Juha Valste

Sukuun on tullut uutta väkeä, Esihistorian ”kuka kukin on” kertoo, mistä ja mihin kohtaan.

Kun meidän kaikkien nykyisten ihmisten kantavanhemmat alkoivat purkautua ulos Afrikasta noin 60 000 vuotta sitten, lajillamme oli takanaan pitkä taival. Ihmisen evoluutioon erikoistunut biologi, tiedetoimittaja ja tieto- ja oppikirjailija Juha Valste käy uusimmassa kirjassaan läpi viimeisimmän tiedon siitä, millaisten vaiheiden kautta meistä tuli tällaisia kuin tuli.

Tarina alkoi noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten, kun ihmisen ja simpanssin kehityshaarat lähtivät eri suuntiin. Yhteistä kantamuotoa haetaan edelleen, mutta omaan linjaamme on jo pienoista tungosta. Apinaihmisiä ja varhaisia ihmisiä on elänyt ainakin 26 lajia, ja sukupuu on tihentynyt sukupensaaksi.

Väen lisääntyessä on muuttunut myös käsitys tapahtumien kulusta. Ihmislajit eivät seuranneetkaan kronologisesti toisiaan, vaan pitkin matkaa on elänyt useita muotoja rinnakkain, vain satatuhatta vuotta sitten peräti viisi–kuusi yhtä aikaa.

Päivitetty on myös näkemys varhaisten ihmisten leviämisalueista. Afrikanihminen ei ehkä ollutkaan sukumme ensimmäinen reissumies. Sitä ennen Aasiaan ja Eurooppaan seikkaili tiensä käteväihminen, joidenkin mielestä jo apinaihminen.

Juha Valste esittelee aikajärjestyksessä kaikki menneet ihmismuodot ja mainitsee tärkeimmät lajinmäärityksessä käytetyt fossiilit. Hampaista ja luunsirpaleista lukija oivaltaa, miten hankalaa työtä paleoantropologit tekevät. On suorastaan ihme, miten paljon he saavat selville niin vähästä.

Yhtä kiinnostavia ovat fossiilien löytöhistoriat. Niihin mahtuu niin uskomattomia onnenkantamoisia kuin sinnikästä uurastusta tulikuumissa autiomaissa tai hapettomissa kaivoksissa.

Evoluution tutkinta ei todella ole töistä helpoimpia.

Valsteen kirja on tiivis mutta eloisa, kaikkine yksityiskohtineenkin kevytlukuinen esitys lajimme vaiheista. Tästä opuksesta pääsee joutuin ajan tasalle vuosimiljoonien käänteistä. Tästä on taas hyvä tarkistaa, keitä, milloin ja missä päin maapallolla kulloinkin eli. Mikä parasta, tästä voi tarkistaa myös sen, miksi kutakin mennyttä ihmistä suomeksi kutsutaan. Kiinnostavana lisätietona Valste kertoo myös monien nimien perustelut. Hatusta niitä ei vedetä.

Aivan kirjan julkaisemisen alla maailmalle kiiri uutinen, jonka mukaan Kiinasta oli löytynyt entuudestaan tuntematon arkaainen ihmismuoto. Se jää tuskin viimeisesti uudeksi sukulaistarjokkaaksi. Valste voi ryhtyä keräämään materiaalia seuraavaan päivitykseen.

Tuula Kinnarinen

SKS 2012
312 s
978-952-222-332-6

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.