Harvasta asiasta on puhuttu yhtä paljon ja sen eteen tehty yhtä vähän kuin tuhon partaalle ajetun maapallon. Teos Maapallo ja me tuo keskusteluun vähän uutta, mutta jos pidetään tärkeänä myös sitä, miten asioista kerrotaan, kirja puolustaa paikkaansa. Teos tarkastelee ympäristöongelmia historiallisesti siten,  että mennyt ja nykyhetki vuorottelevat. Historiasta voi näin ottaa oppia, vaikka se vanhan sanonnan mukaan on mahdotonta.

Menneisyydessä on tapahtunut lähes kaikenlaisia ympäristökatastrofeja. Muinainen Sumerin kaupunki jäi metsien hakkuista aiheutuneiden tulvien alle, ja 1800-luvun Lontoossa savusumu myrkytti tuhansia hengiltä. Varoittajista, kuten puiden kaatamisesta huolestuneesta filosofi Platonista, ei ole piitattu.

Nykyinen tuho eroaa aiemmista globaalisuudessaan. Yhden kulttuurin sijasta vaarassa on koko maapallo. Syy on vanha tuttu:  ihmisen kyltymätön ahneus ja oman edun tavoittelu. Myös uudella ajalla syntynyt tiede on syyllinen luonnon kovaan kohteluun. Rene Descartes hahmotti luonnon tunnottomaksi koneeksi. Francis Bacon julisti, että tieteen avulla ihminen alistaa luonnon täydellisesti orjakseen.

Tiede voi myös auttaa maapallon pelastamisessa. Sen ansiosta nykyihmisellä on enemmän tietoa ja parempi kyky ennakoida kuin esi-isillään. Tieteiden tulisikin tehdä yhteistyötä, ja etenkin abstraktin ja  kasvuun ylioptimistisesti asennoituvan taloustieteen tulisi kuunnella luonnontieteilijöiden ääntä.

Pekka Wahlstedt, kriitikko ja vapaa toimittaja

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2015

Maapallo ja me. Pekka Borg ja Maria Joutsenvirta, Docendo 2015. 277 s., 32,90 €.

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.