Kohti katomia. Kerrankin suomalainen tietokirja, joka ei junnaa menneessä.

Tämä kirja lupaa paljon. Timo Paukku, Helsingin Sanomien kokenut ja palkittu tiedetoimittaja, esittelee ihkatuoreita teknologioita, jotka mullistavat arkemme lähivuosikymmeninä.

Uutuuksista konkreettisin on 3D-tulostus. Sillä syntyy designlamppuja, polkupyörän osia ja seiniäkin. Animaatioiden teossa 3D-printterit ovat näppäriä, ja Intiassa niillä jo suunnitellaan lentokoneita. Lapsiperheelle on oma sovellus: kun piltin jalka kasvaa, vanhat kengät printterin tuuttiin ja toisesta uudet ulos.
Reipas hyppy 3D:stä on ohjelmoitava aine, 2040-luvun sovellus. Esine koostetaan katomeista, pienistä ohjelmoitavista jyväsistä. Katomin protyyppejä on tehty laboratorioissa, mutta ne ovat senttien kokoluokkaa. Kun päästään alle millin, katomiparvesta voi muotoilla rajattomasti esineitä ja muuttaa ne hetkessä toisikseen – kuten scifissä.

Grafeeni, yhden atomikerroksen ohuinen hiililakana, palkittiin 2010 nobelilla. Teoriassa sähkö kulkee grafeenissa jopa sata kertaa nopemmin kuin piissä, mutta tutkijoilla on iso urakka, ennen kuin grafeenista syntyy elektroniikan siruja tai huippunopeita akkuja. Myöskään paljon puhuttua nanotekniikkaa ei vielä hallita täysin, vaikka sitä jo sovelletaan suksenpohjien ja lasin pinnoitteena.

Biolupauksista Paukku esittelee kantasolut, tekosolut ja aivosolujen ohjauksen valon avulla – kaikki kuumia tutkimusaloja. Kantasolut korvaavat sairaita soluja, ja niistä odotetaan apua sydäntauteihin, diabetekseen, selkäydinvammoihin, Parkinsonin tautiin ja ikääntyviin aivoihin, jotka yleistyvät kaiken aikaa. Kantasoluista kasvatetaan myös tekoelimiä, kuten virtsarakkoja ja henkitorvia. Vaikka maksa on vaativampi, bioreaktorissa on jo tehty pikkuinen ihmismaksakin, luumun kokoinen.

Kirja mahdollistaa, ei ehdollista. Riskejä käsitellään niukasti. Kun tekniikat ovat ylen uusia, uhkat jäisivätkin arvailuksi. Aukeaman kaaviot selventävät tekstiä, ja hyvä lisä on myös ajoitustaulukko.

Tekstissä on toistoa, ja paikoin tyyli hakkaa. Tästä huolimatta: kun suomalainen tietokirjallisuus äärimmäisen vahvasti painottuu historiaan, sotiin ja muistelmiin, on hienoa, että edes joskus ilmestyy teos, jonka tähtäin on reippaasti tulevaisuudessa.

Tuula Koukku, kirjoittaja on eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Gaudeamus 2013
187 s
9524952807

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.