Maailman ääreen ja ylikin

Mikä on tämä maailma, jossa elämme, entä maailmankaikkeus? Esko Valtaoja kulkee ja katselee, turvautuu tietämisiin ja tieteisiin ja onnistuu selittämään lähes kaiken: niin eliöiden monimuotoisuuden kuin rakkauden tunteen. Eikä avaruustähtitieteen professori unohda maailmankaikkeuttakaan. Jos tiede ei riitä, mies ottaa avuksi taiteen.

Valtaoja kirjoittaa intohimoisen sujuvasti kävelyretkistään, mietteistään, ihmettelystään. Hän toteaa, että me olemme, niin kuin kaikki elollinen tällä pallollamme, evoluution tuotetta, sen muokkaamia. Rakkaudenkin on luonut evoluutio, tehnyt sen tunteena tarkoituksenmukaiseksi.

Ihmettelynsä keskellä Valtaoja tunnustaa rakkautensa matematiikkaan. Maailman ainoa yhteinen kieli on matematiikka. ”Maailmaa ei hallitse loitsu eikä rukous, vaan laki”. Tämä laki on gravitaatiolaki, ”ankara valtiatar, kosmoksen armoton domina, jonka käskyjä tottelevat kaikki, aina, kaikkialla ja kaikkina aikoina”. Ihmisen lait ovat mitä ovat, luonnonlakien kauneus on sopusuhtaisuudessa, symmetriassa, tasapainossa ja kohtuudessa.

Tällä kirjoittajalla on liikkumavaraa ajatuksissaan. Maailmankaikkeus on hänelle aika suuri paikka, mutta silti vain pieni levollisuuden saareke: horisontin takana on ehkä muita todellisuuksia, erilaisia ajan, paikan ja hiukkasten symmetrioita omine outoine lakeineen. Ilmankos tekstissä luontevasti viitataan myös scifi- ja fantasiakirjallisuuteen.

Valtaojalla on iso yleistietämys ja kyky käyttää sujuvasti kaikenlaisia tietolähteitä. Minua on hänen edellisissäkin kirjoissaan erityisesti viehättänyt hänen taitonsa käyttää yllättäviä ja hauskoja kielikuvia selittämään vaikeaselkoisiakin asioita.

Valtaojan huumori nousee tietämyksestä ja nivoutuu tekstiin kuin itsekseen. Hän ihastelee kahta komeaa tammaa ja tuntee pienen omantunnon pistoksen ajatellessaan Hvitfeltin hevosmakkaraa, ”mutta yhtä ja samaa ravintoketjuahan me kaikki tässä ollaan, vai mitä, kamut?”

Teologina minua jäi askarruttamaan Valtaojan pohdiskelu kärsimyksestä. Hän pohtii eri uskontoja ja toteaa, että ”hieman kärjistäen kristinuskon ytimenä voi sanoa olevan tuonpuoleisuus, buddhalaisuuden taas tämänpuoleisuus, tietoisen olennon kärsimyksen lievittäminen”. Onkohan näin? Kristikunnassa on toki tehty loputtomasti vääryyksiä, mutta länsimaisen kulttuurin piirissä ovat myös syntyneet ihmisoikeusjulistukset, Geneven sopimukset ja ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta. Se on aktiivista kärsimyksen vastustamista.

TARU MATIKAINEN
Kirjoittaja on rovasti.

Ursa 2007
301 s
9789525329636