretkeläisten tekemä Konstantinopolin ryöstö 1204 sai sekä kirjat että oppineet siirtymään länteen.

Kosmografioista, maailman kokonaisesityksistä, tuli suosittuja. Niiden alussa oli tavallisesti kaaviokuva kaikkeuden maakeskisestä rakenteesta pallonkuorineen, ja yhä useammin mukaan liitettiin tähtitaivaan kartta. Sitten seurasivat - kauniisti Ptolemaioksen perinteen mukaan - maailmankartta ja eri alueiden kartat.

Kirjapainotaidon myötä kehittyivät graafiset kaiverrustekniikat. Saksalainen maalari ja graafikko Albrecht Dürer, luonnontieteellisen kuvituksen uranuurtaja, teki aivan uuden ajan alussa pohjoisen ja eteläisen taivaan kartat, jotka saivat lukuisia jäljittelijöitä.


Kosmografiat komistuivat entisestään. Kalleimmat niistä väritettiin käsin. Meidän silmiimme vanhoissa tähtikartoissa on erikoinen piirre: tähtitaivasta tarkastellaan niissä ulkopäin, ikään kuin jumalallisesta näkökulmasta katsoen, eikä sellaisena kuin me taivaan yöllä näemme.

Antiikissa maailmankaikkeus käsitettiin suljetuksi palloksi, jota oli luontevaa tarkkailla ulkopuolelta. Kuvaustapa siirrettiin sitten tasokarttoihin. Paitsi kartoissa se näkyy selvästi myös monissa keskiajan ja renessanssin maalauksissa.

Saksalainen Johann Bayer muutti katselusuunnan 1603 ilmestyneessä tähtikartastossaan Uranometria. Taruhahmot jäivät kuitenkin ennalleen, ja niin tuli metsästäjä Orionista, Herkuleesta ja taivaan muista nuijamiehistä vasenkätisiä.

Antiikin perintö oli vahva. Julius Schiller yritti 1627 korvata jumalaistarut kristillisellä traditiolla, mutta apostolit, profeetat ja pyhimykset eivät koskaan oikein juurtuneet taivaalle.


Greenwichin tähtitorni perustettiin 1675. Englannin ensimmäinen kuninkaallinen tähtitieteilijä John Flamsteed luetteloi siellä 3 000 tähteä ennennäkemättömän tarkasti, ja hänen seuraajansa Edmond Halley toimitti valmiiksi luettelon ja kartaston. Nyt taruhahmojen julkisivukin käännettiin maanpäällistä katsojaa kohti. Nuijat ja muut työkalut palautettiin samalla oikeaan käteen.

Kun tähtien paikat ja kirkkaudet tulivat yhä tärkeämmiksi, taruolennot alkoivat väistyä. Viimeisimpiä jumalkartastoja on Johann Boden loistelias Uranographia vuodelta 1801.

Kartantekijät halusivat usein kumartaa suosijaansa ja nimesivät heille tähdistöjä. Esimerkiksi Halley kokosi Greenwichin tähtitornin perustajan Kaarle II:n kunniaksi tähdistön nimeltä Kaarlen tammi; se muistutti ontosta puusta, jonka uumenissa Kaarle oli piileskellyt Cromwellin joukoille häviämänsä taistelun jälkeen.

Tähdistöjen joukossa ovat käväisseet Englannin Yrjö II:n harppu, Puolan Poniatowskin hallitsijasuvun sonni, Brandenburgin valtikka, poro ja jopa Intian valtameren saaresta sukupuuttoon hävitetty dodo-lintukin. Kaikki ovat menettäneet asemansa.

Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni määritteli 1928 tähdistöt ja niiden rajat. Jokainen taivaankappale on siitä lähtien kuulunut yhteen ja vain yhteen tähdistöön, joita on kaikkiaan 88.


Havaintomenetelmien ja kaukoputkien parantuessa tähtiä löytyi yhä enemmän. 1800-luvun alussa löytyi myös uusia aurinkokunnan jäseniä, pikkuplaneettoja. Niiden erottamiseksi tähdistä tarvittiin tarkkoja luetteloita ja karttoja.
Kun etäisyyksiä onnistuttiin mittaamaan luotettavasti, lähimmätkin tähdet osoittautuivat olevan valovuosien päässä. Linnunrata, tähtien muodostama suuri kokonaisuus, alkoi kiinnostaa itsenäisenä tutkimuskohteena. Siihen asti se oli ollut vain jonkinlainen kulissi planeetoille ja komeetoille.

Suomalaiset tähtitieteilijät, varsinkin Friedrich Argelander, Adalbert Krueger ja Anders Donner osallistuivat kansainvälisiin luettelo- ja karttahankkeisiin menestyksellisesti. Kuivan emulsion keksiminen 1871 mullisti valokuvauksen, koska nyt himmeitä kohteita voitiin valottaa lähes kuinka pitkään hyvänsä.

Valokuvakartoista on voitu tutkia Linnunradan ja koko maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä. Kun valokuvaemulsion korvasi sähköinen tallennus, laajat luettelot ruvettiin julkaisemaan elektronisina. Käyttäjä voi niistä laatia tarpeittensa mukaisen graafisen esityksen tai kartan.

Tähtitaivasta kartoitetaan nyt avaruudestakin lukuisilla säteilyn aallonpituuksilla. Näemme miljardien vuosien päähän. Tähtikuvat ovat  visuaalisia elämyksiä, jotka havainnollistavat, kuinka ihmiskunnan suuri löytöretki jatkuu.


Tapio Markkanen on professori, tähtitieteen dosentti ja tietokirjailija.



 

Sisältö jatkuu mainoksen alla