Uskonsoturit havittelivat valtaa

Muslimien ja kristittyjen sodissa nähtiin monenlaisia liittoutumia.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoissaan kuvannut idän ja lännen hedelmällistä kulttuurivaihtoa. Nyt hän tarttuu muslimien ja kristittyjen välisiin sotiin – ja niitä riittää. Ilkikurisesti kirjoittaja toteaa, että kirjasta olisi tullut paksumpi, jos aiheena olisivat ne sodat, joita muslimit tai kristityt ovat käyneet omia uskonveljiään vastaan.

Islam yhdisti 600-luvulla Arabian niemimaan keskenään kahinoivat heimot. Sadassa vuodessa arabit loivat imperiumin, joka idässä ulottui Afganistaniin, lännessä Espanjaan ja etelässä kattoi Afrikan rannikon Egyptistä Marokkoon. Valloituksia auttoi, että ajan mahdit Bysantti ja Persia olivat sotien uuvuttamia.

Monin paikoin kansa vaihtoi kielen arabiaan ja uskonnon islamiin, mutta tätä valloittajat eivät välttämättä edellyttäneet: riitti, kun vasallisuhteessa ei kapinoitu ja verot tulivat maksuun. Kristityt ja juutalaiset saivat arabialueilla pitää uskontonsa; heillä oli oma pyhä kirjansa, ja he olivat yksijumalaisia.

Suvaitsevaisuus vallitsi esimerkiksi islamilaisessa Espanjassa, joka pitkään oli Euroopan sivistynein seutu. Keskiajan kipukohtia olivat ristiretket. Vaikka retoriikka oli uskonnollista, ne eivät perimmältään olleet uskonsotia vaan kamppailua vaikutusvallasta ja alueista. Tästä kertovat monet liittoumat, jotka ylittivät uskontojen rajat. Sama valtapeli näkyy myöhemmissä turkkilaissodissa. Tärkeintä olivat saaliit ja läänitykset.

Protestantin pahin vihollinen ei läheskään aina ollut turkkilainen musulmaani vaan paavinuskoinen katolinen.

Hämeen-Anttila maustaa historiaa lukuisilla puhuttelevilla rinnastuksilla nykyajan politiikkaan. Reilun pelin hengessä hän pitää lukijan tietoisena niin idän kuin lännen synneistä.

Onko islam siis sotaisaa? Ei järin sotaisaa, Hämeen-Anttila vastaa – vaan ei erityisen rauhanomaistakaan. Kuten muutkin kulttuurit se on välistä ollut aggressiivinen ja laajentumishaluinen, toisinaan rauhallinen. Mediassa paljon tilaa saava fundamentalismi on vain yksi, suhteellisen marginaalinen muoto islamista.

Kirja päättyy arabikevääseen. Lähes kaikkia arabimaita vaivaa heikko talous, kehno koulutustaso ja demokratiavaje. Muutos ei tapahdu äkkiä, mutta toivoa paremmasta Hämeen-Anttila näkee.

Tuula Koukku

Otava 2012
240 s
9789511259152

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.