Biologista ihmiskuvaa

M oni tuntee tietokirjailija Osmo Tammisalon Rakkauden evoluutiosta (Terra Cognita 2005), jossa kirjoittaja provosoi puhumalla miehen, naisen, kodin ja rakkauden sijaan koiraasta, naaraasta, pesästä ja parittelusta. Parinvalinnan ankkuroitumisen biologiaan taitavat sisimmissään tunnustaa nekin, jotka julistavat pariutumiskäyttäytymisen seuraavan vain yhteiskunnan heteronormatiivisia käytäntöjä. Mutta voiko kulttuurin ja
moraalinkin selitettää evoluutiolla?

Tammisalon mukaan voi. Uudessa kirjassaan hän käsittelee evoluutiopsykologisen ajattelun sovelluksia suurin piirtein kaikilla muilla elämänaloilla kuin parinvalinnassa. Jos Rakkauden evoluutio halusi korostaa ihmisen samankaltaisuutta muiden eläinten kanssa, nyt Tammisalolla on toinen sävy. Kun puhutaan pitkälle organisoidusta yhteistoiminnasta muidenkin kuin lähisukulaisten kesken, ollaan ihmisyyden ytimessä.

Avuliaisuuden ja uhrautuvuuden evoluutiobiologinen selittäminen on konstikasta. Kaksi tärkeintä selittäjää ovat sukulaisten suosiminen ja vastavuoroisuus. Auttaessamme sukulaista edistämme omienkin geeniemme menestystä. Pyyteettömältä vaikuttava uhrautuminen ei-sukulaisen hyväksi taas synnyttää kiitollisuudenvelan. Tällainen ystävien välinen vastavuoroisuus ei ole kaupankäyntiä.

Mutta vaikka vastapalveluksista ei pidetä kirjaa, niitä silti odotetaan. Tammisalo kuvaa kiitollisuuden psykologian mekanismeja, joihin vastavuoroinen altruismi perustuu.

Biologiassa vallitsevan käsityksen mukaan eliön lajityypillisiä käyttäytymispiirteitä ei voi selittää sillä, että ne edistäisivät ”lajin etua”. Jollei jokin yksilön ominaisuus edistä yksilön etua, se ei siirry jälkipolville, vaikka se olisi kuinka hyödyllinen piirre populaatiolle. Silti on esitetty, että populaation edusta johtuva ryhmävalinta voisi ainakin joissakin tilanteissa vaikuttaa evoluution kulkuun. Tammisalon mukaan ihmisen altruistista käyttäytymistä selittävät kuitenkin paljon paremmin vastavuoroisuus ja sukulaisen suosiminen.

Taloustieteen ja evoluutiopsykologian yhtymäkohtia käsitellessään Tammisalo on parhaan osaamisalueensa reunamilla. Vaikka kuluttaja ei aina olekaan niin täydellinen homo economicus kuin joskus oletetaan, on taloustieteen ihmiskuva silti paljon realistisemmalla perustalla kuin monen muun yhteiskuntatieteen.

Marko Hamilo

Terra Cognita 2012
626 s
978-952-5697-48-3

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.