Satelliitit ovat tähynneet ja mitanneet kotiplaneettaamme puoli vuosisataa. Niiden ansiosta tiedämme, miten aktiivista ja alati muuttuvaa palloa asutamme. Aplodit aineiston kerääjille ja niiden kehittäjille.




Millaisia avaruusuutisia sinä muistat? Marsissa on kuin onkin vesijäätä. Eksoplaneettoja tunnetaan jo satoja. Venuksessa on helvetillisen kuumaa. Linnunradassakin lymyää musta aukko. Kvasaarit ovat kosmoksen raivopäitä.

Useimmilla meillä on mielikuvia planeettaluotainten ja kaukoputkien löydöistä. Kun tulee puhe Maata kiertävien satelliittien saavutuksista, joutuu oikein miettimään.

Tieteellinen avaruustutkimus kuitenkin käynnistyi Maan kartoituksena, ja kotinurkkiemme koluamisella on aina ollut tärkeä sija avaruusjärjestöjen hankkeissa. Ettei totuus tyystin unohtuisi, Yhdysvaltain tieteenedistämisseura luotasi tämänvuotisella tiedeviikollaan kuluneita satelliittikymmeniä - kahdestakin syystä: avaruustutkimuksen merkkivuoden lisäksi tämä vuosi on ollut kansainvälinen Maan vuosi.


Supersilmät tuoneet paljon vastauksia

Miltä maailma näyttäisi, jos meillä ei olisi tutkimussatelliitteja? Aika lailla samalta kuin puoli vuosisataa sitten. Neuvostotekokuu Sputnik olisi käynyt piipittämässä radallaan, mutta Kuu olisi edelleen planeettamme ainoa kiertolainen. Tutkijat jalkautuisivat kenttätöihin laskemaan kasvillisuusindeksejä, mittaamaan lumi- ja jääpeitteen paksuutta, keräämään merien lämpötiloja, analysoimaan ilmanlaatua, ja mitä kaikkea. Aikaa ja rahaa palaisi, ja äärialueet jätettäisiin rauhaan, elleivät jotkut huimapäät pyrkisi niille.

Satelliitit ovat mullistaneet niin tietojen keruun kuin määrän ja laadun. Hyvä esimerkki on merien tutkimus. Satelliitti hankkii kahdessa minuutissa enemmän ja monipuolisempaa tietoa kuin tutkimusalus vuosikymmenessä.

Satelliittien ansiosta tiedämme, mihin hurrikaani rantautuu, miten ruttuinen Maa tosiasiassa on ja mikä ilmastoa lämmittää. Aukkojakin on, mutta ilman taivaan supersilmiä niiden täyttämisestä ei edes uneksittaisi.


Säähirmu heti kiikkiin.

Satelliittiajan alussa suurimmat toiveet kohdistuivat sääennusteiden parantamiseen ja rajuilmojen tunnistamiseen. Kun maailman ensimmäinen sääsatelliitti Tiros huhtikuussa 1960 lähetti ensimmäiset kuvansa, meteorologit riemuitsivat. He äkkäsivät niistä entuudestaan tuntemattomien hirmumyrskyjen pyörteitä. Hurrikaanitutkimus pääsi käyntiin.

Hirmulla on elinkaari. Kuusi vuotta myöhemmin työnsä aloittivat Maan pyörimisnopeutta myötäilevät satelliitit. Ne välittivät peräkkäistä kuvaa omilta vyöhykkeiltään ja osoittivat, että hurrikaaneilla on tietty elinkaari. Sen perään myrksyt eivät ole päässeet iskemään huomaamatta.


Dataa jatkuvalla syötöllä.
Nykyiset sääsatelliitit ovat täynnä instrumentteja, jotka toimivat useilla aallonpituusalueilla ja seuraavat hurrikaanien rakentumista ajantasaisesti päivin öin. Mikroaaltoluotaimillaan ne tunkeutuvat jopa pilvien lävitse myrskyn ytimeen.


Silmä kavaltaa rajuuden.
Uusinta uutta ovat kolmiulotteiset poikkileikkaukset, jotka paljastavat myrskyn anatomian. Esimerkiksi New Orleansiin 2005 iskenyt Katrina tiedettiin raivokkaaksi, koska aivan sen ytimen ympärille kasvoi konvektiotorneja, kosteita, kuumia ja korkeita sadepilvipatsaita, joista hurrikaani saa vauhtinsa.


Peruselementit ovat hanskassa taivaan tuulista maan uumeniin.


Magneettikenttä yllätti.
Ensimmäistä tieteellistä saavutusta juhlittiin jo keväällä 1958. Explorer-satelliittien radiometrit osoittivat, että maan magneettikenttä vangitsee avaruuden hiukkasia voimakkaiksi säteilyvöiksi. Löytö turvasi tutkimusta. Nyt oli selvää, että kaikki, mikä avaruuteen lähtee, tarvitsee kunnon suojan geomagneettisia myrskyjä vastaan.


Pyöreys oli myytti.
Maan muodon pohdinta alkoi jo antiikissa, mutta näin ruttuista palloa tuskin kukaan osasi kuvitella, ennen kuin satelliitit auttoivat laskemaan, miten massa jakautuu ja painovoimakenttä vaihtelee..


Laser porautuu pinnan alle.
Mannerliikuntojen tutkimukset käynnistyivät 1970-luvulla lasertutkien tultua käyttöön. Nykyisellä gps-tekniikalla siirroslinjoissa tapahtuvia liikahduksia ja paineen muutoksia pystytään paikantamaan hyvinkin tarkasti.


Pallomme paljastui upeaksi.
Kun Apollo 17 -lennon miehistö 1972 palasi kotiin tuliaisinaan ensimmäinen kokopotretti Maasta, maailma huokaisi ihastuksesta. Vaikka 45 000 kilometrin etäisyydeltä napattu "Blue marble" on pieni, se on edelleen Nasan katsotuimpia kuvia.


Nyt näkyy vuodenkierto.
Sitten Apollo-lennon Maan kuvat ovat kasvaneet mittaviksi tiedostoiksi. Uusin, 2005 valmistunut  Terran kuvasto näyttää planeettamme kasvot kuukausi kuukaudelta 500 metrin tarkkuudella. Tätäkin tarkempia silmiä taivaalla kiertää, ja nykyään satelliittikuvista ennakoidaan satonäkymiä, nälänhätiä ja makean veden varoja.


Pilvistä pitkä sarja.
1960-luvun Nimbus-lentoihin asti pilviä arvioi¬tiin maasta, ja tulokset olivat vaatimattomat. 1980-luvun alussa käynnistyi globaali pilviohjelma, joka jatkuu yhä. Satelliittiajan pisimpiin kuuluvan hankkeen ansiosta tutkijoilla on nyt hyvä käsitys pil¬vien määristä, jakaumista ja rakenteista.


Tuulet tulivat perässä.
Pilvitutkimus edisti myös tuulitutkimusta: pienten pilvien retkistä ja paikanvaihdoksista laskettiin tuulten suuntia ja nopeuksia. Vuodesta 1999 määrityksissä on auttanut huippumoderni SeaWinds-tutka.


Merissä riittää virtaa.
Valtamerien suuret virtaukset kartoitettiin 1960-1970-luvun taitteessa, ja asian piti olla sillä selvä. Viime keväänä ajatukset menivät uusiksi. 20 vuotta jatkunut projekti raportoi, että meret ovat täpösen täynnä lännestä itään ja idästä länteen matkaavia pikku virtoja. Tulos oli niin odottamaton, ettei tutkimusta rahoittanut Yhdysvaltain tiedeakatemia meinannut uskoa lukemaansa.


Nyt ovat kiikarissa globaalit prosessit: miten elementit vaikuttavat toisiinsa?


Otsonikato pysäytti.
1980-luvun puolivälissä maailmalle kiiri vakava uutinen: meitä uv-säteilyltä suojaavaan otsonikerrokseen oli Antarktiksen yllä ilmaantunut aukko. Vaikka kaasukato löytyi maanpäällisistä mittaustuloksista, satelliittihavainnot vakuuttivat maailman vastatoimien välttämättömyydestä, ja otsonia tuhoavien kloorifluorihiilivetyjen käyttö loppui. Toipumisen alkuun pääsy kuitenkin kestää.


El Niño sekoitti säät.
1980-luku tarjosi toisenkin haasteen: mikä sai aikaan rajun sääilmiön, joka käänsi Tyynenmeren tuulet ja vedet väärin päin, laukaisi idässä kovan kuivuuden, nostatti lännessä tuhoisat tulvat ja tuotti mittavat taloudelliset vahingot.

Syiden selvittely johdatti tutkijat tarkkailemaan merenpinnan lämpötilaa ja korkeutta, sillä ne näyttivät ennakoivan outoja säitä.

Kävi ilmi, että El Niño on kehä, jossa häiriintyy niin meri kuin ilma.

Tuulet muuttavat meren virtauksia. Tämä vaikuttaa vedenkorkeuteen, mikä nostaa lämpötilaa. Tämä lisää haihduntaa ja kerryttää pilviä, ja taas tuulet muuttuvat.

Lyhytaikaisenakin poikkeustilana El Niño todisti, että ilmastomme on dynaaminen, monimutkainen systeemi, enemmän kuin elementtiensä summa.
 
Sitten löytyi kasvihuone.
1990-luku toi lisää ikäviä uutisia. Tutkijat toitottivat: maapallo lämpenee. Ilmakehämme oli enenevässä määrin alkanut pysäyttää ja palauttaa maasta avaruuteen kohoavaa lämpösäteilyä. Ilmakehässä oli meneillään jotakin, mutta mitä?


Hiilidioksidi teki katon.
Satelliitit ovat verraton apu selvitettäessä, miksi maapallo lämpenee, sillä ilmakehä toimii kuin kansainvälinen kauppa: mitä yhtäällä valmistuu, löytyy kohta toisaalta. Lisäksi satelliitit erottavat luonnon aikaansaannokset ihmistoiminnan tuotteista.

Infrapunatunnistimien mukaan lämpöä puskuroi hiilidioksidi, joka on peräisin fossiilisten polttoaineiden käytöstä.


Paljonko uppoaa hiilinieluihin?
Koko hiilikuorma ei jää ilmakehään, vaan kaasua imeytyy etenkin merien planktoniin ja metsiin. Siksi huomio kohdistuu myös näiden hiilinielujen vointiin.


Jäätiköt tärkeä mittari.
Kasvihuoneilmiön seurausten, kuten merenpinnan nousun, arviointiin sopivat maailman suuret jäätiköt, sillä lämpeneminen voi sulattaa niitä. Napasatelliittien jään paksuusmittaukset kertovat, että Antarktis ja Grönlanti ovat menettäneet massaansa ja Arktiksen merijää on huvennut vähimmilleen sitten vuoden 1979.



Lisää zoomauksia Maahan
Nasa: earthobservatory.nasa.gov/
Esa: www.esa.int/esaEO/index.html

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5250
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti