Sananlaskut edustavat ikiaikaista kansanviisautta ytimekkäässä muodossa.

Kielentutkijalle ne ovat aarreaitta, koska niissä on säilynyt sanoja ja merkityksiä, jotka yleiskielestä ovat jo unohtuneet. Jokapäiväisessä kielenkäytössä väärinkäsityksiä tai päänvaivaa saattaa koitua sellaisista sananparsista, joissa sanat eivät merkitsekään sitä mitä yleensä.

Verbistä laittaa tulee nykysuomalaiselle mieleen ruoan laittaminen tai jonkinlainen järjestäminen. Kirjat voi laittaa hyllyyn, pöydän voi laittaa koreaksi, lapset voi laittaa kouluun, hiukset voi laittaa kampaukselle ja ilmoituksen voi laittaa lehteen.

Laittaa-verbin käyttö on nykyään monipuolista osittain siksi, että siihen turvaudutaan ikiaikaiseen perintösanastoon kuuluvan panna-verbin asemesta. Vanhastaan monimerkityksinen panna tarkoittaa etäsukukieliä myöten sukupuoliyhteydessä olemista, ja kun tämä merkitys on edelleen yleisesti tunnettu, koko verbiä halutaan varmuuden vuoksi välttää muissakin käyttöyhteyksissä.

Myös laittaa on monimerkityksinen. Asettamista tai järjestämistä se tarkoittaa suomen lisäksi inkeroisessa ja karjalassa, mutta virossa ja liivissä samoin kuin suomen lounaismurteissa sillä on merkitys ’moittia’. Molemmissa päämerkityksissään se on ilmeisesti germaanista lainaa. Järjestelemisen merkityksessä sitä vastaa esimerkiksi ruotsin laga, moittimisen merkityksessä vertailukohteeksi sopii keskialasaksan laken ’moittia’.

Suomen kirjakielessä laittaa on merkinnyt moittimista Agricolasta alkaen. ”Laittajita vastaan näin itse kirja puhuu” oli otsikkona eräässä arvosteluihin tympääntyneen Agricolan esipuherunossa. Myös merkitys ’panna, asettaa’ tunnetaan 1500-luvun loppupuolelta lähtien, mutta se on pysynyt taka-alalla 1800-luvulle asti. Silloin monet lounaismurteiden ainekset saivat väistyä itäisen kielenparren tieltä.

Vanhaan merkitykseen perustuva adverbi laittamattomasti ’tavalla, jota ei voi moittia’ pitää kuitenkin pintansa edelleen. On se niin laittamattomasti sanottu.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

 Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011