Tuntevista ja älykkäistä olennoista tulee eläinteollisuudessa raaka-ainetta.

Ja nyt on kasvava pakko – se koskee yhä suurempaa osaa ihmisistä ja yhteiskunnasta – ottaa esiin yksi yksinkertainen kysymys: riittävätkö raha (eli ahneus) ja tottumus (eli laiskuus) todellakin oikeuttamaan lajisorron nykyisessä laajuudessaan ja järjestelmällisyydessään?  Se on eläinkysymys pelkistettynä.

Näin kysyy Antti Nylén  Eläimet yhteiskunnassa -kirjan komeassa avausesseessä. Ahneus ja laiskuus näyttävät riittävän. ”Talous on etiikkaa sakeampaa”, Nylén kiteyttää.

Käyttö kasvaa

Kokoomakirja paneutuu niin eläinten käyttöön kuin itse eläimiin. Näkökulmia on monta: median, tuotannon, lainsäädännön, tieteen, taiteen, aktivismin, etiikan, filosofian. Asiantuntijoiden tekstit ovat yllättävän sujuvia ja virkistävän erilaisia. Esipuhe kertoo avoimesti, että eläinten puolella ollaan.

Eläimiä käytetään, tapetaan ja teurastetaan enemmän kuin koskaan ennen, toteaa eläinoikeuksien tutkija Birgitta Wahlberg. Samalla meillä on enemmän eläimiä koskevaa lainsäädäntöä kuin koskaan.

Ristiriitaista? Niin ovat laitkin. Koira on eri koira, jos se on lemmikki tai koe-eläin. Eläintarhassa naali tarvitsee 600 neliön aitauksen, mutta turkistarhassa sille riittää vajaa neliömetri, jolla se tuottajien mukaan voi  hyvin.

On kiva viedä lapset eläintilalle katsomaan, kun kana tepsuttaa pihalla, mutta kuka haluaa näyttää tenaville kanoja tuotantohäkissä?

Kärsimys on piilotettu

Tuotantoeläinten kärsimys on etäännytetty meistä, siloteltu, piilotettu. Eläimen ja lihan yhteyttä ei haluta nähdä. Kaupassa ei enää myydä sisäelimiä vaan siistejä pakkauksia.

Poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen analysoi mainiosti Atrian mainoksia puhtaasta, suomalaisesta eläintuotannosta. Rinnastukset perussuomalaisten ohjelmaan pistävät hymyilemään.

Valistuneessa yhteiskunnassa tehdään myös parannuksia. Eläimille tarjotaan virikkeitä.

”Ikään kuin älykkäät, uteliaat, vapauden tarpeita geeneissään kantavat olennot voisivat hyvin saadessaan pieneen häkkiinsä purukapulan tai muutaman neliösenttimetrin lisätilaa”, filosofi Elisa Aaltola kirjoittaa.

Eläin olen itsekin

Orjuus oli aikanaan luonnollista. Naisen oikeudet ottivat aikansa, homoista puhumattakaan. Vaan eläin, sehän on kuitenkin jotakin muuta?

Onko?  Eläintieteilijä Jussi Viitala painottaa, että evoluutio on tehnyt meidät samoista aineksista. Uudet tiedot eläinten älykkyydestä, oppimisesta ja moraalista ovat liudentaneet ihmisen ja eläimen rajan.

Ylen humanistiseen kirjaan olisin kaivannut luonnontieteen puheenvuoroja enemmänkin, ja evoluutiopsykologiallakin olisi varmasti ollut sanansa ihmisen ja eläimen yhteisyyteen.

Puhuttelevan kirjan päättää Jenni Haukion runo, jota ei itkemättä lue.

Tuula Koukku on eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2015

Eläimet yhteiskunnassa. Toim. Elisa Aaltola ja Sami Keto, Into Kustannus 2015. 363 s., 23 €.

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.