Tulosta syntyy kohkaamattakin

”Jos Linuxin luoneet ihmiset olisi kerätty yhteen, teljetty jättimäiseen kokoustilaan vuodeksi ja heitä olisi pyydetty luomaan uusi käyttöjärjestelmä, on epätodennäköistä, että mitään yhtä vallankumouksellista olisi tapahtunut.” Susan Cain kuvaa introverttien manifestissaan samaa ilmiötä, jota Suomessa on kritisoinut varsinkin psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen: työelämä hylkii hiljaisia, rauhallisia ja tehtäväsuuntautuneita ihmisiä ja suosii sosiaalisia ja äänekkäitä luonteita. Pakottaessaan introvertit osaajat avokonttoreihin teeskentelemään ekstroverteille luonteenomaista seurallisuutta yritykset menettävät ison osan lahjakkaimpien työntekijöidensä potentiaalista.

Toisin kuin Keltikangas-Järvisen teokset Cainin pamfletti ei kerro niinkään paljon temperamenttien biologiasta kuin yhdysvaltalaisen kulttuurin kehityksestä. Ekstroversiosta tuli Yhdysvalloissa kulttuurinen ihanne jo viime vuosisadan alussa. Vielä 1800-luvulla amerikkalaisetkin arvostivat vaatimatonta persoonallisuustyyppiä, jonka monet suomalaiset tunnistavat tv-sarjasta Pieni talo preerialla.

Vaikka Suomessa työelämä on muuttunut amerikkalaiseen suuntaan, meillä hiljaiset puurtajat hyväksytään paremmin. Kiinassa hillittyä käytöstä arvostetaan ja kohkaamiseen suhtaudutaan kielteisesti. Cainilla on mainioita esimerkkejä kiinalaistaustaisten opiskelijoiden sopeutumisvaikeuksista amerikkalaisyliopistoissa.

Cain on parhaimmillaan juuri antaessaan historiallista ja kulttuurista perspektiiviä kaikkialla länsimaissa yleistyneelleekstroversion ihanteelle. Meillä evankelis- luterilainen kirkko on mielletty yhdeksi harvoista instituutioista, joissa hiljaisuus ei ole synti. Yhdysvaltalaisessa kulttuurissa taas ulospäinsuuntautuneisuutta ihannoidaan ehkä kaikkein eniten evankelikaalisen kirkon piirissä. Sisäänpäin kääntynyt pastori ei pärjää kilpailussa. Kirkon johdon näkökulmasta hiljainen pappi tuhlaa tilaisuuksia käännyttää ihmisiä uskoon. Olisiko uuden vaihdoksen aika?

Äänekkäiden verkostoitujien kulttuuri syntyi 1900-luvun alun amerikkalaisessa työelämässä ja laajeni sieltä kaikkeen kulttuuriin. Kun vaatimattomuutta alettiin halveksua työpaikoilla, siitä tuli vähitellen vamma myös sosiaalisessa elämässä ja parinvalinnassa.

Kulttuurinen käänne introverttien arvostuksen palautumiseen voi sekin syntyä juuri työelämässä. Yksikään työnantaja ei voi jättää käyttämättä keskittymiskykyisten, tehtäväsuuntautuneiden ihmisten luovuutta, ja internet on mahdollistanut näille ihmisille luontevan tavan työskennellä myös yhdessä.

Marko Hamilo

Avain 2012
300 s
978-951-692-910-4

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.