Valas ei rakenna radioteleskooppia, ja muita mahdollisia syitä avaruuden hiljaisuudelle.

Oli kylmä ja sumuinen huhtikuun aamu, kun nuori tähtitieteilijä Frank Drake suuntasi Green Bankin suuren radioteleskoopin kohti Tau Cetiä, yhdentoista valovuoden päähän.

Tästä alkoi vuonna 1960 Maan ulkopuolisen älyllisen elämän etsintä, Seti (Search for extraterrestial intelligence). Joitakin outoja signaaleja on kuultu, mutta ainoatakaan kiistatonta merkkiä älyllisestä elämästä ei ole saatu – ei edes älyttömästä. Viime vuosina on löytynyt monia Maan kaltaisia eksoplaneettoja, joissa elämä voisi versoa.

Mutta vaikka Maassa on ollut elämää jo vuosimiljardit, äly ilmaantui vasta äskettäin. Älykkyys on hyvä evolutiivinen idea vaan ei vääjäämätön kehitysaste, painottaa Paul Davies, fyysikko, kosmologi ja astrobiologi. Jotta saisimme yhteyden maanulkoiseen älyyn, sen pitää meidän laillamme myös suuntautua tieteeseen ja teknologiaan. Valastakin voi sanoa älykkääksi, mutta radioteleskooppi siltä jää rakentamatta!

Davies ruotii kirjassaan, mistä kaikesta riippuu, löydämmekö koskaan vierasta älynmerkkiä. Tieteen moniottelija on myös puheenjohtaja Seti-ryhmässä, joka pohtii avaruusälykköjen yhteydenottoa. Mikä parasta lukijalle, Davies on loistava kirjoittaja: selväsanainen ja perusteleva mutta samalla kyselevä ja näkemyksellinen. Kun suomennoskin sujuu, tätä lukee kuin dekkaria.

Millaista eksoäly voisi olla? Daviesin mukaan älykkyyden jakauma alkaa yhteiskunnista, joilla ei vielä ole tekniikkaa. Sitten ovat biologiset oliot, jotka osaavat viestiä radioaalloilla. Seuraava askel ovat tietokoneiden hallitsemat yhteiskunnat, jotka kuitenkin vielä ylläpitävät biologista pohjaansa. Lopulta tullaan puhtaaseen kyberälyyn. Me olemme jo tällä tiellä, sen alussa. Geenit, kantasolut ja siruistutteet ovat hyppysissämme. Meillä on vielä tabumme, mutta toinen sivilisaatio ehkä ajattelee toisin. Kun älykäs laji ryhtyy parantelemaan itseään, muutos on nopeaa. Koneäly on kestävämpää kuin biologinen. Jos joskus kohtaamme eksoälyä, se mitä todennäköisimmin on postbiologista, Davies tiivistää.

Yliäly voi mainiosti viihtyä kyberavaruudessaan – miksi se kiinnostuisi meistä? Tai ehkä sittenkin olemme yksin? Dekkaristi Davies paljastaa lopussa vastauksensa. Niitä onkin sitten kolme: tiedemiehen, ”filosofin" ja ihmisen.

Tuula Koukku

Ursa 2012
315 s
9789525985016

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.